[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Räjäytetyt, poltetut, rajan taakse jääneet

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pakola, Johanna; Laurell, Seppo: Menetetyt majakat. Docendo, 2016. 144 sivua.


Räjäytetyt, poltetut, rajan taakse jääneet
---------------------------------------------------------

Johanna Pakolan ja Seppo Laurellin teos Menetetyt majakat kuvailee nimensä
mukaisesti sellaisia merenkulun maamerkkejä, joita nykyajan suomalaisveneilijä
ei näe – niitä joko ei ole enää olemassa tai kyseiselle vesialueelle ei
muuten ole pääsyä. Mukana on kyllä myös muutama yhä pystyssä ja
näkyvissä oleva majakka, mutta kirjan mukaan niidenkään säilyminen ei ole
sotien melskeissä ollut mikään itsestäänselvyys.

 

Johanna Pakola on merelliseen historiaan erikoistunut tietokirjailija – hän
on kirjoittanut aiemmin mm. suomalaisten saaristolinnakkeiden, kuten Utön ja
Örön, vaiheista. Seppo Laurellia voisi hyvällä syyllä kutsua suomalaisen
merihistorian Grand Old Maniksi – hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan
voi tässä yhteydessä mainita vain keskeisimmät teokset. Vuonna 1999 ilmestyi
Suomen majakat ja vuonna 2009 niin ikään majakoita käsittelevä Valo
merellä. Näistä edellinen toi vuonna 2000 tekijälleen valtion
tiedonjulkistamispalkinnon, ja jälkimmäinen oli ilmestymisvuonnaan
Tieto-Finlandia-ehdokkaana.

Nyt nämä kaksi kirjoittajaa tarkastelevat majakoita, joista suurinta osaa ei
Suomen merialueilla enää näe. Kirjan ”punaisena lankana” kulkee
majakoiden kohtalo eri aikoina käydyissä sodissa.

Ensimmäiset Suomen merialueiden majakat olivat alkaneet tuikkia jo Ruotsin
vallan aikana. Niitä kohtelivat kaltoin vuosina 1808–1809 käyty Suomen sota
sekä vuosien 1853–1855 Krimin sota. Ensimmäisessä maailmansodassa tuhoutui
pari majakkaa, mutta kaikkein suurimmat menetykset koituivat talvi- ja
jatkosodassa sekä niitä seuranneissa rauhanteoissa. Laatokalla Neuvostoliiton
puolelle jäi kokonainen luotsipiiri, eikä nykyveneilijällä ole pääsyä
Suomenlahden saarille, vaikka suomalaiset ja venäläiset viranomaiset ovatkin
tiettävästi ajoittain neuvotelleet Suursaaren ottamisesta huviveneilyn
käyttöön.



Kuva: Ruuskerin matala soraluoto sijaitsee kymmenisen meripeninkulmaa
Suursaaresta lounaaseen. Pyöreä kivimajakka on vuodelta 1886; jatkosodassa
lähes kaikki sen ympärillä sijainneet rakennukset tuhoutuivat. Itse majakka
on edelleen pystyssä; se sijaitsee Venäjän vesillä. (Kirjan kuvitusta.)

Kirjassa esitellyt majakat on ryhmitelty sen mukaan, missä sodassa ne ovat
tuhoutuneet tai olleet vaarassa tuhoutua. Aineistoa on kerätty useista
suomalaisista arkistoista, ja Johanna Pakola, joka on pääosin vastannut
kirjanteon vaatimasta arkistotyöskentelystä, on käynyt tutkimusmatkalla myös
Venäjän valtionarkiston Leningradin alueen arkistossa, joka sijaitsee
Viipurissa. Myös kuva-aineistoa on saatu sekä Suomesta että Venäjältä;
Pakolan kirjoittama lyhyt kuvaus arkistotyöskentelystään saattaisi kiinnostaa
myös niitä lukijoita, jotka etsivät venäläisistä arkistoista jotain muuta
kuin merenkulkuun liittyvää aineistoa. Arkisto- ja käännösapua tekijät
ovat saaneet muutamilta suomalaisilta merihistorian tutkijoilta ja tuntijoilta.

Tyylikäs taitto ja komeita kuvia

Teoksen graafisen suunnittelijan Päivi Veijalaisen osuus kannattaa nostaa
esiin: kuvat on sijoiteltu tyylikkäästi ja harmaanruskea sävy korostaa niiden
ikää. Suurin osa kuvista on 1900-luvun alkupuolelta, joukossa muutama
vieläkin vanhempi. Taitossa ei ole juurikaan kikkailtu; rauhallisena soljuvilta
sivuilta erottuvat muutamat tietolaatikot erilaisen fontin ja maltillisen
harmaanruskean pohjavärin ansiosta. Ja vaikka kuvia on suhteellisen runsaasti
(144-sivuisessa kirjassa on yli 80 kuvaa), ne ovat riittävän suuria; kokosivun
kuvia on paljon. Useimmat niistä esittävät majakkaa merellisessä
maisemassaan; merenkulkua turvaavat miehet ovat päässeet valokuviin varsin
harvoin. Heistä ei edes kerrota kovin paljoa; Viipurin luotsipiirin
henkilöluettelo vuodelta 1929 pistää miettimään, kulkiko ammatti suvussa,
sillä muutamilla itäisen Suomenlahden saarten majakanvartijoilla on sama
sukunimi.

Kirjan etukannen esilehdille sijoitettu kartta vuodelta 1910 havainnollistaa
majakoiden sijaintia hyvin. Sitä paitsi se on sangen kaunis, kuten vanhat
kartat yleensä. Etukannessa on Laatokan Hanhipaasi; vuoden 1930 ilmakuvasta
erottuvat majakkaa ympäröivät rakennustelineet. Siitä näkyy myös se, että
majakka ei välttämättä sijainnut autiolla saarella – poikkeuksia toki oli
– vaan henkilökuntaa varten oli rakennettu asuin- ja talousrakennuksia.
Hanhipaadella olevassa hirsitalossa majakkamestarilla oli kaksi huonetta ja
keittiö, ja kolmella majakanvartijalla yksi huone kullakin; he kokkasivat
yhteisessä keittiössä. Ruokatavaroita säilytettiin rakennuksen kivijalan
kellarikomeroissa, ja pihapiiriin kuului vielä sauna, verkko- ja varastohuoneet
ja puusuoja sekä navetta. Ilmeisesti majakalla oli siis myös kotieläimiä,
vaikka siitä ei kirjassa kerrotakaan.



Kuva: Hanhipaasi 1930-luvulla. Valamo seura.

Sodan jäljet näkyvät Utössä yhä

Tarinoita majakoiden arkielämästä olisi mielellään lukenut enemmänkin.
Esimerkiksi kuvaus Hanhipaaden majakkasaaren talvesta on lähinnä luettelo
talvella 1906–1907 toimitetuista askareista. Tapetoitiin asuntoja ja
maalattiin lattioita, luotiin lunta saaren kallioilta, tervattiin veneitä –
sekä tietenkin puhdistettiin ja kiillotettiin linssejä ja lyhtyhuoneen
ikkunoita. Siitä, millaista elämä eristetyillä saarilla oli, lienee olemassa
vähintään muistitietoa ellei suorastaan kirjoitettua aineistoa.

Mutta ilmeisesti tarkoitus on ollut nimenomaan kuvailla vain sitä, millaisia
nuo tuhotut, valonsa sammuttaneet tai rajan taakse jääneet majakat ovat
olleet. Niiden historia – kuka majakan on suunnitellut, milloin ja miten se on
rakennettu, mistä koneistot ja muut tarvikkeet on hankittu – onkin esitetty
lähes hengästyttävän tarkasti. Laurellin aiemmissa suurissa majakkakirjoissa
olleita upeita rakennuspiirustuksia tosin on tässä teoksessa vain muutamia.

Sodat – etenkin ne, joihin laivasto on tavalla tai toisella osallistunut –
ovat kohdelleet kaltoin kaikenlaisia merimerkkejä. Useimmiten majakat on
pyritty sammuttamaan, jotta ne eivät johtaisi hyökkäävää laivastoa
turvallisille, mutta ei-toivotuille vesille. Toisaalta vihollinen pyrki yleensä
hävittämään majakat. Niinpä esimerkiksi Suomen ensimmäinen majakka,
pohjoisen Itämeren kallioluodolle Turkuun johtavan väylän suulle vuonna 1753
valmistunut Utö on ollut hävityskohteena useaan otteeseen. Suomen sodassa
siitä jäi pystyyn vain pätkä tornin lounaisreunaa, ja uudelleenrakennettu
majakka vaurioitui myös Krimin sodan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana
saksalainen laivasto tulitti majakkaa, ja sen linssistössä näkyy yhä
edelleen kranaatinsirpaleiden aiheuttamia säröjä. Talvi- ja jatkosodan aikana
Utön majakka palveli ilmavalvontatornina.

Myös Krimin sodan aikana Suomenlahdella seilasi sotalaivoja; tällöin
vaurioituivat Porkkalan edustan Russarö ja Porkkalan Rönnskär, jotka
kuitenkin sodan jälkeen korjattiin. Kotkan Katariinanniemellä sijainneen
majakan hävitti englantilainen laivasto-osasto eikä sitä rakennettu enää
uudelleen.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomenlahdella tuhoutui kaksi muutakin
majakkaa: saksalaiset tuhosivat Utöstä lounaaseen sijainneen Bogskärin,
venäläiset Ahvenanmeren Lågskärin.

Majakkamestarit joutuivat räjäyttämään työpaikkansa

Seuraava koettelemus oli talvisota, jonka alkupäivinä kolme itäisellä
Suomenlahdella toiminutta majakkamestaria joutui itse tuhoamaan työpaikkansa.
Narvin majakanvartija toimi tosin vain tuhoamisryhmän oppaana, mutta Somerin ja
Seivästön majakkamestarit sytyttivät itse räjähdyspanoksen. Voi vain
kuvitella, miltä heistä tuntui – Seivästön majakkamestari oli palvellut
saarella peräti 21 vuotta, ja hänen Somerissa toiminut kollegansa yritti
viivytellä mahdollisimman pitkään. Hän ei olisi edes halunnut pimentää
majakkaa, mutta painostuksen ja käskyjen edessä oli pakko.



Kuva: Seivästön majakka (SA-kuva). Viipuriin ja Pietariin johtavien väylien
risteyksessä sijainnut Narvin majakka (oik.) valmistui 1867 ja se
räjäytettiin talvisodan alussa. Kuvassa näkyy myös sitä edeltänyt
matalampi kivinen majakka. (Kirjan kuvitusta.)

Talvisodan alla itäisen Suomenlahden saaret tyhjennettiin asukkaista, mutta
majakoiden henkilökunta jäi paikoilleen. He lähtivät vasta kun majakat oli
tuhottu – paitsi Seiskarista, josta oli mahdoton poistua, sillä
Neuvostoliiton lentokoneet pommittivat saarta ja kymmenkunta venäläistä
sotalaivaa liikkui sen ympärillä. Majakkahenkilökunta ja muutamat saarelle
syystä tai toisesta jääneet siviilit jäivät vangeiksi, ensin Seiskariin,
sitten Neuvostoliittoon, josta heidät palautettiin vasta touko-kesäkuun
vaihteessa. Majakkamestari Rytkölä ja nuorempi majakanvartija Sipilä
kirjoittivat tapahtumista selonteon merenkulkuhallitukselle. Kirjassa sitä on
lyhennetty, mutta varsin dramaattinen se silti on.

Jatkosodan aikana mikään Suomen alueen majakoista ei tuhoutunut, mikä on
oikeastaan pienoinen ihme. Bengtskärillä ja Somerissa tosin käytiin kovia
taisteluja, ja Suursaari vaihtoi omistajaa useaan kertaan. Nämä tapahtumat on
kirjassa selostettu varsin lyhyesti – mistähän syystä? Ainakaan aineiston
puutetta ei olisi ollut: niin vanhoissa kuin uusissakin merisotaa koskevissa
teoksissa selostetaan kaikkien näiden saarten sotatoimia.



Kuva: Bengtskär palaa heinäkuu 1941. Kuva Bengtskär

Jatkosodan asemasotavaiheen aikana merenkulkuhallitus ja Viipurin luotsipiiri
laativat suunnitelmia vaurioita kärsineiden tai teknisesti jälkeenjääneiden
majakoiden kunnostamiseksi. Myös majakkahenkilöstön asumistasoa piti sodan
päätyttyä parantaa, mutta työt jäivät uuden isännän tehtäväksi.
Rauhanteon myötä Suomi joutui antamaan Neuvostoliitolle muiden alueluovutusten
ohella myös itäisen Suomenlahden saaret ja niiden majakat. Laatokan
luotsipiiri katosi tuolloin kokonaan Suomen kartalta, eikä Petsamonvuonossa
sijainneista loistoistakaan ole jäljellä muuta kuin Kultakurun sumukello, jota
nykyisin säilytetään Lapin maakuntamuseossa.

Myös muutama majakkalaiva on esitelty kirjassa, ja siinä on komeat ilmakuvat
kahdesta maamme ehkä tunnetuimmasta ja keskeisimmästä majakasta, Harmajasta
ja Suomenlinnasta – viimeksi mainittuhan on siitä erikoinen, että se
sijaitsee kirkon tornissa. Sen enempää Harmaja kuin Suomenlinnakaan eivät ole
kärsineet vaurioita sodissa, joten niiden mukanaolo selittynee pelkästään
sillä, että ne ovat niin tunnettuja.

Sen minkä sota säästi, tuhosi merenkulun kehitys

Vaikka Menetetyt majakat -kirja ei ole mikään varsinainen merenkulun historia,
se antaa silti kiinnostavan joskin ehkä hiukan liian niukkasanaisen kuvauksen
majakkalaitoksen kehityksestä tekniikan edistyessä.

Muutamat majakat ovat onnistuneet palvelemaan merenkulkijoita useampanakin
vuosisatana. Aluksi niiden yläkerroksessa poltettiin halkoroviota, jonka valo
näkyi ikkunoista merelle. Ajan myötä tilalle saatiin öljylamput tai
kaasuvalo, lopulta jopa sähkö. Mutta sitä mukaa kuin laivat suurenivat,
sisäsaaristossa sijaitsevien majakoiden merkitys väheni. Sekä Porkkalan
Rönnskär että Pellingin saariston Glosholm jäivät tämän takia pois
käytöstä – niiden valo ei enää näkynyt kauppalaivojen käyttämille
väylille.

Rönnskärin korvasi veneilijöiden Porkkalan majakaksi kutsuma Kallbådan, joka
valmistui vuonna 1920. Pienellä kallioluodolla sijaitseva, hieman kivikirkkoa
muistuttava majakka oli käytössä aina tämän vuosituhannen puolelle saakka.
Aluksi se oli miehitetty, Porkkalan palautuksen jälkeen sitä hoidettiin aluksi
Rönnskäriltä käsin, sitten kauko-ohjattuna Harmajalta. Kallbådanin valot
sammuivat lopullisesti vuonna 2015.

Rönnskär on edelleen pystyssä – hyvällä onnella ja sopivassa seurassa
sinne saattaa jopa päästä vierailemaan – mutta Glosholm räjäytettiin
14.3.1940. Sen tuhoamista olivat suomalaiset suunnitelleet jo sodan aikana,
mutta jostakin syystä aie toteutettiin vasta rauhanteon jälkeen. Ilmeisesti
haluttiin varmistua siitä, ettei rakennus toimisi maamerkkinä mahdollisen
uuden sodan syttyessä. Se sai kuitenkin muistomerkin kotimaiseen
kirjallisuuteen teoksessa Muumipappa ja meri. Tove Jansson oli näet lapsena
retkeillyt saarella, koska hänen vanhemmillaan oli tapana vuokrata kesäksi
mökki Pellingistä.



Kuva: Glosholman majakka. (Suomen Majakkaseura)

Valokuvakirja vaikkapa veneilijälle

Mielestäni kirjan parasta antia ovat sen valokuvat, joita voisi ajatella
vaikkapa Suomenlahdella liikkuvan veneilijän katselevan kiinnostuneena.
Muutamat kirjassa kuvatuista majakoista, kuten Porkkalan Kallbådan, Hangon
Russarö sekä Bengtskär ja Utö, ovat varsin suosittujen vesireittien varrella
ja lomapurjehduksella niiden nykytilan voi itsekin todeta.

On hienoa, että tekijät ovat onnistuneet saamaan kuvia myös Pietarin
merimuseon kokoelmista, joskaan se ei näytä olleen erityisen helppoa.
Melkoinen osa Suomen majakoista tai niiden samalla paikalla olleista
edeltäjistä on rakennettu silloiseen suuriruhtinaanmaahan. Esimerkiksi
Suursaaren ensimmäisen majakkatulen sytyttämiskäsky tuli tsaari Pietari
Suurelta. Majakasta ei tosin tuolloin ollut tietoakaan; halkorovio vain paloi
pimeinä öinä saaren korkeimmalla kohdalla.

Kirjan aiheiden laveampi käsittely ei olisi ollut yhtään huono idea, sillä
moni veneilijä lukisi talven pimeinä iltoina mielellään enemmänkin
merentuoksuisia tarinoita. Ulkosaaristossa on aina ollut omat tapansa ja
perinteensä, majakkamestarilla saarellaan vähintään saman verran valtaa kuin
kapteenilla laivassaan – ”Jumalasta seuraavaksikin” tekijät hänet
jossakin kohtaa arvioivat. Henkilökunnan perheetkin saattoivat asua
majakkasaarella – millaistahan heidän elämänsä mahtoi olla?

Maamme merihistorian kirjoitukseen kirja tuo pienistä puutteistaankin
huolimatta hyvän ja samalla myös tyylikkään ja kauniin lisän.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/