[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tutkimus luterilaisesta köyhäinhoidosta syventää reformaation kokonaiskuvaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Suvi Liimatta <suvlii at utu.fi> kulttuurihistorian opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Arffman, Kaarlo.: Auttamisen vallankumous. Luterilaisuuden yritys ratkaista
köyhyyden aiheuttamat ongelmat.. SKS & SKHS, 2008. 343 sivua.


Tutkimus luterilaisesta köyhäinhoidosta syventää reformaation kokonaiskuvaa
---------------------------------------------------------

Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffmanin teos Auttamisen vallankumous.
Luterilaisuuden yritys ratkaista köyhyyden aiheuttamat ongelmat esittää
uudenlaisen kokonaiskuvan luterilaisesta köyhäinhoidon reformista, jolla oli
keskeinen osa Martin Lutherin ja hänen kannattajiensa kirkollisessa
uudistamistyössä. Reformaation kuvaukset ovat pääosin painottaneet uskoa
koskevaa toimintaa: Jumalan sanan ja sakramenttien välittymistä oikein ja
puhtaasti. Mutta miten auttaminen oikeastaan liittyy reformaatioon ja kuinka
köyhäinhoidon uudistus vaikutti luterilaisuuden leviämiseen? Voidaanko
suhtautumisessa köyhiin ja sairaisiin nähdä samankaltaisuuksia nykyisyyden ja
menneen välillä? Vaikka reformaation köyhäinhoitoa ei voi tilanteeltaan
suoraan verrata tällä hetkellä vellovaan keskusteluun sosiaali- ja
terveyspalvelujen uudistamisesta, jotain samanlaista voi ehkä tavoittaa siitä
huolen tunteesta, joka ihmisissä herää, kun on kyse yhteiskunnan voinnista ja
hoitomuotojen murroksesta.

Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori TT, FM Kaarlo Arffman on paljon
julkaisseena tutkijana eräs merkittävimmistä reformaation ja luterilaisuuden
asiantuntijoista Suomessa. Hän vaikuttaa kirjoittamisessaan ottaneen
erityisesti huomioon kansan ja reformaattorien välisen vuorovaikutteisen
suhteen.

Kaarlo Arffman kertoo innoituksen tutkimukseensa lähteneen keskustelusta, jota
pohjoismaisesta hyvinvoinnin mallista käytiin 1990-luvulla. Reformaation
merkkivuotena 2017 lukijan näkökulmasta kiinnostavaa onkin se, millä tavoin
teos asettuu pohjoismaisen hyvinvointimallin ja reformaation välisiin
kytköksiin. Tutkimus ei tarkastele aihettaan vain teologisella otteella, vaan
korostaa myös näkemyksiä ”kadun tapahtumien tasolla”. Erityisesti
kaupunkien väliset suhteet nousevat merkittävään asemaan. Vaikka
suhtautuminen köyhäinhoidon uudistuksiin saattoi vaihdella paljonkin eri
kaupunkijärjestyksissä ja niiden raadeissa, kaupungit saivat toisiltaan myös
vaikutteita ja näin vahvistivat muutosvirran etenemistä edelleen laajemmille
alueille.

Auttamisen vallankumous -teoksen voisi karkeasti jaotella kolmeen osioon.
Ensimmäinen osuus käsittelee aiheen taustoja, kontekstia sekä
lähtöasetelmaa, jossa Luther vetoaa köyhäinhoidon reformin
välttämättömyyteen. Ajallisesti tutkimus sijoittuu myöhäiskeskiaikaan
päättyen Lutherin kuolemaan, tosin Arffman ei noudata rajausta tarpeettoman
ankarasti. Teoksen toinen vaihe käy läpi varsinaista köyhäinhoidon muutosta
ja lopulta Arffman tarkastelee köyhäinhoidon reformin vakiintumista, sen
kohtaamia haasteita sekä tutkimuksensa loppupäätelmiä.

Asenne köyhyyttä kohtaan muuttuu

Varhaisen kirkon näkemys köyhyydestä alkoi vähitellen muuttua renessanssin
uusien ajatusten myötä. Aiemmin köyhyydessä nähty ”pyhyys”, imitatio
Christi -ajatus sekä almujen antaminen alkoivat siirtyä taka-alalle. Köyhyys
nähtiin yhä enenevissä määrin ongelmana, joka oli ratkaistava. Erityisesti
kaupungeissa köyhien lukumäärän ja näkyvyyden kasvuun liittyi myös pelkoa
tautien leviämisestä ja ryöstetyksi joutumisesta. Renessanssin näkemys
köyhyydestä lähinnä kielteisenä asiana alkoi vakiintua myös
Pohjois-Euroopassa ja Saksassa 1500-luvun alussa. Yhä enemmän alkoi kehittyä
ajatus siitä, kuinka almujen antamisen tilalle tulisi kehittää järjestelmä,
jossa tuettaisiin pitkäjänteisemmin yhteiskunnan heikoimmissa asemissa olevia.

Kuva: Aatelinen antaa almuja kerjäläiselle. John Day, A christall glasse of
christian reformation, London, 1569. Wikipedia.

Arffman johdattaa lukijan sujuvasti keskiaikaisen ajatusmaailman pariin. Hän
avaa kontekstia ymmärryksen kannalta riittävästi taipumatta
raskaslukuisuuteen. Kaupunkien toiminta raateineen, sääty-yhteiskunnan
asettamat raamit elämälle sekä maallisen ja hengellisen vallan vaikutus
yhteisöissä tulevat hyvin esitellyiksi. Erityisesti huomiota asiayhteyksien
taustoittamisessa saavat kerjäläisveljestöjen, veljeskuntien ja luostarien
toiminta, sillä tunnetusti näiden laitosten ja reformaattorien väliset
suhteet kehittyivät vihamielisiksi. Arffman kuvaa etenkin Wittenbergin
kaupungin tapahtumia monipuolisesti ja elävästi niin, että tuntuu kuin
kaupunki itsekin olisi oma henkilöhahmonsa.

”Kuohuvassa Wittenbergissä” myös Martin Luther ryhtyi arvostelemaan
köyhyysongelmaa. Kaikenlainen kerjääminen tulisi kieltää. Arvostelun takana
oli ajatus siitä, että kristittyjen keskuudessahan ei kenenkään edes tulisi
joutua kerjäämään, sillä aito usko ja luottamus Jumalaan johtaisivat aitoon
auttamishaluun. Luther painotti avoimen seurakunnan toiminnan tärkeyttä. Uutta
Lutherin näkemyksessä oli auttamisvelvollisuuden rajaaminen vain oman
paikkakunnan köyhiä koskevaksi: kristittyjen tulisi siis pitää huolta omista
köyhistään. Lutherin sanoman innoittamana Wittenbergiin perustettiin vuonna
1521 uudenlainen köyhäinhoitorahasto.



Kuva: Wittenberg 1530-luvulla. Zeichnung aus dem Reisealbum des Pfalzgrafen
Ottoheinrich 1536 in der Universitätsbibliothek Würzburg. Wikipedia.

Onnistumisia ja epäonnistumisia

Köyhäinhoitorahastojen perustaminen eteni vilkkaasti 1520-luvulla Wittenbergin
ja Nürnbergin esimerkkien mukaan. Periaatteessa kyseessä oli uusi
kaupunkijärjestys, jossa kirkollinen talous järjestettiin uudelleen.
Köyhäinhoito sai näin varansa yhdestä, yhteisestä rahastosta. Rahoja, jotka
pääsääntöisesti koostuivat lahjoituksista, säilytettiin arkussa, joka oli
lukittu useammalla lukolla kiinni. Lukkojen avaimet olivat rahaston johtoon
valittujen raatimiesten ja porvareiden hallinnassa. Näin pyrittiin
välttämään rahaston väärinkäytöksiä, sillä varallisuuden käytössä
oli toimittava yhteistuumin.

Käytännössä kaupunkien välillä köyhäinhoitorahastojen järjestämisessä
oli melko paljonkin eroavaisuuksia. Niiden suunnittelussa tuli ottaa huomioon
paikalliset olosuhteet. Yleensä rahasto toimi onnistuneemmin suuremmissa
kaupungeissa, koska niiden raha-arkkuihin kertyi todennäköisesti myös
enemmän rahaa. Tässä köyhäinhoitoreformin etenemisvaiheessa tulee hyvin
esiin se, kuinka Arffman tutkii ja tulkitsee aihettaan. Hän avaa erinomaisesti
köyhäinhoidon laajaa kenttää ja osoittaa miten eri tavoin uudistusliike
eteni esimerkiksi hansakaupungeissa ja muissa Itämeren rannikon kaupungeissa.

Toisaalta köyhäinhoidon kohtaamat vaikeudet olivat samankaltaisia
maantieteellisistä sijainneista huolimatta. Ongelmat kytkeytyivät useimmiten
raatien korruptioon, varojen vähäisyyteen tai silkkaan ihmisten
auttamishaluttomuuteen. Myöskään almujen antamista ei onnistuttu täysin
kitkemään pois. Kuten nykyäänkin jotkut ihmiset tahtovat auttaa hädässä
olevaa edelleen suoraan, ilman minkään virallisemman järjestön puuttumista
asiaan.

Laaja tutkimustyö osoittaa köyhäinhoidon etenemisen monipuolisuuden

Arffmanin tutkimustyö ja lähteiden käyttö on täsmällistä ja
yksityiskohtaista. Tarkastelemalla eri kaupunginraatien julkaisemia
päätöksiä köyhäinhoitojärjestelmien suhteen muotoutuu kuva niiden
perusteellisista kehitysvaiheista. Kiinnostavasti Arffman esittää oman
tulkintansa siitä, kuinka Nürnbergin köyhäinhoitojärjestys
todennäköisesti sai vaikutteita Wittenbergin mallista. Tämä
kaupunkienvälinen yhteys on luterilaisen köyhäinhoidon historioitsijoiden
keskuudessa toisinaan kiistetty tai vähintäänkin aliarvioitu.

Teos on kauttaaltaan helppolukuinen, vaikka asiasisältö ja sen välittämä
tieto onkin mittava. Paljon painoarvoa saavat etenkin kaupunkien väliset
vaikutussuhteet toisiinsa eli konkreettisesti se, miten uudistus eteni.
Toisaalta tuntuu siltä, että kirjan tekstikappaleet sinänsä jäävät
irrallisiksi toisistaan. Tekstissä on nimittäin käytetty erittäin paljon
väliotsikointia ja tämä saa lukemisen tuntumaan välillä sirpaleiselta.
Ajoittain tutkimus myös sortuu liialliseen asioiden toistamiseen. Tämä johtuu
tutkimuksen rakenteesta, jossa auttamisjärjestelmien perustamista käydään
kaupunki kaupungilta lävitse. Merkittävimmät muutokset auttamisen suhteen
tapahtuvat vaiheessa, jossa ruhtinaat ja kuninkaat puuttuvat seurakuntien
toimintaan. 1520-luvun loppupuolella myös visitaatiot – eli seurakuntien
tarkastaminen piispan johdolla – laajentavat ja yhdenmukaistavat
köyhäinhoidon organisointia. Erityisesti talonpoikaissodan aiheuttaman
epäjärjestyksen myötä visitaatioiden merkitys korostuu. Nämä edellä
mainitut muutokset luovat tutkimukseen ikään kuin uusia kehityksen tasoja ja
ne osiltaan taas vaikuttivat köyhäinhoidon muuttuneisiin etenemismalleihin.
Näin Arffman syventää entisestään köyhäinhoidon reformin monipuolisuutta
lukijalle.

Köyhäinhoidon edetessä Tanskaan ja Ruotsiin sen päämuodoksi muotoutuivat
hospitaalit, joiden kautta maallinen esivalta otti suoremmin osaa auttamiseen.
Arffmanin tutkimus osoittaakin mielenkiintoisesti sen, miten jo tässä
vaiheessa ajatus köyhäinhoidon reformista oli muuttunut. Vaikka Tanskan ja
Ruotsin tapahtumien käsittely jääkin harmittavan pieneksi osuudeksi
teoksessa, on perusteltua, että Arffman käsittelee ensisijaisesti
saksankielisiä alueita, joissa köyhäinhoito tosiaan toimi tienraivaajana
luterilaisuuden etenemisessä. Arffman koostaa hienosti köyhäinhoidon
todellisen luonteen huomioiden myös sen, kuinka kirjalliset suunnitelmat ja
viralliset asiakirjat köyhäinhoidon järjestämisen suhteen eivät
välttämättä vastanneet sitä todellisuutta, joka kaupungeissa vallitsi.

Moraaliton vai kunniallinen avuntarvitsija?

Köyhäinhoitorahastojen tarkoituksena oli auttaa heikko-osaisia ja
pääsääntöisesti oman paikkakunnan köyhiä, sillä hyvin hoidettu
köyhäinhoitohan saattoi houkutella vieraita kerjäläisiä liiaksi asti.
Varautuneessa asennoitumisessa jotain vierasta, tuntematonta kohtaan tuntuukin
olevan tiettyä tuttuutta myös omassa ajassamme. Ihmisen odotetaan kuuluvan
johonkin ja olevan osa yhteisöä. Jos näin ei kuitenkaan ole, tilanne
herättää epäilyksiä ja huoli omista avun tarpeessa olevista korostuu
entisestään. Erotukseksi vieraista kerjäläisistä, oman kaupungin
kerjäläiset kantoivat usein messinkistä ”köyhänmerkkiä” tunnistamisen
ja valvonnan vuoksi. Rahasto tarjosi autettaville perusapua kuten ruoka- ja
vaatejakelua, pienten lainojen myöntämistä sekä opiskelumaksujen maksamista
kaikkein köyhimpien oppilaiden puolesta. Jos varoja oli jäljellä, niitä
voitiin käyttää myös rakennuksien ylläpitokustannuksiin.



Kuva: Vaeltavia kerjäläisiä. Lucas van Leydenin kuparikaiverrus 1520.
Rijksmuseum Amsterdam, Wikimedia Commons.

Perustettaessa rahastoa, jonka tarkoituksena oli köyhien auttaminen, nousivat
ajankohtaisiksi myös kysymykset siitä, kuka todellisuudessa on köyhä.
Köyhän tulee siis olla tietynlainen ja täyttää tietyt kriteerit ollakseen
apuun oikeutettu. Kiehtova seikka köyhäinhoitorahastoja järjestettäessä
liittyikin siihen, miten köyhä ja kerjäläinen tuli nyt virallisesti
määritellä. Rahastot olivat huolella suunniteltuja, ja niin myös olivat ne
säännökset, jotka koskivat avustuksen kohteita. Arffman ei käsittele
köyhyyden määrittelyä omana erillisenä kappaleenaan, sen sijaan köyhyyteen
kohdistuneet näkemykset nousevat teoksessa kauttaaltaan aika ajoin esiin.
Pyrkimys luonnehtia myös kerjäämiseen suhtautumista on tärkeä, sillä kuva
köyhäinhoidon järjestämisestä voisi jäädä vaillinaiseksi, jos emme
ymmärtäisi lainkaan avun kohteen puolta.

Rahaston varoja oli siis käytettävä vain todella avun tarpeessa olevien
auttamiseen: sairaiden, työkyvyttömien sekä sellaisten vaikeuksiin
joutuneiden henkilöiden auttamiseen, jotka kuitenkin tahtoivat elättää
perheensä kunniallisesti. Köyhyyden käsityksiin liittyi siten jonkinlainen
arvottaminen ja luokittelu. Laiskat eivät saaneet päästä hyötymään
avusta, sillä työnteosta kieltäytynyt ihminen oli köyhyyteensä itse
syypää. Köyhyydessä elävät jaoteltiin tavallaan kunniallisiin köyhiin ja
näihin tyhjäntoimittajiin, jotka olivat itse luoneet kohtalonsa.

Huomio köyhyyden syihin

Arffmanin tutkimus onnistuu näyttämään, kuinka köyhäinhoito vaikutti
luterilaisuuden juurtumiseen monissa kaupungeissa. Martin Lutherin kuoleman
jälkeen ja köyhäinhoitoreformin alkuinnostuksen laannuttua uudistuksen
toteuttaminen kuitenkin kohtasi yhä enemmän haasteita. Auttamisjärjestelmää
arvioitiin uudelleen, maallisen vallan rooli sen suhteen vahvistuu ja
järjestelmä muuntui edetessään Pohjois-Saksan ruhtinaskunnista muualle
Eurooppaan. Kuitenkin voidaan puhua köyhäinhoidon perinteestä, joka luotiin
Lutherin innoittamana 1520-luvun alun Wittenbergissä.

Reformaation tutkimuksessa nykyään painotetaan sitä, kuinka reformaatio
ilmiönä tulisi nähdä laaja-alaisesti. Niin myös Auttamisen vallankumous on
mainio ja tutustumisen arvoinen teos kaikille, jotka haluavat ymmärtää
reformaation monisävyisiä merkityksiä. Teoksessa Luther henkilönä jääkin
itse asiassa vähemmälle huomiolle. Sen sijaan painotus on niissä monissa
toimijoissa, jotka tahoiltaan lujittivat reformaation ja köyhäinhoidon kulkua.
Myöskään Lutherin kannanottoja uskosta ei teoksessa painoteta. Arffman tuo
esiin luterilaisen uskon näkemyksiä vain niiltä osin kuin ne koskevat
auttamista.

Lopulta köyhyysongelman ratkaiseminen ja auttamisen toteuttaminen jäivät
riittämättömiksi. Todellisiin köyhyyden syihin ei pystytty vaikuttamaan,
vaikka jo tuolloin luterilaiset oppineet tiedostivat nimenomaan työttömyyden
olevan usein köyhyyden taustalla. Köyhyyden ennalta ehkäisemiseen kuitenkin
yritettiin puuttua ja tässä yhteydessä koulutuksen tärkeyttä korostettiin.
Toisaalta samojen inhimillisten haasteiden – köyhyyden, työttömyyden ja
syrjäytymisen – parissa yhteiskunnat nykyäänkin kamppailevat, eikä
heikompiosaisten auttaminen voi jäädä vain rahallisen avun tarjoamiseen tai
kaikkein akuuteimman hädän poistamiseen, jos syyt ahdingon taustalla silti
pysyvät entisellään muuttumattomina.

Kirja-arvio on kirjoitettu Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen
Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/