[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kummista kuvista ja maagisista montaaseista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Silja Pitkänen <silja.k.pitkanen at jyu.fi> Tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kalha, Harri (toim.): Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. 280 sivua.


Kummista kuvista ja maagisista montaaseista
---------------------------------------------------------

Artikkelikokoelma Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin keskittyy
pääasiassa Belle Époquen postikortteihin, mutta sivuaa myös muuta
vuosisatojen vaihteen kuvakulttuuria. Monista kiinnostavista artikkeleista
koostuva teos esittelee sadan vuoden takaisia käyttökuvia sekä
marginaalisempia kuvastoja. Postikortit ovat rikas aineisto, joista tekee kummia
myös se, miten monesta eri näkökulmasta niitä voi tarkastella. Kortit
jäävät hieman mystisiksi vielä kokoelman lukemisen jälkeenkin – niitä ei
voi ammentaa merkityksistä tyhjiksi.

Visuaalisen kulttuurin tutkija Harri Kalhan toimittaman artikkelikokoelman
lähtökohtia ovat Valokuvataiteen museon näyttely Surrealismia ja
silmänlumetta, toimittajan luotsaama Helsingin yliopiston luovan tieto- ja
tiedekirjoittamisen seminaari, Kalhan kiinnostus vuosisatojen vaihteen
kuvakulttuuriin sekä ilmeisesti myös hänen laaja historiallisten
postikorttien kokoelmansa. Teoksen tausta on siis varsin monipuolinen.
Artikkelikokoelma sisältääkin useita ansiokkaita analyyseja, mutta hahmottuu
kokonaisuutena hankalasti.

Kokeelliset lähtökohdat

Näyttely ja korttikokoelma tarjoavat kaiketi melko valmiin tausta-aineiston,
jota osassa teoksen artikkeleita analysoidaan. Tämä mielikuva muodostuu
siitä, että monessakaan artikkelissa ei eritellä, kuinka tutkimusaineisto on
hankittu ja miksi juuri tätä aineistoa tarkastellaan.



Kuva: Valokuvapostikortteissa käytettiin usein montaasitekniikkaa. Unelma,
julkaisuja Sociéte Industrielle des Photographes, Pariisi n. 1905. Teoksen
kuvitusta.

Kirjan johdanto ja päätäntö ovat Kalhan kirjoittamia, ja lisäksi hänellä
on mukana tutkimusartikkeli. Sivumäärällisesti miltei puolet kokoelmasta on
siis toimittajan käsialaa. Johdannolle ja päätännölle on annettu paljon
tilaa, mutta ne eivät täysin lunasta keskeistä paikkaansa kokoelmassa.
Molempia vaivaa poukkoileva tyyli ja epäjohdonmukaisuus.

Aloitus- ja lopetusartikkelien lennokas kieli pohjautunee ajatukseen luovasta
tieto- ja tiedekirjoittamisesta. Luova tiedekirjoittaminen kuulostaa
lähtökohtaisesti kiinnostavalta idealta, mutta herättää kysymyksen, mitä
uutta se voi tarjota humanistiselle tutkimukselle. Ihmistieteiden parissa
arvostetaan perinteisesti kirjoittamista – tutkijan on osattava analysoinnin
ohella myös kirjoittaa tutkimustuloksensa auki selkeästi ja
ymmärrettävästi, miksei toisinaan kekseliäästi tai vaikka humoristisesti.
Teoksen aloittava ja lopettava artikkeli antavat ymmärtää, että luovalla
tiedekirjoittamisella haetaan menevää ja nokkelaa tyyliä, jossa yhdistyvät
asiateksti ja värikäs mutta epätarkka puhekieli.

Ei ole asianmukaista osoitella erikseen tiettyjä sanoja tai ilmaisuja, mutta
muutama esimerkki selventänee asiaa. Johdantoartikkelissa käytetty sana
”männäajat” pysäyttää lukijan ja vie huomion pois artikkelin aiheesta
– miksi näin erikoiseen sanavalintaan on päädytty? Eikö
kustannustoimittaja ollut tarkkaavainen? Tekstin tyylin rikkova hassu sana
siellä täällä ei vielä ole kovin suuri synti, mutta tyylittely tuntuu
toisinaan itsetarkoitukselliselta ja tekee tekstistä paikoin raskaslukuista.
Artikkelien varsinainen asia uhkaa kadota muotoiluihin, kuten vaikkapa seuraavan
lauseen kohdalla: ”Kun tämän kirjaprojektin lähtölaukauksena toiminut
esitelmä näkee päivänvalon kirjan viimeisenä artikkelina, temporaalinen
ympyrä saa sulkeutua”. (s. 26) Lauseessa on yhdistetty kolme kulunutta
vertausta virastokieleen ja sivistyssanaan.

Myös johdantoluvun kuvitus herättää kysymyksiä. Kuvat ovat osa lukua, jonka
keskeisin tehtävä olisi johdattaa aiheeseen ja esitellä artikkelit, ja siksi
niistä olisi ollut kiinnostavaa tietää lisää: miksi juuri kyseiset kuvat on
valittu johdantoon? Historioitsijoita moititaan usein siitä, että he eivät
katso kuvia ja suhtautuvat historiallisiin valokuviin ennen muuta kuvituksena,
vaikka kuvat itsessään olisivat mahdollinen tutkimusaineisto. Kuvia
analysoivassa teoksessa kuvituskuvat tuntuvat erityisen kummalta ratkaisulta.

Kokoelman johdanto- ja päätäntöartikkeleissa myös korostetaan teoksessa
tarkasteltavien kuvien outoutta. Kuvien erikoisuuden alleviivaamisen voisi
nähdä olevan jopa niiden mystifiointia, mikä on tarpeetonta, sillä
tutkimuksen tehtävänä on yleensä purkaa myyttejä, ei suinkaan luoda niitä.
Tähänkin seikkaan vaikuttanee taustalla oleva valokuvanäyttely sekä
toimittajan sen yhteydessä pitämät esitelmät: Kalhan artikkelit ovat ehkä
suunnattu ennemmin suurelle yleisölle kuin edellisten vuosisatojen
kuvakulttuuriin perehtyneelle lukijalle. Aiheesta jo jotain tietävä lukija
joutuu kummaan asemaan: Belle Époquen estetiikka on tällä hetkellä varsin
muodikasta niin viihdekulttuurin, pukeutumisen kuin vaikkapa viiksityylien
suhteen, ja tietokirjan olettaisi tarjoavan lisää tietoa aikakauden kuvastosta
ja purkavan kuvien kummuutta.

Kokonaisuus vähemmän kuin osiensa summa

Teoksen avaavassa tutkimusartikkelissa Max Fritze esittelee ja analysoi
viktoriaanisen ajan post mortem -valokuvia. Hän pohtii, mikä yhteiskunnassa on
muuttunut runsaan sadan vuoden aikana, kun kuolinkuvat koetaan tänä päivänä
toisin kuin niiden ollessa tärkeitä muistoesineitä. Fritze kertoo, että
kuolinotosten suosio väheni kuolemasuhteen muuttuessa. Post mortem -kuvia on
säilynyt vain vähän, mutta amerikkalainen http://www.thanatos.net
 Thanatos-arkisto on keskittynyt niiden tallentamiseen. Artikkeli herättää
pohtimaan, miten valokuva on nykyisin hyvin toisenlainen rituaaliesine kuin
vielä sata vuotta sitten – eikä useinkaan enää esine lainkaan.

Harri Kalha tarkastelee omassa tutkimusartikkelissaan kuvia lyhytkasvuisista,
”kääpiöistä”. Hän kirjoittaa hankkineensa vuosisatojen vaihteen
postikortteja berliiniläisistä divareista. Korttien ohella hän osti
1970-luvulla julkaistun kirjan, jossa kortteja esitellään. Kalha kuvaa
divarikierrostaan, löytöjään ja tutkimusprosessiaan tavalla, joka tuo
mieleen tutkija Anna Kortelaisen teoksen Virginie! Albert Edelfeltin
rakastajattaren tarina(2002). Kortelainen kertoo teoksessaan arkistomatkasta,
joka ei johtanut toivottuihin tuloksiin, mutta oli muilla tavoin antoisa. Vaikka
Kalhan kuvausta aineiston etsimisestä onkin viihdyttävää lukea, hänen
aineistonkeruumenetelmänsä herättää kysymyksiä: Miksi divarit eivätkä
arkistot? Miksi sattumanvaraisuus eikä systemaattisuus?

Arkistojen luokituksissa on joskus omat hankaluutensa etsittäessä vaikkapa
kuvia lyhytkasvuisista, mutta toisaalta esim. ranskalainen Innocence
Publishing-kustantamo on julkaissut näyttäviä valokuvakirjoja
historiallisista kuriositeettikuvista. Kustantamon Teddybär-kokoelmassa (2014)
esitellään saksalaisissa 1900-luvun valokuvissa toistuvaa aihetta,
jääkarhumaskottia. Innocence Publishing on julkaissut myös kokoelman
valokuvista, joiden aiheena ovat mustaihoiset – oikeat tai värjätyt. Kuvat
mustasta toiseudesta ovat estetiikaltaan lähellä Kalhan tarkastelemia kuvia
”kääpiöistä”.



Kuva: Jääkarhumotiivi Teddybär teoksesta. Innocences.

Kalha analysoi lyhytkasvuisten kuvia muistoesineinä. Käsitteen peilaaminen
vasten laajempaa muistiin ja muistamiseen liittyvää teoreettista taustaa olisi
voinut syventää tarkastelua. Kalha tekee myös oletuksen, että Suomessa ei
olisi ollut erityistä varieteekulttuuria vuosisadan alkupuolella. (s. 64)
Kuitenkin esimerkiksi teatteriohjaaja Mia Backman pyrki tuomaan eurooppalaista
viihdekulttuuria Suomeen, ja tanssija Josephine Baker vieraili Suomessa
1930-luvun alussa. Tieteen historia – kiinnostus erikoisina nähtyihin
ihmisiin – on taustoitettu artikkelissa viihdekulttuuria kattavammin. Kalha
tuo esiin myös ihmiset näyttelyesineinä, joskin hieman pintapuolisesti.
Kaiken kaikkiaan teksti muistuttaa enemmän kaunokirjallista esseetä kuin
tieteellistä artikkelia: siinä käsitellään tosiasioita kiinnostavilla
tavoilla, mutta ei erityisen eksaktisti. Kuva: Teoksen kuvitusta.

Sandra Lindblom rinnastaa artikkelissaan aineistona olevat postikortit Georges
Mélièsin elokuvien visuaaliseen maailmaan ja löytää paljon kiinnostavia
yhtäläisyyksiä kuvakulttuureista. Iina Schwanckpuolestaan tarkastelee
Aleksandr Rodtšenkon valokuvia. Neuvostovalokuvaajasta ei juuri ole kirjoitettu
suomeksi, ja Schwanckin artikkeli taiteilijasta on tiivis yleiskatsaus.
Epäselväksi kuitenkin jää, miksi Rodtšenkon valokuvat ovat mukana
teoksessa, jonka ytimessä ovat ennen kaikkea Belle Époquen postikortit.
Rodtšenko kyllä laati runsaasti kollaaseja ennen keskittymistään
valokuvataiteeseen, mutta kollaasit eivät ole Schwanckin artikkelin
keskiössä.

Rodtšenko on kenties parhaiten tunnettu valokuvistaan, jotka rikkovat
perinteiset kuvakulmat – niin kutsutuista Rodtšenko-perspektiiveistä. Hyvin
matalalta tai korkealta otetut kuvat saavat kohteensa näyttämään
toisenlaiselta kuin tavallisesti. Näitä kuvia voisi varsin perustellusti
pitää kummina, ja niitä olisi voinut esitellä ja analysoida artikkelissa
laajemminkin. Lopuksi Schwanck luo katsauksen Rodtšenkon pioneerikuviin. Ne
aiheuttivat julkaisuajankohtanaan skandaalin, sillä pioneerit esitettiin
niissä aikakauden virallisten representaatiokäytäntöjen vastaisesti.
Schwanck ei kuitenkaan analysoi laajemmin sitä, mikä pioneerikuvissa oli niin
kummaa, että Rodtšenkon ura oli niiden vuoksi vaakalaudalla.

Lukijalle tulee toisinaan kiusaannuttava vaikutelma, että kirjaan on laitettu
mitä saatavilla oli ja kokonaisuutta on pyritty liimailemaan yhteen. Näin
varmasti joudutaan toisinaan tekemään, mutta yhteyksiä tekstien välille
pyritään usein rakentamaan juuri johdannossa ja päätännössä. Johdannossa
Rodtšenkon mukana olo perustellaan poliittisten käyttökuvien kautta, mutta
artikkelissa ei keskitytä myöskään varsinaisiin käyttökuviin, kuten
Rodtšenkon runoilija Vladimir Majakovskin kanssa laatimiin mainoksiin.

Kuva: Claude Cahun, Objet 1936. The Art Institute of Chicago.

Ilona Räihä esittelee artikkelissaan Claude Cahunin surrealistisia
esinesommitelmia ja kuljettaa näin kokoelman juonta kohti surrealismin
kuvastoa. Tästä jatkaa Pirkko Linder, joka tekee paluun postikorttiaineistoon
tarkastellessaan korttien kuvastoa psykologian kontekstissa. Johdannossa
kerrotaan Linderilla olevan psykoterapeutin tausta. Toisen tieteenalan näkemys
visuaaliseen aineistoon on kekseliäs, ja Linderin analyysi on oivaltavaa. Olisi
ollut kuitenkin mukavaa tietää, miksi tällaiseen kokeiluun on päädytty.
Lähtökohtana toimi mahdollisesti luovan tiedekirjoittamisen kurssi.

Petra Lehtoruusu tarkastelee postikortteja suurkaupunkien satumaailmoina, joita
”modernin kokemuksen teoreetikko Walter Benjamin olisi epäilemättä kutsunut
fantasmagorioiksi, urbaanin kulutuskulttuurin nautinnolliseksi lumeeksi”. (s.
190) Lehtoruusu analysoi artikkelissa postikorttien välittämää Zeitgeistia
niin vauhdikkaasti ja eläväisesti, että lukijakin lennähtää hetkeksi Belle
Époquen suurkaupunkien sykkeeseen ja maailmannäyttelyiden messuhumuun.

Mikä lopulta on kummaa?

Monissa artikkeleissa korostuu postikorttien asema kulutustavaroina ja
hyödykkeinä. Myös kuvien käyttökonteksteista olisi ollut kiinnostavaa lukea
lisää. Sen sijaan, että postikortteja suhteutetaan useassa artikkelissa
hieman myöhempään avantgarde-taiteeseen, olisi ne ollut mahdollista rinnastaa
laajemmin muihin aikakauden käyttökuviin, kuten kirjakuvituksiin ja
kiiltokuviin – esiteltyjen korttien kuvasto kun on keijuineen ja
luontoelementteihin liitettyine ihmishahmoineen kiiltokuvamaista ja tuo mieleen
myös satukirjojen kuvamaailman. Varhaisen elokuvan visuaaliseen maailmaan
artikkeleissa toki viitataankin.

Monessa artikkelissa tuodaan esiin, että postikorttien tarkoituksena oli
edistää ihmisten välistä kommunikaatiota. Myös postikorttien ja matkailun
suhde korostuu. Näin ollen herää kysymys, mystifioidaanko korttien kummuutta
tarpeettomasti – kun ne on kontekstoitu aikakauden viestintäkulttuuriin ja
muuhun kuvastoon, ne eivät itse asiassa näyttäydy enää kovin kummallisina.

Johdannon ja päätännön puutteiden ohella Kummat kuvat -teoksessa on
tieteelliseksi artikkelikokoelmaksi vielä eräs erikoinen piirre: kirjoittajia
ei esitellä. Lukija ei saa suoraan teoksesta tietoa, mistä näkökulmasta
kukin tutkija aineistoaan tarkastelee ja ovatko he julkaisseet muuta aiheeseen
liittyvää.

Kaiken kaikkiaan kirja sisältää erinomaisia tutkimusartikkeleja ja on
tausta-ajatukseltaan mainio. Kokonaisuudesta jää kuitenkin hajanainen ja
keskeneräinen vaikutelma. Rakenteesta puuttuu selkeä kaari, ja välillä on
epäselvää miksi tietyt artikkelit ovat teoksessa mukana. Kokoelman puutteet
olisi luultavasti voinut korjata kontekstia laajentamalla, huolellisella
kustannustoimittamisella ja aiheita lisäämällä. Jos näköpiirissä ei ollut
riittävästi suomalaisia Belle Époquen kuvakulttuurin tutkijoita, olisi heitä
voinut tähytä ulkomailta – analysoiduista kuvista kun yksikään ei taida
olla kotimaista alkuperää. Kokoelman tämänhetkisessä muodossa sen punainen
lanka katoaa välillä – tai ehkä se vain on teoksessa esiteltyjen valokuvien
tapaan jälkikäteen värjätty.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/