Agricolan kirja-arvostelut: Koko kansan Hannes – elämäänsä tyytyväinen mies

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leena.rossi at icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Seppänen, Liisa: Aika velikulta: Hannes Hynösen pitkä taival 1913–2015.
Otava, 2017. 233 sivua.


Koko kansan Hannes – elämäänsä tyytyväinen mies
---------------------------------------------------------

Liisa Seppänen ei ole tavannut 102-vuotiaaksi elänyttä sotaveteraani Hannes
Hynöstä, mutta hän on kirjoittanut miehen elämäntarinan: Aika velikulta:
Hannes Hynösen pitkä taival 1913–2015. Hän on tehnyt sen taitavasti
käyttäen mikrohistorian keinoja ja sijoittaen miehen ajatuksineen ja toimineen
aikaansa ja sen ilmiöihin sekä ympäröivään kulttuuriin. Tekstin sekä
runsaiden sitaattien ja kuvien myötä lukijalle piirtyy valoisa kuva
”tavallisesta” miehestä, joka valloitti suomalaisten sydämen
itsenäisyyspäivänä 2014.

Johannes Hynösestä tuli julkkis, koko kansan Hannes, kun häntä haastateltiin
tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla 6.12.2014.
Tuolloin 101-vuotias sotaveteraani hurmasi sekä paikalla olevat että
television ääressä juhlivat kansalaiset aitoudellaan, luontevuudellaan – ja
tanssillaan! Juhlien jälkeen tiedotusvälineet riepottivat miestä
haastattelusta toiseen ja tekivät hänen elämänvaiheitaan, kokemuksiaan ja
ajatuksiaan koko kansalle tutuiksi.

Kaikki viestimet antoivat myönteisen kuvan ikinuoresta kohteestaan. Maiju
Lemettinen kirjoitti Ilkka-lehdessä 3.1.2015: ”Satayksivuotiaan piti tulla
Mikkelistä linnan juhlien tungokseen ja havahduttaa suomalaiset siihen, että
ikäihmisillä on ajatuksia ja tunteita. Sodat kestänyt hymyilevä mies
lohduttaa jo olemassaolollaan. Hynösen opetus on, että hyvään elämään ei
tarvita rikkautta eikä myötämäkeä, vaan oikeaa asennetta.”

Sympaattinen on myös se kuva, jonka tietokirjailija, vapaa toimittaja, TM Liisa
Seppänen (s. 1957)piirtää ”koko kansan Hanneksesta” kirjassaan Aika
velikulta: Hannes Hynösen pitkä taival 1913–2015. Tekijä käyttää
tutkijan tavoin runsaasti monipuolisia lähteitä: kirkonkirjoja,
koulutodistuksia, kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, vieraskirjoja, päiväkirjoja,
kalentereita, muistivihkoja, kronikoita, mietelmiä ja haastatteluja; mukana on
fanipostia, siunauspuhe, muistokirjoitus ja kuolintodistuskin. Nämä näkyvät
lähdeluettelossa, jossa ei kuitenkaan mainita tilastoja, säädöksiä ja
tutkimuskirjallisuutta, joihin tekijä myös nojautuu. Suurelle yleisölle
tarkoitetussa kirjassa ei myöskään ole lähdeviitteitä, mutta niitä ei
lukija kaipaakaan.

Seppälä asettaa Hanneksen elinvuosien taustaksi Suomen päämiesten
hallintokaudet suuriruhtinas Nikolai II:n vuosista tasavallan 12. presidentin,
Sauli Niinistön ja EU:n aikaan. Lukijan muistin virkistykseksi hän luettelee
lukujen alussa kunkin ajanjakson merkittäviä tapahtumia. Näistä jotkut
koskettavat myös Hannesta, mutta osa ei vaikuta hänen arkiseen elämäänsä
millään tavalla. Itsekin savolaisen syrjäkylän kasvattina Seppänen tuntuu
tavoittaneen torpparin pojan olemuksen ja elämän keskeiset piirteet niin,
että ne koskettavat. Moni arjen historioitsija voisi ottaa kirjailijasta mallia
siinä, miten sujuvasti ja luontevasti yksilön elämän voi sitoa kunkin ajan
olosuhteisiin ja suomalaiseen elämäntapaan vain muutamalla rivillä tai
kappaleella.

Yksi kymmenestä

Johannes Hynönen syntyi Venäjän aikaan, 10.1.1913 sydän-Savossa, Joroisten
kunnassa, Lahnalahden kylässä, Selänpään torpan savusaunassa. Ennen
Hannes-poikaa Alfred ja Hilda Hynönen olivat saaneet jo kuusi lasta, Vilhon,
Iidan, Hiljan, Uunon, Olgan ja Viljon, mutta näistä kaksi nuorimmaista oli
kuollut jo pienenä. Hanneksen jälkeen syntynyt Einokin menehtyi alle
kaksivuotiaana. Yhdeksäs ja kymmenes lapsi, Anna ja Helena syntyivät
itsenäiseen Suomeen. Nuoren aikuisen iässä kuolivat vielä Uuno ja Vilho.



Kuva: Hynösen perheen lapset 1923. Kirjan kuvitusta.

Hannes oli vilkas ja puhelias lapsi, melkoinen vintiö, joka sai koiruuksiensa
ja kolttostensa takia tukkapöllyä tai vitsaa ajan kasvatusperiaatteiden
mukaisesti. Hän seurasi kotikylän ihmisten touhuja uteliain ja valppain
silmin. Hän oppi lukemaan jo viisivuotiaana ja tankkaili sanomalehdistä
otsikoita ”punikeista” ja ”lahtareista” kiikuttaessaan 1918
kapinakeväänä postia kylän talosta toiseen. Hän lauloi iloisesti
Kerenskistä ja hyppelehti samalla oman koreografiansa mukaan. – Liekö
tässä ollut Hanneksen elinikäisen tanssitaidon ja -innostuksen alku?

Neljänä talvena Hannes kävi Lahnalahdessa kiertokoulua, ennen kuin pääsi
vuonna 1922 naapurikylään perustettuun kansakouluun. Kolmen kansakouluvuoden
jälkeen hän kävi vielä jatkokurssin. Hilja-siskon pyhäkoulussa hänen
sieluunsa juurtui hiljainen ja syvä luottamus Jumalaan. Se varmasti auttoi
osaltaan kestämään, kun kuolema vieraili perheessä. Kun keuhkotuberkuloosi
vei Hilda-äidin vuonna 1923, kuopus oli vain 2-vuotias ja Hanneskin vain 10:n
ikäinen. Vuonna 1927 Uuno nukkui pois pääsiäisaamuna ilmeisesti keuhkotautia
sairastettuaan, ja Vilho menehtyi talvisodan pommituksissa Kuhmossa. Jäljelle
jääneet sisaret Iida, Hilja, Anna ja Helena elivät puolestaan 100 vuoden
tietämille. Pisimpään, 102-vuotiaaksi, eli Hannes. Hän ei pelännyt
kuolemaa, sillä hän uskoi, että kuoltuaan ihminen pääsee uuteen ja
parempaan kotiin.

Opintokerhoa ja kultaista nuoruutta

Köyhä torpan poika olisi halunnut opettajaksi, mutta hänellä ei ollut varaa
seminaariin eikä edes kansanopistoon. Hannes omaksui kuitenkin oppia ja tietoa
kaikkialta, mistä sai. Tärkeä opas oli koulun hiihtokilpailusta saatu
palkinto, Kotikasvatus-Yhdistyksen julkaisu, Nuorison käytös: Maaseudun
nuorisolle käytösohjeita koonneet Artturi Lehtinen, Vilho Reima ja M.
Tirronen. Poika luki kirjan tarkkaan ja käytti sitä myös opintokerhossa,
jonka hän perusti heti koulun jälkeen ja jota hän ohjasi sotaväkeen
lähtöönsä asti.

Opintokerhotyössä Hanneksen tiedot karttuivat ja esiintymistaito harjaantui.
Ryhmässä ei kuitenkaan puhuttu politiikasta. Nuorison käytös -kirjassakin
sanottiin: ”Seurapiirissä ei keskustelu noista asioista ole paikallaan, koska
niistä helposti aiheutuu kiistoja.” Eikä uskon asioita pohdiskeltu. Kirjan
mukaan uskonto on asia, jota ei suuressa seurassa pidä repostella, vaikka
pienessä toveripiirissä siitä voi keskustella. Myöhemminkään Hannes ei
toitottanut poliittista kantaansa eikä julistanut uskoaan. Synnyinlahjanaan
hän lienee saanut luontevat ihmissuhdetaidot sekä vanhempien kasvatustyön
tuloksena sydämen sivistyksen, lähimmäisen huomioimisen ja kunnioittamisen.

Hanneksen isä, Alfred lunasti vuonna 1927 Syvälahden torpan omakseen, ja
hänestä tuli itsenäinen pienviljelijä. Muutos oli merkittävä tuolloin
14-vuotiaalle Hanneksellekin: ”Voi veikkoset, kyllä se tuntui erilaiselta
mennä työhön omalle pellolle, kun sai tehdä kaiken oman perheen hyväksi!”
Elämä hirsimökissä oli vaatimatonta. Ei ollut sähköä, radiota eikä
puhelinta kuten ei muillakaan pikkutiloilla tuohon aikaan. Lisätienestiä oli
haettava halkometsästä ja ratapölkkyjen teosta. Nuori Hannes hiihteli
oravametsällä; elämänsä ensimmäisen puvun ja polkupyöränkin hän osti
oravannahkarahoilla.



Kuva: Selänpään torppa Joroisten Lahnalahdessa. Kirjan kuvitusta.

Päästyään kesällä 1929 ripille Hannes aloitti tansseissa käymisen ja
tanssi niin, että hänen tanssi-intoaan ihan paheksuttiin. Hän myös lauloi ja
näytteli iltamissa. Kolmen ystävänsä kanssa hän ideoi teatteriesityksiä ja
kierteli useilla paikkakunnilla esiintymässä. Ohjelmistoon kuuluivat ainakin
Aleksis Kiven ”Lea” ja ”Seitsemän veljestä” sekä ”Jääkärin
morsian”. Politiikka ei nuorta miestä houkutellut, vaikka Lahnalahden entiset
torpparit läksivät joukolla mukaan Suomen pienviljelijäin puolueen
toimintaan.

Täyttäessään 20 vuotta vuonna 1933 Hannes ”pani elämän risaiseksi” –
osti Klubi-askin ja tarjosi tupakat kavereilleen. Itse hän ei polttanut eikä
viinaakaan maistanut. Samana vuonna Alfred-isä toi kotiin uuden puolison,
Ada-lesken. Talonpito alkoi jäädä yhä enemmän Hanneksen huoleksi, mutta
varusmiespalvelus Viipurin kenttätykistössä keskeytti viljelytyöt ja
moninaiset harrastukset vuonna 1934. Jossakin välissä Hannes seurustelikin,
mutta lopetti suhteen siihen paikkaan, kun kuuli tytön sanoneen, että Hannes
on mukava poika mutta niin köyhä. Ylpeys se on torpan pojallakin! Silti
hänelle jäi nuoruudesta kaunis kuva: ”Jos nyt pikkuisen kehun, niin minulla
oli aika vilkas nuoruus Joroisissa ennen sotavuosia. Siinä ei ollut mitään,
minkä jättäisin pois. Se oli kaunista aikaa, kaikki oli puhdasta ja
viatonta.”

Vuonna 1937 eräs kaivosyhtiö tarjosi Selänpäästä hyvän hinnan, ja Alfred
myi tilan. Hannes sai etsiä uuden paikan. Mikkelin maalaiskunnasta, Vatilan
kylästä  löytyi Kuusela. Uuteen kotiin muuttivat Alfred ja Ada sekä
24-vuotias Hannes, 19-vuotias Anna ja 17-vuotias Helena. Tytöt hoitivat karjan,
Ada taloustyöt sekä Hannes ja Alfred maataloustyöt kahden hevosen.
Ruumiillisen työn vastapainoa Hannekselle tarjosivat keskustelut runoilevan ja
kirjoittelevan kengitysseppä Torsti Turusen kanssa – tämän sielunkumppanin
hän tapasi jollakin kaupunkireissullaan.

Maaliskuussa 1938 tapahtui kauaskantoisempi kohtaaminen: porsaanhakumatkallaan
Hannes pistäytyi Makossa, mylläri Jooseppi Pöntisen talossa. Siellä hän
tapasi myös talon 18-vuotiaan tyttären, Toinin. Nuoret viihtyivät toistensa
seurassa ja alkoivat tapailla toisiaan, mutta tanssipaikoille kirkkokuorossa
laulava, vakavamielinen Toini ei ilmestynyt. Seuraavana vuonna tyttö alkoikin
seurustella Unton kanssa. ”Kyllä se harmitti, mutta en voinut oikeastaan olla
vihainen vaan iloinen Toinin puolesta, sillä Unto oli uskovainen ja hyvä mies,
ja ajattelin heidän sopivan yhteen.”

Hevosmies ja kranaatinheitinjoukkueen johtaja

”Suomen elämä kohosi kuin pullataikina”, luonnehti Hannes 1930-luvun
jälkipuoliskoa. Mutta tuo kohoaminen loppui 30.11.1939. Jo jonkin aikaa
ilmapiiri oli ollut uhkaava, ja syksyllä Toini oli nähnyt unen, jossa itäinen
taivas synkkeni ja sieltä vyöryi ikään kuin roomalaisia valjakoita länttä
kohti. Rynnistämisestään huolimatta valjakot eivät päässeet puolen taivaan
yli. Siinä ne laukkasivat paikoillaan. Koko talvisodan ajan tyttöä kantoi
varmuus siitä, että venäläiset eivät pysty valloittamaan Suomea.

Sodassa Hannes sai vastuulleen tykistöpatterin hevoset. Hän oli käsitellyt
hevosia pienestä pitäen, eivätkä Laatokan talviset metsätkään
yllättäneet savotoissa ja maatilalla karaistunutta miestä. Mutta jo sodan
ensimmäiset päivät järkyttivät häntä: oli kysymys tuhoamisesta ja
tappamisesta. Hänen selviytymisstrategiansa mukaan tunteet piti siirtää
sivuun ja sodan tapahtumia piti katsoa kylmästi vain tehtävinä, jotka täytyi
suorittaa niin hyvin kuin pystyi. Silloin pelkokin katosi ja toimintakyky
säilyi.



Kuva: Hannes Hynönen ja Toivo Paakkari jossakin rintamalla sodan aikana.

Vatilassa ihmiset tunsivat olonsa turvalliseksi, ja Helsingin evakoitakin
sijoittui taloihin: Hanneksen kotona asui kaksi perhettä ja Toinin kotitalossa
yksi. Vaikka Toini seurusteli Untonsa kanssa ja Hannes kirjoitteli kenttäpostia
toiselle naapurin tytölle, kumpikin lähetteli terveisiä myös toisilleen. Kun
sota loppui, Hannes palasi kotiin kantakortissaan merkinnät: ”käytös
hyvä” ja ”lomautetaan toistaiseksi 29.4.1940”.

”Toistaiseksi” päättyi huhti-toukokuun vaihteessa 1941
kertausharjoituksiin, joissa Hannes koulutettiin kranaatinheittimen johtajaksi.
25.6. alkaneessa jatkosodassa hän palveli kranaatinheitinkomppaniassa antaen
tulitukea hyökkäävälle jalkaväelle. Kun nuori isäntä viipyi neljänä
peräkkäisenä kesänä maataan puolustamassa, talonpidosta vastasivat Alfred
ja naisväki. Makon peltotyöt teki Toini, kun isä oli huonokuntoinen ja veli
rintamalla. Asemasodan ajan Hannes vietti Kannaksella Lempaalassa ja kävi
kirjeenvaihtoa Toini kanssa, vaikka tämä kihlautui Untonsa kanssa keväällä
1942. Sitten yhtäkkiä Toinilta saapui viesti, että hän oli purkanut
kihlauksensa Unton kanssa. Mitä konstailua tuo mahtoi olla? Toisaalta ilo
läikähti Hanneksen mielessä: tyttö oli vapaa.

Sodassa Hannes joutui neljästi läheltä-piti -tilanteeseen, mutta selviytyi,
ja kesällä 1944 alkaneelta Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä hän välttyi,
koska oli juuri silloin päässyt maanviljelyslomalle Kuuselaan.
Hyökkäyksestä hän kuuli radiosta, joka oli vihdoin hankittu Hynösille.
Myös sodan lopun taisteluista hän selvisi ehjänä, mutta sai
kranaatinheittimen paukkeesta muistoksi kuuroutuneen oikean korvan.

Sodan muistoja Hannes ei torjunut. Mitään traumaterapiaa ei ollut tarjolla,
mutta miehet hoitivat toisiaan. Hanneskin puhui muistoistaan paljon ja monien
aseveljien kanssa, kunnes tarve vähitellen helpotti. Tämä vuosikausien
rauhallinen purkuprosessi tuotti tasapainoisen miehen. Myös sotakirjallisuuden
lukeminen palveli samaa tarkoitusta. Hanneksen mielestä osa sotakirjoista oli
kirjoitettu kuulopuheiden ja mielikuvituksen pohjalta, mutta Väinö Linnan
Tuntematon sotilas oli todenmukainen kertomus. ”Sellaista sodassa oli.”

Maata ja perhettä rakentamaan

Jatkosodan päätyttyä 19.9.1944 Hannes palasi kotitilalle eikä hänen
tarvinnut enää osallistua Lapin sotaan. Emäntä taloon oli kuitenkin
löydettävä, sillä ystävät ja kylänmiehet paheksuivat jo, kun 31-vuotias
isäntä oli yhä poikamies. Hänellä oli toki naispuolisia ystäviä, ja yhden
heistä, Vatilan koulun opettajan, Rauhan, hän tutustutti hienovaraisesti
Toinin hylkäämään Untoon, ja parihan heistä tuli. Hän itse ajatteli vain
myllärin tytärtä ja kosi tätä uudenvuoden iltana 1944 kuutamokävelyllä:
”Jos minä hommaan jauhot, niin tulisitko sinä leivän leipojaksi?”
”Suatanhan minä tullakin”, vastasi Toini. Nuorten ensi kohtaamisesta oli
kulunut seitsemän vuotta.

Lähes vuoden pituisen kihlauksensa aikana nuoret kirjoittelivat toisilleen
ahkerasti. Toini oli varma, että he kaksi kuuluvat yhteen. Hannes puolestaan
tunnusti: ”En minä rakasta sinua kiihkeästi kuin hullu ja mieletön. Minun
tunteeni on sydämen syvyyksissä, se on hiljaista ja vakaata, mutta se on
sellaisena kestänyt nämä monet vuodet, ja toivoisin sen yhä kestävän
siihen asti, kunnes jompikumpi meistä seisoo toisen haudan partaalla.”

Helmikuussa 1945 Hanneksen isä kuoli 74-vuotiaana. Alfred oli toivonut
pääsevänsä viimeiseen lepoon Joroisten multiin, ja niinpä Hannes kuljetti
isänsä arkun reellä 90 kilometrin matkan sakeassa lumipyryssä
määränpäähän. Joulukuun 22. päivänä 1945 Hannes ja Toini vihittiin
morsiamen kotona, mistä nuoripari ajoi hääjuhlien jälkeen Kuuselaan
aloittamaan yhteistä elämäänsä, joka kesti melkein 65 vuotta.

Kun Toinin isä kuoli vuonna 1946 yllättäen 59-vuotiaana, Elsa-anoppi alkoi
houkutella nuoria muuttamaan Makkoon, koska Toinin Elis-veljeä kiinnosti
liike-elämä enemmän kuin maatilan työt. Kuusela myytiin, ja kesällä 1947
Hannes, Toini ja alle vuoden ikäinen esikoinen, Pertti muuttivat Makkoon.
Siellä oli iso tupa ja kaksi kamaria, joten Elsa sekä kaksi nuorta perhettä
mahtuivat hyvin taloon. Asuminen väljeni, kun Elis rakensi oman talon
lähistölle, ja muutti lopulta pois – Kanadaan asti.



Kuva: Hannes ja Pertti peltotöissä 1950-luvun alussa. Kirjan kuvitusta.

Makkoon kuului 78 hehtaaria metsää ja reilut kahdeksan hehtaaria peltoa.
Navetassa oli puolenkymmentä lehmää, lampaita, porsaita ja kanoja. Monen muun
pientilallisen tavoin Hannes viljeli pelloillaan ihmisille ruista, vehnää ja
perunoita sekä elikoille kauraa, ohraa, heinää, lanttua ja rehujuurikasta.
Ryytimaassa kasvoi porkkanaa, kaalia, naurista, hernettä ja papua. Mutta
elannon hankkiminen kasvavalle perheelle vaati lisätienestiä, jota Hannes sai
mm. metsätöistä, rahdinajosta ja jääteiden jäädyttämisestä. Myös
naapureiden viljojen jauhattaminen vanhassa myllyssä tiesi pieniä
lisäansioita.

”Minun elämäni kohentui samaan tahtiin kuin Suomen elämä”, kuvasi Hannes
kehitystä sotien jälkeen. Hän kunnosti rakennuksia ja hankki koneita;
1950-luvun kuluessa tilalle saatiin lavakuivuri, lypsykone, leikkuupuimuri ja
traktori lisälaitteineen. Toinille Hannes osti Upo-pulsaattoripesukoneen,
vaikka vaimo piti konetta tarpeettomana kuten kylän ukotkin, joille Hannes
totesi hankkineensa vehkeen likaisten poikiensa pesemiseen. Television perhe sai
perintönä Elsa-mummilta, joka oli ostanut sen vuonna 1963 katsoakseen siitä
jumalanpalveluksia. Vuonna 1966 pihaan ilmestyi lopulta autokin, Fiat 600, jota
Hanneksen puolesta ajoi Pertti. Yleensä koneita ostettiin, jos ostos oli
järkevä, jos siihen oli varaa ja jos Toini hyväksyi.



Kuva: Mainosjuliste 1954, Museokeskus Vapriikki.

Luottamusta ja rakkautta

Vuosina 1946–1961 Hynöset saivat kuusi poikaa ja yhden tytön. Hanneksen
mukaan hevosten ja lasten kasvatuksessa pätivät samat periaatteet:
”Keskustele rauhallisesti, kuuntele. Opeta, ole kärsivällinen, anna paljon
kiitosta ja aseta selvät rajat!” Lasten kertoman mukaan isä ei koskaan
menettänyt malttiaan eikä puhunut rumasti, mutta oli päättäväinen ja
ehdoton auktoriteetti. Luottamus ja rakkaus olivat hänen kasvatuksensa ydin,
mutta sääntöjäkin oli: kiroilla ei saanut, ei myöskään kiusata toisia.
Hannes keksi omatekoisia manailuja: ”kelevottoman kattilat” ja ”juuttaan
pakana”. Vanhaan tapaan oven yläpuolella oli koivuvitsa varoituksena, ja
välillä töllön töihin syyllistynyt joutui sen itse hakemaan. Pienestä
pitäen lapset kulkivat vanhempiensa mukana navetassa ja muissa askareissa
osallistuen töihin kykyjensä ja halujensa mukaan. Jokainen osallistui
kotitöihin ja oppi myös parsimaan sukkia.

Iloisella, seurallisella ja ihmisrakkaalla Hanneksella oli aina aikaa toisille
ihmisille ja kaikki olivat tervetulleita taloon. Hän teki myös oma-aloitteista
sosiaalityötä: selvitteli naapureiden ja avioparienkin kiristyneitä välejä,
holhousasioita sekä hankalia perinnönjakoja. Mies oli perustamassa
kalastuskuntaa sekä käynnistämässä tiekunnan ja Hynösten sukuseuran
toimintaa. Kansakoulun johtokuntaankin hän kuului. Savolaisen pienviljelijän
kuvaan toi oman lisänsä se, että mies opetti lapsia pyhäkoulussa. Toini
puolestaan tuki virsien veisuuta kauniilla äänellään.   

Sekä Hannes että Toini kannustivat lapsiaan koulunkäyntiin, mutta antoivat
heidän valita koulunsa. Anni-tytär oli ylpeä isästään: ”Minun ei
tarvinnut hävetä isää murrosiässäkään. Isä oli luonteva kaikkien
kanssa, ei pokkuroinut ketään eikä halveksinut ketään. Kaikki olivat
hänelle ennen muuta ihmisiä.” Sitä tytär kuitenkin harmitteli, ettei
saanut kotoa riitelemisen mallia. Hän näet järkyttyi kovasti, kun kohtasi
muualla riiteleviä ihmisiä. Nuorimman pojan, Paulin mieleen oli jäänyt isän
antama parisuhdevinkki: ”…heitä nainen seinälle, ja jos pysyy siellä,
älä ota missään tapauksessa, kyseessä on pahansisuinen tapaus!”
Lastenlapsista Veera muisti papan korostaneen, että nuoren ihmisen pitää
osata käyttäytyä hyvin ja olla kohtelias, koska silloin häntä erehdytään
luulemaan viisaaksi. Siiri taas sai isoisältään harrastusneuvon: ”Ihmisen
pitää iloita siitä, mitä hän tekee. Jos palloa potkii väkisin, siitä ei
tule mitään.”

Omia ja yhteisiä harrastuksia

Kun elämä oli kaikkein kiireisintä, Hannes piti taukoa
tanssiharrastuksessaan, mutta Toini jatkoi kirkkokuorossa laulamista. Yhteisen
harrastuksen kaksi hevosten ystävää löysi ravikilpailuista, joissa kumpikin
ohjasti Näpsä-ruunaa. 1950- ja 1960-luvulla Hannes ja Toini saivat yhdessä 70
ravipalkintoa. Välillä piti melkoista kiirettä: Toini saattoi jonakin
sunnuntaina joutua rientämään aamulypsyn jälkeen kirkkokuoroon laulamaan
jumalanpalveluksessa ja sieltä edelleen jääraveihin.

Hanneksen ja Toinin vapaa-aika lisääntyi vuonna 1976, kun 24-vuotias
Matti-poika osti Makon tilan sukupolvenvaihdoksen yhteydessä. Hannes oli
silloin 63-vuotias. Eläkkeelle jäämistään Hannes juhlisti vierailemalla
Linnanmäellä ensimmäisen lapsenlapsensa kanssa ja testaamalla siellä kaikki
laitteet. Hän ei puuttunut enää tilan asioihin, vaan seurasi asioita sivusta.
Omaksi huvikseen hän kalasteli, kasvatti varhaisperunaa, pilkkoi polttopuita,
sitoi saunavastat talveksi ja teki muuta pientä. Hän viihtyi edelleen Vatilan
tutuissa ympyröissä ja itselleen luontaisissa verkostoissa.

Eläkkeelle jäämisen myötä Hannes palasi tanssiharrastuksensa, jota Toini
seurasi hyväksyen vierestä, ehdottipa tanssikumppaneitakin. Mies osallistui
jopa MTV:n Lauantaitanssien kuvauksiin daaminaan Toinin serkku. Myös toiseen
vanhaan  harrastukseensa Hannes tarttui: hän perusti opintokerhon ja ohjasi
sitä yhdeksän vuotta. Yhdessä puolisot sukelsivat myös seuramatkojen
maailmaan, ja suuri osa Euroopan maista tuli heille tutuiksi. He kävivät jopa
Kanadassa Toinin Elis-veljen vieraana. 1980-luvulla todetut syövät
hillitsivät jonkin verran miehen aktiivisuutta, mutta eivät häntä
lannistaneet. Viimeiseksi ulkomaanmatkaksi jäi retki Garda-järvelle vuonna
1991, minkä jälkeen pariskunta matkusteli kotimaassa ja kävi kylpylöissä.

80-vuotispäivänsä jälkeen Hannes muutti Toininsa kanssa kaupunkiin,
Mikkeliin Kattilansiltaan kerrostalokaksioon. Se sijaitsi hissittömän talon
kolmannessa kerroksessa! Alku oli vähän hankalaa, kun uudessa ympäristössä
oli vähän tekemistä. Mutta hyvin pian Hannes tutustui naapureihin ja kasvatti
talon pikkuväkeä tavoille. Vaikka pienet fyysiset vaivat hidastivat vauhtia
ajoittain, miehen muisti oli kirkas ja ymmärrys veitsenterävä. Hänen
kalenterinsa täyttyi sotaveteraanien, eläkeläisten tanssiryhmän,
Eläkeliiton ja seurakunnan riennoista. Lasten ja lastenlasten vierailut ja
tietokirjojen lukeminen täyttivät muun ajan. Historiasta kiinnostunut Hannes
perehtyi monen maan menneisyyteen, mutta Venäjän historiaa hän ei pystynyt
lukemaan.

Loppusuoralla

Loppukesällä 2010 Hannes näki unen, jossa Toini puki mustaa mekkoa ylleen.
Hän arvasi, ettei se tiennyt hyvää. Syyskuun ensimmäisenä päivänä Toini
saikin sairauskohtauksen menettäen puhe- ja liikuntakykynsä. Kahdeksan viikkoa
hän vietti sairaalassa, ennen kuin menehtyi lokakuun lopussa 90-vuotiaana.
Avioliitto oli kestänyt lähes 65 vuotta. Hautajaisten jälkeen Hannes tarttui
pastori Mari Parkkisen kanssa elämän suuriin kysymyksiin saaden
keskustellessaan lohdutusta murheeseensa ja uuden ystävän. Mari tajusi
elämää nähneen miehen tarinoiden arvon, nauhoitti niitä ja teki niistä
muutaman pienen radio-ohjelmankin.

Kun sydäninfarkti vei 99-vuotiaan miehen mielen miinukselle vuonna 2012,
Matti-poika totesi: ”Kuules nyt, ei täältä lähdetä omin luvin, vaan se
asia päätetään ylemmällä tasolla.” Niinpä mies terästäytyi, täytti
kohta 100 vuotta, harrasti ruuanlaittoa, sai taas uusia ystäviä ja kiipesi
joka päivä vähintään 180 porrasta, jos ei päässyt sään takia ulos
kävelemään. Ja vuonna 2014 hän oli 101-vuotiaana Linnan juhlissa
kunniavieraana muiden sotaveteraanien kanssa. Juhlien jälkeisessä
mediamylläkässä Hannes muun muassa totesi:

”En haluaisi puhua sodasta, ne eivät ole mukavia muistoja. Jos ei ole ollut
sodassa, ei voi kuitenkaan ymmärtää. Kun noita asioita kysellään, muistot
jäävät mieleen viikkokausiksi, ennen kuin olo tasaantuu.”

Vähitellen vanhan miehen askel alkoi väistämättä painaa, eikä portaiden
kiipeäminen sujunut ilman välipysähdystä. Vaikka lapset ja lasten lapset
auttoivat minkä ehtivät, 102-vuotiaan Hanneksen oli syyskuussa 2015 lopulta
suostuttava ottamaan vastaan päivittäisen kotihoidon palveluja, joita hän ei
ollut aikaisemmin erityisesti tarvinnut. Mies ei kuitenkaan sulkeutunut
kotiinsa, vaan otti vastaan vieraita ja kävi itsekin ystäviensä luona sekä
jumalanpalveluksissa ja monissa muissakin tilaisuuksissa.

Marraskuun 10. päivänä Hannes piti Jalkaväkimuseon Ritarisalissa puheen
kutsuntatilaisuudessa ja antoi sen jälkeen kotonaan laajan haastattelun
Helsingistä tulleelle toimittajalle. Illalla klo 17.10 hän kaatui
takaraivolleen, teki turvahälytyksen ja joutui sairaalaan tutkittavaksi.
Sairaalassa olo venyi päivästä toiseen, ja oli selvää, että loppu on
lähellä, mutta Hannes pysyi hyväntuulisena ja rauhallisena. Talvisodan
syttymisen vuosipäivän aamuna 30.11.2015 Hannes Hynönen joi aamukahvinsa,
kävi vuoteelleen lepäämään ja sulki silmänsä… 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/