[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sisäinen turvallisuus sisältä katsottuna

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paatero, Mikko: Sisäinen turvallisuus horjuu. Docendo, 2016. 272 sivua.


Sisäinen turvallisuus sisältä katsottuna
---------------------------------------------------------

Kesällä 2015 eläkkeelle jääneen poliisiylijohtajan muistelmat olisivat
mielenkiintoista luettavaa, mutta tässä kirjassa on kyse pikemminkin
pamfletista. Sen arvo poliittisen keskustelun puheenvuorona hälvenee nopeasti,
mutta historiankirjoituksessa kirjan arvo säilyy ja aikanaan sen kautta tulee
mielenkiintoiseksi tarkastella miten asioista ajateltiin, mitä osattiin
ennustaa oikein tai missä oli sokeita pisteitä. Sisäistä turvallisuutta
tarkastellaan turhan usein ulkopuolelta ja jälkiviisaasti, joten on
hyödyllistä saada haasteisiin korkean virkamiehen tuore näkökulma.

 

Mikko Paatero puolustaa teoksessaan käsitystä ”kovasta” turvallisuudesta
(engl. security) väljemmän ”pehmeän” turvallisuuden (engl. safety)
ytimenä (s. 15 ja 270). Paatero on pettynyt Valtioneuvoston 19.5.2016
valmistuneeseen selontekoon sisäisestä turvallisuudesta. Selontekoa on
valmisteluvaiheessa pehmennetty ja pyöristetty, eikä enää ole toivoa
poliisin kaipaamista priorisoinneista ”ennen seuraavaa suomalaista
massamurhaa, joka voi tapahtua minä päivänä tahansa.” (s. 19).

Paatero ei pelkää niinkään muodikasta terrori-iskua kuin suomalaisille
perinteisempää kouluammuskelun tapaista joukkomurhaa (s. 30 ja 85). Vaikka
keväällä 2016 ”määrärahaleikkauksia vähän lievennettiin” (s. 36),
sisäministeri Petteri Orpo petti odotukset. Paatero ei kuitenkaan syytä Orpoa
suoraan, vaan kehuu tätä (s. 90) ja olettaa, että tämä ”varmasti yritti
kaikin tavoin selittää” (s. 71) poliisin resurssipulaa. Ilmeisesti Paatero
on ollut liian lyhyen aikaa eläkkeellä tai ehti tuntea Orpoa liian lyhyen
aikaan, sillä hän kertoo enemmän tämän edeltäjistä: Päivi Räsäsestä,
Anne Holmlundista ja Kari Rajamäestä.

Paateron vaatimuksiin olisi helppo yhtyä, mutta lukija saattaa ihmetellä
hänen varsin luottavaista uskoaan poliitikkojen tahtotilaan ja sitä miksei
tätä arvostelua kuulunut julkisuuteen viranhoidon aikana. Paaterolla on
hämmästyttävän lyhyt muisti: ”Käsityksemme ja suhtautumisemme
terrorismiin muuttuivat täysin 11. syyskuuta 2001” (s. 17) eikä
”terroritekoa Suomessa ole vielä tapahtunut” (s. 60). Kuitenkin luulisi
poliisin kantaneen huolta jo 1970-luvun eurooppalaisen terrorismin, Palmen
murhan, Raumanmeren koulusurmien, lentokonekaappausten, itämafian ja monen muun
väkivaltaisen ilmiön vaikutuksista yleiseen turvallisuuteen. Christian Jokisen
väitöskirjasta ”Terrorismista ja sen torjunnasta– Suojelupoliisi ja
kansainvälinen terrorismi 1958–2004” (Turku 14.2.2015) ilmenee, että
Suojelupoliisilla oli jo pitkään tiedossa terrorismikytkentöjä ja uhkakuvia,
joihin varautumista on kroonisesti laiminlyöty 2000-luvullakin. Paatero
suhtautuu Suojelupoliisiin kuitenkin useissa kohdin vähättelevästi, koska
tietoa ei kulje poliisiorganisaatioiden välillä.

Lisää poliiseja

Osa Paateron ratkaisuista on ilmiselviä: ”Nyt täytyy uskaltaa kouluttaa
lisää poliiseja” (s. 74) etenkin vierasperäisistä väestönosista (s.
182-183). Tähän ei kuitenkaan ole poliittista tahtoa – Paatero ei sano sitä
suoraan, mutta mitäpä muutakaan voi ajatella poliisin jatkuvasta alasajosta?
Suomessa on jo enemmän yksityisiä vartijoita (10 000) kuin poliiseja (7 200)
ja tarkoitus lienee yksityistää enemmänkin poliisin toimintoja. Aina kun
poliisi pyytää lisää valtuuksia, päättäjien ensisijainen huoli onkin
kuinka valvoa poliisia tiukemmin. Paatero itsekin yhtyy kuoroon kantamalla
huolta Suojelupoliisin valvonnasta (s. 172).

Verovaroja on kulunut Aarnio- ja Auer-prosesseihin, jotka ovat kuluttaneet myös
poliisin uskottavuutta. Kun Venäjän presidentin täytyy olla kaiken epäilyn
yläpuolella, julkisuudessa nousi kohu ”epäiltyjen rekisteristä” ja sen
seurauksena syötöt järjestelmään vähenivät 80 % (s. 215-221).
Poliitikoille on tärkeämpää korrektius, kontrolli ja oikeusturva kuin
rikosten tehokas ennaltaehkäisy ja selvittäminen sekä katujen turvallisuus.
Se koettelee kansalaisten oikeustajua (s. 241-246).

Paateron kirja arvostelee poliittista päätöksentekoa maltillisesti,
osoittelematta ja haparoiden. Se takertuu turhan paljon hallinnollisiin
muotoihin, joista harva lukija on kiinnostunut. Paateron mukaan aikapommina
tikittää hänen eläköitymisensä jälkeinen joukkomaahanmuutto, jonka
”tilanne ei ole hallinnassa, vaikka niin väitetään. Palautusprosessi on
vasta alkuvaiheessa” (s. 85) ja itäraja voi avautua uudelleen (s. 87-88).
Valitettavasti kirjan jatko-osalle saattaa vielä tulla kysyntää ja silloin
olisi jo aika nimetä syyllisiä sekä konkreettisia esimerkkejä siitä, kuka
ja kuinka on päästänyt sisäisen turvallisuuden horjumaan. Elleivät niitä
esitä asiantuntijat, nykyiset ja entiset virkamiehet, harrastelijoilta alkaa
kuulua salaliittoteorioita.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/