[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Yliloikkarien ja sotavankien armeija taisteli lähinnä paperilla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Geust, Carl-Fredrik: Vlasovin armeija, Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa.
Docendo, 2017. 256 sivua.


Yliloikkarien ja sotavankien armeija taisteli lähinnä paperilla
---------------------------------------------------------

Toisen maailmansodan Saksassa perustetun Venäjän vapautusarmeijan (ROA)
toiminta ulottui Suomeen asti. Vankien, yliloikkarien ja heitä ohjailleiden
tiedustelu- ja propagandamiesten aktiviteeteista kertova kirja on
yksityiskohtainen ja perinpohjainen tutkimus harvoin käsitellyistä aiheista.

Venäläinen kenraali Andrei Vlasov (1901-1946) jäi saksalaisten vangiksi
heinäkuussa 1942. Pari kuukautta myöhemmin jaettiin Saksan itärintamalle ja
neuvostojoukkojen selustaan suurina painoksina hänen allekirjoittamiaan
lentolehtisiä, joissa etenkin upseereita ja neuvostoälymystöä taivuteltiin
siirtymään saksalaisten puolelle. Houkuttimena oli pikaisen rauhantulon
lisäksi Neuvostoliiton olojen täydellinen mullistaminen eli
pakkokollektivisoinnin poisto, bolševismin kukistaminen, sanan-, uskonnon- ja
kokoontumisen vapaus sekä lukuisia muita vastaavan tyyppisiä lupauksia.
Näistä eri puolille Eurooppaa ajautuneet venäläisemigrantit olivat
haaveilleet Venäjän vallankumouksesta asti.

Emigranteilla oli pienehkö rooli myös ”Vlasovin armeijaksi” kutsutun
Venäjän vapautusarmeijan (Russkaja Osvoboditelnaja Armija, ROA) synnyssä ja
kehityksessä. Kirjan mukaan toimintaa kuitenkin johdettiin Saksassa tiukasti
natsijohdosta ja Suomessa päämajan tiedusteluosastosta käsin; emigrantit
esittivät sivuosia eikä esimerkiksi Mannerheim lämmennyt heidän ideoilleen
ja yhteistyöpyynnöilleen.



Kuva: Andrei Vlasov harjoituksissa

Talvisodan vangeista propaganda-asiantuntijoita

Talvisodan jälkeen Suomeen jäi satakunta venäläistä vankia; heistä
muodostettiin välirauhan aikana Osasto Sokolov, jonka tehtävänä oli
viholliseen kohdistuvan propagandatoiminnan kehittäminen. Jatkosodan alettua
päämajan tiedotusosastoon perustettiin erikoistiedotustoimisto viholliseen
suunnattua propagandaa varten; rintamilla levitettiin venäjänkielisiä
lentolehtisiä ja tehtiin kaiutinpropagandaa linjojen yli.

Tärkeää toimintaa olivat myös sotavankilehdet, joiden kohderyhmänä olivat
Suomessa sijaitsevilla vankileireillä olevat venäläiset. Jatkosodan alussa
ilmestyi Gazeta vojennoplennyh (Sotavankien lehti), jonka nimi muutettiin pian
Severnoje slovoksi (Pohjolan sana). Kerran viikossa ilmestynyt lehti oli
jokseenkin ainoa vankien ulottuvilla ollut tiedotusväline, ja sen painos oli jo
vuoden 1941 lopussa 25 000 – 30 000 kappaletta. Lehti opetti vangeille
suomea ja tarjosi ajanvieteaineistoa, mutta sisälsi myös jonkin verran uutisia
ja tietenkin propagandaa. Kenraali Vlasovin toimia lehti selosti niin laajasti
ja mielenkiintoisesti, että vankileireistä alkoi tulla kyselyitä, miten
noihin joukkoihin pääsisi mukaan. Olisiko mahdollista siirtyä Saksaan ja
ryhtyä taistelemaan entistä kotimaata vastaan? (Vihollisen joukkoihin
liittyminen oli tietenkin maanpetoksellista toimintaa; jos taisteltiin ase
kädessä, se oli kaikkein pahin rikos.)



Kuva: Severnoje slovo 1943.

Varsinainen haamuarmeija

Vaikka Suomesta Geustin mukaan siirrettiin ainakin lentäjiä Saksaan
”Vlasovin ilmavoimiin”, ei mitään suurempaa ryntäystä syntynyt, vaikka
vankileireillä oli runsaasti värväytymishalukkuutta. Kyseessä oli nimittäin
varsinainen vedätys: neuvostokenraalilla ei ollut komennossaan juuri muuta kuin
osaava propagandaorganisaatio. Itse asiassa hän ei komentanut edes sitä, vaan
natsien tiedotusjohto teki propagandaa hänen nimissään.

Vlasovin armeija tosin oli mieslukuisesti mittava: on arvioitu, että Saksan
joukoissa palveli noin miljoona venäläistä miestä. (Kaiken kaikkiaan Saksa
sai noin viisi miljoonaa venäläistä sotavankia.) Vangit ja neuvostoloikkarit
oli sijoitettu eri yksiköihin pitkin itärintamaa, useimmiten muihin kuin
varsinaisiin taistelutehtäviin. Vasta aivan sodan lopussa Vlasov sai
käyttöönsä aseellisia joukkoja, mutta sodan kulkua ne eivät enää
muuttaneet. Kun natsi-Saksa romahti, Vlasov antautui länsiliittoutuneille,
jotka puolestaan luovuttivat hänet neuvostoviranomaisille. Kenraali kuoli
hirsipuussa vuonna 1946.



Kuva: Vlasov ja Heinrich Himmler Signaali-lehdessä 1943.

Vaikka kirjan alaotsikossa puhutaan vain Stalinin sotilaiden ja Suomen armeijan
suhteesta, valaisee teos siis myös Saksan tapahtumia. Pääpaino on Suomessa ja
jatkosodan ajassa, ja kirjasta käy ilmi, että suunnitelmat olivat huimia:
venäläisten kommandojoukkojen oli määrä iskeä rintaman taakse ja lietsoa
pakkotyöleiriläiset kapinaan. Sotilastiedustelun ”tiedustelukoulussa”
muodostettiin venäläisistä vangeista tiedustelurykmentti, joka teki joitakin
operaatioita vaikka melkoinen osa vakoilijoista katosi näillä retkillä.



Kuva: Andrei Vlasov teloitettiin hirttämällä Moskovassa 1946.

Osasto Sokolovia johti venäläisemigrantti Petr Sokolov, ja hänen joukoissaan
toimineista miehistä osa esiintyi väärillä nimillä ja väärennetyillä
henkilöpapereilla. Jatkosodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati miesten
luovuttamista, ja sisäministeri Yrjö Leinon päätöksellä huhtikuussa 1945
Suomi luovutti 20 miestä. He saivat Neuvostoliitossa tuomion erilaisista
poliittisista rikoksista. Sokolov pääsi suomalaisten auttamana pakenemaan
Ruotsiin ja vältti näin todennäköisen teloitustuomion.

Perinpohjainen selvitys harvinaisesta aiheesta

”Leinon vangeista” on Suomessa kirjoitettu aikaisemminkin; Yrjö Leino
itsekin mainitsee heidät muistelmissaan. Kolme näistä Neuvostoliiton
vankiloihin ja pakkotyöleireihin passitetuista ja sieltä 1950-luvun
puolivälin jälkeen palanneista miehistä kirjoitti muistelmansa; tunnetuin
kirjoista lienee Unto Parvilahden vuonna 1957 ilmestynyt Berijan tarhat.

Geustin kirja on erittäin yksityiskohtainen ja perinpohjainen selvitys harvoin
käsitellystä aiheesta eikä tekijä ole nähtävästi säästellyt sen
enempää aikaa kuin vaivojaankaan. Esipuheessa hän toteaa kiinnostuneensa
asiasta jo 1990-luvulla, jolloin venäläiset historiantutkijat pääsivät
käsiksi Neuvostoliiton aikana kiellettyihin aiheisiin ja salattuihin
lähteisiin. Venäläiset lähteet ovat keskeisiä Geustinkin tutkimuksessa,
mutta hän on paneutunut ilmeisen tarkoin myös päämajan ja ulkoministeriön
arkistoihin. Kuvamateriaalista suuri osa on venäläistä, siis harvemmin
nähtyä.

Kirjassa on runsaasti taulukoita ja tietolaatikoita. Liitteissä on
pienoiselämäkerrat https://fi.wikipedia.org/wiki/Leinon_vangit ”Leinon
vangeista”, muista Suomen sotilastiedustelun sekä Saksan kanssa yhteistyötä
tehneistä venäläisistä, toimintoihin keskeisesti osallistuneista
suomalaisista, saksalaisista ja ukrainalaisista sekä Suomen ja Saksan
tiedusteluyhteistyön organisaatiosta toimihenkilöineen. Yksityiskohtien
runsaus tekee kirjasta ehkä hieman hitaasti luettavan, mutta sotahistorian
harrastajalle on tarjolla niin paljon tietoa, että vaivannäkö kannattaa.
Loppuviitteitäkin kannattaa vilkaista: niissä selvennetään ja tarkennetaan
mm. tapahtumien ja henkilöiden taustoja. Jäin miettimään, olisiko osan
tuosta tiedosta voinut siirtää itse tekstiin; nyt moni yksityiskohta saattaa
hukkua lukijalta. 

Itse luin kirjaa propagandatutkijan lasien läpi. Oli kiinnostavaa todeta, miten
nopeasti ja tehokkaasti ROA-armeija (Venäjän vapautusarmeija) ja sen johtaja
kenraaliluutnantti Andrei Vlasov tulivat tunnetuksi Saksan ja sen asevelimaiden
sotavangeille sekä puna-armeijan sotilaille. Sodan oloissa, jolloin kaikki
tiedonvälitys oli sensuurin sääntelemää, ei ihmisten mieleen ilmeisesti
tullut epäillä juuri mitään viranomaisten liikkeelle laskemaa uutista ns.
valeuutiseksi.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/