[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miten teet käsittämättömästäkin käsitettävää

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leena.rossi at icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Raevaara, Tiina: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino,
2016. 202 sivua.


Miten teet käsittämättömästäkin käsitettävää
---------------------------------------------------------

Tiina Raevaaran teos Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle on
erinomainen apuneuvo kaikille niille, jotka haluavat välittää tieteen,
varsinkin luonnontieteiden, tuloksia akateemisen maailman ulkopuolelle niin,
että muutkin ymmärtävät – ja tehdä sen vastuullisesti. Idean
löytämisestä lähtien tekijä opastaa yleistajuisten tieteellisten
lehtijuttujen ja kirjojen laatimiseen. Hän valaisee aihettaan sekä omilla
että muilta saaduilla erinomaisilla esimerkeillä. Hän myös selvittää
yleistajuistamisen trendejä ja varoittaa popularisoinnin sudenkuopista. Kirja
on verraton apu varsinkin aloittelevalle yleistajuistajalle, mutta se ravistelee
myös kokeneen tietokirjoittajan rutiineja.

 

Tiina Raevaara on väitellyt perinnöllisyystieteessä vuonna 2005
tutkimuksellaan Functional significance of minor MLH1 germline alterations found
in colon cancer patients (”pienten paksusuolisyöpäpotilailta löydettyjen
MLH1-ituratamutaatioiden funktionaalinen merkitys”). Otsikosta päätellen
julkaisu on kaukana yleistajuisesta, niin kuin tiede usein on. Tutkimuksen
vastapainoksi tekijä on jo pitkään välittänyt tieteen tuloksia laajalle
yleisölle ajankohtaisesti ja asiantuntevasti eri medioissa: tietokirjoin
(Koiraksi ihmiselle, 2011), tiedeartikkelein ja -blogein, verkkojulkaisuin ja
tv-ohjelmin. Siitä työstä hän on saanut 2015 Tiedonjulkistamisen
valtionpalkinnon.

Monelle Raevaara on tuttu myös kaunokirjallisista teoksistaan: Eräänä
päivänä tyhjä taivas (2008), En tunne sinua vierelläni (2010; teos sai
Runeberg-palkinnon 2011), Hukkajoki (2012), Laukaisu (2014), Korppinaiset (2015)
ja Yö ei saa tulla (2015). Eri tekstilajeja tuottava kirjailija pyrkii
tiedeteksteissään hämärtämään journalismin,  kaunokirjallisuuden ja
tietokirjallisuuden rajaa.

”Rakastan kirjoitusoppaita”, Raevaara aloittaa teoksensa Tajuaako kukaan?
Opas tieteen yleistajuistajalle. Niin minäkin rakastan. Ja soisin, että
muutkin kirjoittavat ihmiset niistä pitäisivät ja niitä lukisivat – tai
ainakin tämän kirjan. Se ohjaa ja neuvoo, mutta se ei ole ihan tavallinen
asiakirjoittamisen opas. Se innostaa, kiihdyttää, pakottaa väittämään
vastaan sekä välittää huomioita, onnistumisia ja virheitä. Raevaara kertoo
kirjassaan varsinkin ajatuksistaan ja havainnoistaan; hän keskittyy asioihin,
jotka kiehtovat häntä itseään tieteessä ja teksteissä; hän siteeraa
muiden kirjoittajien kiinnostavia tekstejä ja erittelee mielikirjoittajiensa
tekotapoja. Mainitsemiaan julkaisuja tekijä ei valitettavasti ole koonnut
luetteloon teoksen loppuun.

Oppaassaan Raevaara osoittaa vakuuttavin esimerkein, että tieteestä – myös
luonnontieteistä – voi kirjoittaa värikkäästi, monipuolisesti ja
inspiroituneesti. Hänen mukaansa yleistajuinen tiede voi olla ”intensiivistä
kuin viihde, kaunista kuin taide”. Ja se voi levittää uutta tietoa
maailmasta yhtä tarkasti kuin todellinen tieteellinen artikkeli –
edellyttäen, että yleistajuistaja toimii vastuullisesti ja kirjan neuvojen
mukaan.



Kuva: Kiertävä kirjakauppias 1600-luvulla.

Yleistajuisella tieteellä menee hyvin   

Raevaara aloittaa kirjansa yleistajuisen tieteen tilasta ja päättää sen
yleistajuistajan identiteettiin. Lisäksi hän kirjoittaa tietoaiheisten
juttujen ideoinnista ja rakentamisesta, yleistajuistamisen tasoista, tietokirjan
kirjoittamisesta sekä siitä, voiko jokin mennä pieleen. Läpi koko kirjan
tekijä puhuu yleistajuisesta tieteestä ja yleistajuistamisesta. Hänen
mielestään kansantajuistamisessa on vanhahtava sointi ja popularisointi saa
tieteen kuulostamaan viihteeltä. – Siihen asti, kunnes joku keksii paremman
ilmaisun, yleistajuista sinäkin!  

Tekijä täydentää perustekstiä 17 tietolaatikolla, jotka on mainittu
sisällysluettelon lopussa erikseen. Minua miellyttävät erityisesti nämä
kirjoitukset: ”Tietokirjan ensimmäinen virke”, ”Suuri suklaahuijaus”,
”Näin vältät munaukset sosiaalisessa mediassa” ja ”Kuinka suhtautua
törkypalautteeseen”. – Otsikot kertovat laatikkotekstien monipuolisuudesta.

Yleistajuinen tiede pohjautuu aina tutkimustietoon, mutta sitä kirjoitetaan
muille kuin alan tutkijoille. Ja yleisöä riittää, sillä ehkä enemmän kuin
koskaan tiede ja sen tulokset kiinnostavat nyt maallikoita. Ainakin toistaiseksi
tiedettä julkaistaan teksteinä, ja myös yleistajuistaminen lähtee aina
kirjoittamisesta, vaikka sitä tuotetaan eri tasoilla ja eri kanavien kautta:
esim. painotuotteilla, televisio- ja radio-ohjelmilla, dokumentti-elokuvilla,
blogeilla, vlogeilla, museonäyttelyillä, elokuvilla, jopa opetustauluilla.

Kaikki tutkijat eivät osaa tai halua itse kääntää tiedettään ”ihmisten
kielelle”, mutta tehtävään on tarjolla välikäsiä: journalisteja ja
tietokirjailijoita. Tiedejournalismi voi Suomessa hyvin; sille on lehdissä
tilaa, ja maassa ilmestyy lukuisia eri alojen tiedelehtiä. Myös sosiaalinen
media on varteenotettava julkaisualusta. Tietokirjallisuudessa tilanne on
Raevaaran mielestä huonompi, sillä eräillä tieteenaloilla, erityisesti
kemiassa, kirjoitetaan vähän suurelle yleisölle. – Raevaara ei huomaa
mainita aivan mainiota kemian yleistajuistajaa, Anu Hopiaa Turun yliopistosta. 

Eräitä muita tieteitä – esim. biologiaa, historiaa, lääketiedettä ja
tähtitiedettä – yleistajuistetaan ehkä ahkerimmin. Kysyntä näet
säätelee tarjontaa. Kansa lukee sitä, mikä liittyy heidän omaan
kokemuspiiriinsä ja mikä on kirjoitettu sujuvasti, hauskasti ja
käytännönläheisesti. Ja mikä käy kaupaksi, sitä tietenkin tuotetaan
lisää. Yleistajuistettu tähtitiede on tästä erinomainen esimerkki.



Kuva: Richard Caton Woodville, War News from Mexico, 1848. Wikipedia.

Ideoita löytyy vaikka mistä

Valpas kirjoittaja voi löytää juttu- tai kirjaideoita mistä tahansa, sillä
tiede on täynnä aiheita. Joskus ne tuntuvat ilmestyvän tyhjästä, joskus
niitä joutuu etsimää. Mutta kun on halu kirjoittaa, ideoita löytyy
kotinurkilta tai maailmalta niin omien havaintojen ja kokemusten perusteella
kuin kollegoilta ja muilta läheisiltä. Tapahtumat, seminaarit, tiedotteet ja
uutiset suorastaan tyrkyttävät teemoja, joihin tarttua. Eikä haittaa, vaikka
kirjoittaisi tutustakin asiasta, kunhan näkökulma on uusi ja tuore.
Lehtijuttuun tarvitaan yksi ajankohtainen perusväittämä aiheesta, joka
kiinnostaa yleisöä ja josta löytyy aineistoa. Kokonainen kirja vaatii
tietenkin moninkertaisen määrän materiaalia.

Tieteentekijä ei ole välttämättä omien tutkimustensa paras yleistajuistaja,
mutta jos hänellä on sanomisen ja kirjoittamisen palo ja pakko, hän voi
pyrkiä etäännyttämään itsensä aiheestaan tai tarttua johonkin toiseen,
vähän vieraampaan aiheeseen. Kaikesta tieteestä, mistä löytyy kiinnekohtia
ihmisten arkielämään ja ymmärrettäviä esimerkkejä, on mahdollista
kirjoittaa kiehtovia juttuja, jotka voi myydä medialle. Sitä paitsi yhdestä
tutkimuksesta riittää aineksia moneen juttuun. Raevaara antaa tästä
omakohtaisen esimerkin: kirjoitettuaan lehtijutun tutkimuksesta, joka koski
alkoholin vaikutuksia sikiöön, hän olisi voinut lähestyä tutkimusta vielä
21 muusta näkökulmasta.

Se, mistä kerrotaan, on aihe, mutta se, mitä siitä kerrotaan, on näkökulma.
Jos sopivaa näkökulmaa on vaikea heti löytää, Raevaaran mielestä kannattaa
miettiä, miten aihe on ajankohtainen, miten se koskettaa ihmisten elämää,
liittyykö siihen kiinnostavia ihmisiä tai tapahtumia, onko aiheessa jotakin
outoa, ristiriitaista tai suorastaan hassua. Koska varsinkaan luonnontieteiden
tulokset eivät avaudu maallikoille sellaisinaan, niitä on syytä
yksinkertaistaa, mutta ei haittaa, vaikka asioita myös sopivasti dramatisoi ja
esittelee henkilöiden – tutkijan tai muuten asianosaisten – kautta.  

Ensimmäinen lehtijuttu

Jokaisen, joka haluaa yleistajuistaa tiedettä lehtiin, on jossakin vaiheessa
kirjoitettava ensimmäinen juttunsa. Raevaara käy läpi juttutyyppejä ja
selvittää, millaisista osasista ne rakentuvat. Samaa tekstiä ei saa julki
sanoma-, tiede- tai yleisaikakauslehdessä, sillä mediat julkaisevat sellaisia
sisältöjä, joiden aihepiirin ja käsittelytavan uskovat kiinnostavan omia
lukijoitaan. Siksi kirjoittajan kannattaa perehtyä jo etukäteen mahdollisten
julkaisufoorumien teksteihin; yhden lehden jutut on sidottu ajankohtaisiin
uutisiin, toisen perustuvat haastatteluihin ja kolmannen jutuissa on henkilö
keskiössä. Kun on löytänyt mielestään sopivan lehden, on siihen otettava
yhteys ja esiteltävä oma ehdotus, jotta saa tietää, kiinnostaako se lehteä
lainkaan ja mitkä ovat lehden käytänteet. On myös valmistauduttava
muuttelemaan tekstiä, vaikka aihe hyväksyttäisiinkin.

Uutinen on tiedejutun perusmalli. Se kertoo jostakin tuoreesta löydöstä tai
tuloksesta, joka on tärkeä tai poikkeuksellinen. Se on tiivis ja tehokas,
vaikkapa tieteellisestä artikkelista tehty tiedote. Sen pitää vastata
yleistajuisesti kysymyksiin: mitä tapahtui, miksi, missä, miten ja kuka on
tiedon takana. Tiedeuutinen pitää suhteuttaa jo olemassa olevaan tietoon ja
esittää asiayhteyksissään. On myös osoitettava sen merkitys ihmisten
maailmankuvan tai tieteenhistorian kannalta.

Ilmiöjuttu on toinen lehtien tiedekirjoitusten tyyppi. Se ei käsittele
päivänpolttavaa kysymystä, vaan kertoo analyyttisesti aiheesta, joka vaatii
asiantuntemusta, taustatyötä ja näkökulman. Sen keskipisteessä voi olla
itse tieteenala, tutkimuskohde, käytetyt menetelmät, historia, käsitysten
muutokset tai tiedepolitiikka. Se on usein kuvituksen kannalta kiitollinen;
valokuvien ohella siinä voi käyttää esim. piirroksia, karttoja, taulukoita
ja diagrammeja. Uutinen ja ilmiö voidaan yhdistääkin samassa artikkelissa.
Mutta mikä tärkeintä: ”murhaaja” paljastetaan mieluusti jo otsikossa! Eli
olennainen asia kerrotaan heti alussa ja vasta johtopäätösten jälkeen se,
miten tulokset on saatu ja mitä on tiedetty aikaisemmin. Tällainen asioiden
käsittelyjärjestys on aivan päinvastainen kuin useimpien tutkimusten.

Uutisten ja ilmiöitä käsittelevien kirjoitusten ohella lehtien tiedejutut
voivat olla henkilökuvia, joissa kerrotaan henkilön kautta myös yleisemmän
tason ilmiöstä, tai reportaaseja, jotka pureutuvat aiheeseensa
ihmiskohtaloiden, tunnelmien, tunteiden ja ihmisten tarinoiden kautta käyttäen
runsaasti kuvia. Pääkirjoitussivulla julkaistavat yliöt ja aliot ovat puhtaan
asiallisia tekstejä, mutta jossakin muualla lehdessä vakiopaikalla ilmestyvien
ja määrämittaisten kolumnien odotetaankin olevan subjektiivisia. Lehden
verkkosivuilla ilmestyvä blogi taas on ajankohtaisesta aiheesta nopeasti
tuotettu teksti, joka leviää laajalle ja on pitkäikäisempi kuin painettu
juttu. Siinä voidaan kertoa tiedeuutisia, ottaa kantaa tai tehdä esseemäistä
analyysiä. Kuviakin siinä voi käyttää. Myös yliopistot ja
tiedeinstituutiot julkaisevat sivuillaan blogeja.

Kerroksellinen, eheä, intensiivinen ja esteettinen

Tiedejutun on oltava oikeellinen ja ymmärrettävä, mutta kiinnostavan siitä
tekee ennen kaikkea toteutustapa. Tylsän kuuloisestakin aiheesta voi saada
kutkuttavan, kun osaa rajata aineiston nasevasti, katsoa aihetta tuoreesta
näkökulmasta sekä valita sopivan kertomistavan ja tyylin. Raevaara vaatii
kaunokirjalliselta tekstiltä neljää seikkaa; kerroksellisuutta, eheyttä,
intensiivisyyttä ja esteettisyyttä. Lyhyeen tiedeuutisjuttuun ei näitä
kaikkia ominaisuuksia pysty välttämättä sijoittamaan, mutta mitä pitempi ja
pohdiskelevampi juttu on, sitä paremmin vaatimukset voi siinä toteuttaa.

Kerroksellisuus merkitsee sisällöllistä rikkautta; tiedon lisäksi teksti voi
aina välittää muutakin: tunteita, havaintoja, näkymiä ja vaikutelmia. Mutta
on syytä muistaa, ettei elementtejä ja näkökulmia kannata ahtaa juttuun
liikaa, jottei sanoma hämärry. Eheys tarkoittaa, että jutussa kaikki liittyy
kaikkeen kerroksista huolimatta ja että niin sisältö kuin muotokin sopivat
kokonaisuuteen. Intensiivinen juttu vie lukijan mennessään ja pitää
otteessaan loppuun asti. Mutta tämäkään ei vielä riitä. Yleistajuisen
tieteen on oltava myös tyylikästä ja nautittavaa, vaikka esteettisyys ei
tulekaan ihan ensimmäisenä mieleen tiedejournalismin yhteydessä. Tyylikästä
ilmaisua ja muitakin kirjoittamisen hienouksia oppii harjoittelemalla.

Askel askeleelta yleistajuiseksi

Tieteen yleistajuistajan ei kannata ruveta heti ensimmäiseksi kirjoittamaan
tietokirjaa, vaan parasta on aloittaa pienistä teksteistä, vaikka oman
tutkimuksen tiivistelmästä ja lehdistölle lähetettävästä tiedotteesta.
Kunnianhimoinen lehden tiedetoimittaja ei kuitenkaan päästä tiedotetta
sellaisenaan lehteen, vaan muokkaa siitä yleisemmän, avaa sen hankaluudet,
esittää väitteet rohkeasti ja etsii tuloksille käyttöä. Hän myös
selittää terminologiaa, etsii synonyymejä, sujuvoittaa sanontoja,
järjestää asiat loogisesti ja rakentaa kokonaisuudesta tarinan. Voipa hän
kirjoittaa tutkijan ja itsensäkin tekstiin.

Kirjansa sivuilla 80–82 Raevaara antaa loistavan esimerkin yleistajuistamisen
vaiheista. Hän antaa ensin koirien hermorappeumatautia koskevan tieteellisen
artikkelin tiivistelmän, josta maallikko ei tajua kuin muutaman irrallisen
sanan. Ainakaan minulle ei tämä virke aukene:

 ”Geneettinen analyysi paljasti missense-muutoksen c.1288G>A; p.A430 T
autofagosytoosiin liittyvässä ATG4D-geenissä koiran 20. kromosomissa.”

Tutkijoiden laatiman tiedotteen ingressi tekee jo hullusta vähän hurskaamman,
mutta lopullisen valaistuksen tuo lopulta ”kaiken kansan” tajuttava
sanomalehden tiedeuutinen tryffelikoiran geenivirheestä, joka voi auttaa
ihmisenkin hermorappeuman selvittelyssä.

Eri tieteenaloilla yleistajuistamisen ongelmat ovat erilaiset. Matematiikassa ja
fysiikassa ne lienevät kaikkein suurimmat. Mutta ihmistieteilijöiden pitäisi
itsekin pystyä yleistajuistamaan tutkimuksensa tai heidän olisi alkujaankin
osattava kirjoittaa tekstiä, jota aiheesta kiinnostunut lukija ymmärtää
kerralla. Varsinkin historioitsijoista monet tuottavat loistavasti
yleistajuistettua ja myyvää tekstiä tieteellisyyden kärsimättä.

Kirjan mittainen teksti

Kirjoittaessaan tietokirjoista Raevaara löytää niistä neljä lajityyppiä:
usean tekijän kirjoituskokoelmat, yhden tekijän kirjoituskokoelmat,
oppikirjamaiset tietokirjat ja narratiiviset tietokirjat. Puhtaassa
tiedekirjallisuudessa ja yliopistojen oppikirjoissa on paljon eri kirjoittajien
artikkelikokoelmia, joiden tekstit eivät aina muodosta yhtenäistä
kokonaisuutta, vaan voivat sisältää toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Yhden
tekijän kirjoituskokoelma taas voi olla varsin lähellä useista luvuista
koostuvaa kirjaa tai sen tekstit voivat olla erillisiä esseitä.
Oppikirjamaiset teokset koostuvat lyhyehköistä luvuista, joista jokainen
keskittyy yhteen asiaan. Niissä on myös taulukoita, kaavakuvia, graafisia
esityksiä ja tietolaatikoita. Tällaisten teosten rakenne sirpaloituu helposti.
Tarinallisuutta korostava, narratiivinen tietokirja on lähellä reportaasia, ja
kirjoittaja on siinä usein vahvasti läsnä. 2010-luvulla suomalaiset
journalistit ovat kunnostautuneet juuri narratiivisten tietokirjojen
tekijöinä.

Kirjan tekeminen vaatii aina paljon taustatyötä. Raevaara neuvoo ottamaan
selvää, mitä kaikkea aiheeseen liittyy, mitä aiheesta on jo kirjoitettu ja
ketkä siitä ovat puhuneet.  Näkökulma laajenee, kun kirjoittaja seikkailee
taustamateriaalien verkostossa lukien tutkimusartikkeleita, oppikirjoja ja
yleistajuisia katsauksia. Jokaisen lähteen avulla löytyy monta uutta. Google
Scholar ja varsinkin kirjastovirkailija ovat hyvä apu aineiston etsimisessä.
Raevaara kehottaa myös opettelemaan lähteiden etsintää, missä tärkeää on
tuntea oikeat hakusanat. Loputtomiin ei kannata penkoa, vaan jossakin vaiheessa
on pakko ryhtyä kirjoittamaan. Lähteisiin on silti palattava tarkistaakseen
asioita.

Tietokirjailijan työ on paljon vapaampaa kuin tutkijan työ, vaikka tehtävät
toisiaan muistuttavatkin. Tietokirjailijaa eivät sido tutkimusmaailman
käytännöt, arvovaltakiistat tai tulehtuneet henkilösuhteet. Hän voi olla
ennakkoluuloton ja rakentaa siltoja eri tieteenalojen välille. Raevaaran
mielestä yleistajuisen tekstin ei tarvitse edustaa mitään tieteenalaa, vaan
se saa olla juuri sellainen sekoitus kuin on tarpeellista. Monialaisuus tuo
kirjoihin syvyyttä ja kerroksellisuutta. Nimenomaan yhden kirjoittajan
tietokirja voi olla aidosti poikkitieteellinen yhdistäessään rohkeasti eri
tieteenalojen tekotapoja.

Yleistajuisen tieteen trendit

Tiedeaiheisessa kirjoittamisessa on viime aikoina näkynyt monenlaisia
suuntauksia. Tutkivan journalismin ote on näistä yksi. Siinä korostuu
kirjoittajan tavanomaista perusteellisempi taustatutkimus ja saatujen tietojen
yhteiskunnallinen merkitys. Tiedemaailmasta löytyy runsaasti pohtimisen
kohteita, mutta tiedeaiheiseen tutkivaan journalismiin liittyy myös vaaroja,
ellei kirjoittaja ymmärrä tieteen käytäntöjä tai näe, milloin on
kyseessä näennäinen konflikti ja milloin aito tieteellinen kiista. 

Hyväntahtoisen huumorin sujuttaminen tiedekirjoittamiseen on oiva keino lukijan
koukuttamiseksi. Mutta satiirin ja ajankohtaisten vitsien viljelemisessä on
syytä olla varovainen, sillä ihmisten huumorintaju – ja herkkähipiäisyys
– vaihtelee. Raevaaran mielestä pitää kokeilla kaikenlaisia kerrontatapoja
ja etsiä tieteestä niin kohauttavia, naurettavia, surullisia kuin
innostaviakin näkökulmia. Ja komiikkaa on tieteestä helppo löytää, sillä
tiede on täynnä hassuja tutkimusasetelmia, epäonnistuneita kokeita, outoja
ihmiskohtaloita ja merkillisiä tuloksia. Silti tiedettä ei saisi esittää
pelkkänä kuriositeettikabinettina, Raevaara varottaa. Hauskuus muuttuu näet
tylsäksi, jos se on tiedeuutisoinnin ainoa kriteeri.

Fiktion keinoja käytetään journalistisissa teksteissä paljon ja tarinoita
upotetaan myös tiedejuttuihin. Narratiivinen teksti rakennetaan odotusten ja
jännitteen varaan: on kysymys, johon lukija odottaa vastausta ja myös saa sen,
mutta sitä ennen häntä kuljetetaan eteenpäin näkymiä ja tunnelmia
maalaillen sekä henkilöiden ominaisuuksia kuvaillen. Usein kirjoittaja tuo
itsensäkin tekstiin. On kuitenkin tärkeää, että runsauden keskellä tarina
pysyy koossa ja että konfliktit ratkeavat ennen loppua. Aiheesta riippumatta on
tärkeää, että loppu on myönteinen vaikkei ehkä onnellinen. Raevaaran
mielitrendi tietokirjoittamisessa ovat kaunokirjalliset tietokirjat. Ne
sisältävät paljon tietoa, mutta niiden ote aiheeseen on kaunis ja tyyli
mietitty. Niiden tekijät ovat usein kirjoittaneet myös kaunokirjallisuutta.
Tarinallisuutta niissä ei ole korostettu niin voimakkaasti kuin narratiivisessa
tietokirjassa.

Tiedekirjoittamisesta iso osa tapahtuu nykyisin verkossa. Median verkkosivujen
ja somen kautta tiedotteet ja uutiset leviävät nopeasti. Kirjoittajalle some
voi olla ideoiden lähde tai tekstien kokeilualusta. Sen eri kanavat –
Facebook, Twitter, Instagram, LinkedIn – sopivat hieman eri tarkoituksiin,
sillä jokaisella kanavalla on omat käyttönsä, etikettinä, yleisönsä ja
sisältönsä. Visuaaliset tiedejutut sopivat hyvin esim. Instagramiin ja
Youtubeen. Somessa on myös se hyvä puoli, että palaute sekä hyvästä että
huonosta tuotteesta tulee nopeasti.

Virheet, vääristymät, väärennökset ja vastuu

Tutkimus sinänsä voi olla korrektisti tehty ja raportoitu, mutta sitä
yleistajuistava juttu antaa tuloksista epäselvän, vääristyneen tai aivan
virheellisen kuvan. Näin käy, jos alkuperäistekstin ratkaisevia sanoja on
käännetty tai ymmärretty väärin eikä tuloksia ole taustoitettu tai
verrattu muihin tutkimustuloksiin. Virheet saattavat vielä kertautua, jos
tiedotusvälineet lainaavat toisiltaan ensimmäistä ilmestynyttä virheellistä
tekstiä. Aivan outo kuva tutkimuksen tuloksista voi syntyä myös, jos tieto
väännetään väkisin uutiseksi, jotta herätettäisiin keskustelua tai
osoitettaisiin ristiriita, vaikkei sellaista alkujaan olisi. Varsinkin lehtien
tiedetoimittajille voi sattua kaikenlaista, koska heillä on useimmiten niin
kiire, etteivät ehdi tarkistaa asioita. Raevaaran luku ”Voiko jokin mennä
pieleen?” sopiikin erityisesti tiedejuttuja kirjoittaville toimittajille.

Huonosti tehtyjä tutkimuksia on, mutta niidenkin yleistajuistamisesta vastuun
kantaa tiedejutun kirjoittaja. Hänen peruslähtökohtansa tulee aina olla
kriittisyys. Vakavan tutkimuksen ja humpuukin erottaminen ei kuitenkaan ole aina
helppoa. Jotta vastuu pysyisi mielessä, on hyvä vilkaista usein sekä
journalistin ohjeita että tietokirjailijain eettisiä ohjeita.

***

Raevaaran uskoo, että äidinkieli on se, jolla ihmiseen vaikutetaan kaikkein
vahvimmin. Hän on myös vakuuttunut siitä, ettei ihminen koskaan opi vieraan
kielen kaikkia sävyjä ja ilmaisurekisteriä niin syvällisesti kuin
äidinkielellään. Sen tähden on tärkeää, että tieteen tuloksia tehdään
ymmärrettäväksi muullekin kuin akateemiselle yleisölle. Kirjailija
päättää Tajuaako kukaan?-teoksensa upeasti:

 ”Ja jos haluamme pitää oman pienen kielemme elossa, meidän pitää
huolehtia siitä, että sitä kyetään myös käyttämään kaikista
mahdollisista aiheista keskustelemiseen. Kieli, jolla ei voi puhua modernin
tieteen saavutuksista, on kuoleva kieli.”

– Siinäpä huoneentaulua kerrakseen!



 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/