Agricolan kirja-arvostelut: Emil Wikström suomalaisuuden ytimessä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Iiris Sarmas <iirissarmas at hotmail.com> FM, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tossavainen, Mari: Emil Wikström Kuvien veistäjä. SKS, Kirjokansi 139, 2016.
227 sivua.


Emil Wikström suomalaisuuden ytimessä
---------------------------------------------------------

Mari Tossavainen on kirjoittanut kuvanveistäjä Emil Wikströmin elämäkerran
päivittäen näkökulman  tälle vuosituhannelle. Tossavainen on halunnut
jatkaa väitöskirjansa aihetta Wikströmin kuvanveistotyöstä laajentaen sitä
elämäkertaan. Tutkimusaineistona on ollut monien arkistomateriaalien lisäksi
myös taiteilijan kirjeenvaihto, joten taiteilijan oma ääni kuuluu tekstissä
usein ja muovaa lukijalle välähdyksen taiteilijan persoonaa ja ajatusmaailmaa.
Omana painotuksenaan kirjoittaja korostaa tekstissään taidetta ja
kulttuurielämää.

Emil Wikströmiä (1864-1942) voi hyvällä syyllä kutsua ahkeraksi ja
antaumukselliseksi taiteilijaksi, joka halusi taiteessaan ikuistaa henkilöitä,
arvoja, aatteita ja kauneutta. Hän teki paljon julkisia muistomerkkejä ja
patsaita, joista tunnetuimpia lienevät ”kivimiehet” Helsingin
rautatieasemalla, karhu Kansallismuseon portailla, J.V. Snellmanin ja Elias
Lönnrotin patsaat niinikään pääkaupungissa.

Mari Tossavainen haluaa teoksessaan painottaa Wikströmin ansioita
kuvanveistäjänä ja riisua taiteilijaan liittyviä myyttejä tai ainakin
jäljittää niiden todenperäisyyttä. Lukijana on mielenkiintoista, kuinka
kirjoittaja lataa lähtökohtiaan heti alkuun ja kirjoittaa itsensä näkyviin
tutkijana selkeinä kysymyksinä, joihin hän lähtee hakemaan vastauksia.
Kirjoittaja myös haluaa tuoda lukijoiden tietoon Emil Wikströmin omaa
käsitystä itsestään, mikä kirjeiden kautta onkin luonnollista ja
viihdyttävää lukemista.



Kuva: Emil Wikström, Lyhdynkantajat 1914, Suomen Rautatiemuseo 1954,  CC
BY-NC-ND 4.0

Lahjakkuus joka osasi myös verkostoitua

Suomen taiteen kultakauden taiteilijoihin kuuluvan Emil Wikströmin tarinasta
puuttuvat kaikki mehukkaat juorut ja paljastukset, mutta taiteilijan
työskentelyn kurinalaisuutta se valottaa hyvin. Wikströmiä siunattiin
lahjakkuudella, mutta myös hyvällä työmoraalilla ja onnekkailla sattumilla,
jotka toivat mukanaan tilaustöitä ja toimeentuloa. Hän pääsi
kouluttautumaan ja matkustelemaan ja verkostojensa kautta sai tietoa hyvistä
työ- ja apurahatilaisuuksista. Wikströmille matkustelu oli niin työntekoa,
kuin opintoja ja virikkeitäkin. Hän tutki museoiden kokoelmia innokkaasti ja
oli valmis tutustumaan myös taidesuuntauksiin, jotka eivät häntä
kiinnostaneet, mutta joista puhuttiin. Tällaisen älyllisen uteliaisuuden hän
halusi myös jakaa kollegoidensa ja perheensä kanssa.



Kuva: Emil Wikstörmin Mikael Agricolan patsas paljastettiin vuonna 1908
Viipurin tuomiokirkon edustalla. Alkuperäinen veistos katosi talvisodan
viimeisinä päivinä vuonna 1940 eikä sitä ole myöhemmistä etsinnöistä
huolimatta löydetty.

Wikström keskittyi työnteossaan ja taiteessaan siihen, minkä osasi parhaiten
ja jätti esim. valutyöt sen alan ammattiosaajille. Hän teki paljon
yhteistyötä myös arkkitehtien  ja käsityöläisten kanssa. Tämä osaltaan
selittää hänen monipuolista tuotantoaan. Omasta taiteilijuudestaan hän
kirjoitti:

”Sormet ovat kyllä näppärät tekemään kunhan olisi syntymästä suotu
neron sielu ja taiteilijan sydän.”

Hänen mielestää:

”Kukin tekee työtänsä syntymästään perityllä taidollansa ja kun siihen
lisää rehellisen hyvän tahdon niin se riittää.” ”Tahdon lujuus ja kova
työinto pelastaa ihmisen. Ei se ole raha, ei rakkaus, ei kunnia, ei maine eikä
valmiit teokset, joka on taiteilijan elämän onni. Itse tekeminen on ainoa
jonka tähden kannattaa elää.”

Mitä oivallisia elämänohjeita itse kullekin.

Wikström osasi hyödyntää julkisuutta

Emil Wikström ymmärsi myös lehdistön merkityksen jo varhain. Pariisissa
ollessaan hänen tuttavapiiriinsä kuului lehtimiehiä, jotka raportoivat
säännöllisesti kotimaiseen lehdistöön ulkomailla olevista
taiteilijoistamme. He olisivat mieluusti kirjoittaneet myös juoruja, mutta
enimmäkseen kirjoittelu koski työskentelyä ja kulttuuri-ilmapiirin
välittämistä Pohjolan perukoille. Kotimaassa Wikström otti itse yhteyttä
lehdistöön, jos hänen patsaistaan ei kirjoitettu tarpeeksi. Hän myös
oikaisi mielestään vääriä tietoja lehtiin sekä lähetti valmiista
töistään kuvia lehdistölle julkaistavaksi juttujen yhteydessä.



Kuva: Emil Wikström Visavuoren ateljeessaan 1932, Pietisen kokoelma,
Museovirasto,  CC BY 4.0

 Wikströmin ateljeekodissa Sääksjärven Visavuoressa vieraili
säännöllisesti lehdistöä ja erilaisia ryhmiä ja näitä kuvia julkaistiin
myös mielellään. Vaikka Visavuori on jollain lailla syrjässä Helsingin
taiteilija- ja seurapiireistä, se tuli tutuksi ja arvostetuksi
taiteilijakodiksi muiden aikalaiskotien lailla. Lehdistön kautta Wikström
pysyi ihmisten mielessä ja lehdistö edisti näin hänen uraansa ja
tunnettuuttaan.

Tämän kirjan viitteet oli merkitty kirjan loppuun luvuittain. Toisaalta
tarkemman tiedon etsiminen näin oli hieman enemmän viitseliäisyyttä
vaativaa, mutta tiedot on kuitenkin merkitty selkeästi. Merkintätapa vaatii
hieman erilaista lukutapaa, mutta ehkä sekin kehittää. Kirjan lopusta löytyy
myös kattava elämäkertaluettelo, josta löytyy tärkeimmät tapahtumat
vuosittain. Kokonaisuutena Emil Wikström Kuvien veistäjä on mielenkiintoista
luettavaa, joka avaa taiteilijan elämää hieman erilaisesta näkökulmasta. Se
täydentää jo olemassa olevia elämäkerta- ja tutkimuskirjallisuutta
nykyaikaisella otteella. Kiinnostavimpana antina pidin kirjoittajan alussa
tekemiä kysymyksiä, jotka häntä ovat tällä tutkimuspolulla ohjanneet.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/