[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sodan saarista rauhan saariksi

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Saila Heinikoski <saila.heinikoski at utu.fi> FM, VTM, tohtorikoulutettava (Turun
yliopisto), Åland Islands Peace Institute
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Enqvist, Ove; Pakola, Johanna (toim.): Suomenlahti Pietarin suojana. Docendo,
2016. 323 sivua.


Sodan saarista rauhan saariksi
---------------------------------------------------------

Suomenlahti Pietarin suojana on yksityiskohtainen teos Suomenlahden meri- ja
rannikkopuolustusjärjestelmästä Venäjän vallan aikana 1900-luvun alussa ja
ensimmäisessä maailmansodassa. Teos käsittelee koko laajaa
linnoitusjärjestelmää nykyisten Venäjän, Viron ja Suomen alueilla.

Saaristo edustaa suomalaisille lähinnä rauhaa ja lomailua, mutta ne ovat
historiansa aikana nähneet monenlaisia sotatoimia. Vielä sata vuotta sitten
Suomenlahden saarissa oli valtavasti linnoituksia, sotilaita tai ainakin
suunnitelmia lisätä sotilaallista valmistautumista. Tällä hetkellä juuri
mitkään linnakkeista tai sotilaskalustosta tuolta ajalta eivät ole enää
alkuperäisessä käytössä, vaan ne tarjoavat häivähdyksen ammoisista
ajoista lähinnä turisteille.

Teoksen kirjoittajia on yhteensä 16, joten se tarjoaa varsin kattavan kuvan
Suomenlahden varustelusta ja tapahtumista. Painotus on kirjoittajien
kiinnostusten kohteiden vuoksi sotilaallisessa varustelussa ja toiminnassa,
joskin kirjassa kerrotaan hieman myös saaristolaisten suhtautumisesta saarten
linnoittautumiseen ja sotilaiden läsnäoloon.

Kirjoittajien joukossa on neljä yleisesikuntakomentajaa, kaksi arkeologia sekä
muita tutkijoita ja harrastajia Suomesta, Venäjältä ja Virosta. Kirjan
toimittajat ovat yleisesikuntakomentaja Ove Enqvist sekä tietokirjailija ja
tutkija Johanna Pakola, ja Ove Enqvist on myös kirjoittanut suuren osan teoksen
luvuista. Ehkä tämänkin vuoksi kirjan huomio on vahvasti sotilaskalustossa ja
sen kuvailussa, mikä tekee teoksesta paikoittain raskaan. Lähes joka sivulla
on tosin valokuvia, havainnollistuksia asekalustosta tai karttoja, jotka
tekevät yli 300-sivuisesta teoksesta suhteellisen nopean lukea.



Kuva: 152mm Canet-tykki 1916-1917.

Myös ajankohtainen keskustelunherättäjä

Kirja on yleistajuisesti kirjoitettu tietokirja, joten en arvioi sitä
niinkään tieteellisenä teoksena vaan pohdin sitä lähinnä
keskustelunherättäjänä. Tekstinsisäisten viitteiden sijaan lukujen lopussa
esitetään myös aina lyhyt lähdeluettelo, johon on otettu ainoastaan
tärkeimmät lähteet. Luettavuuden kannalta tämä on tietysti hyvä asia. En
ole itse historiantutkija, ja historiallisia yksityiskohtia kiinnostavampana
pidänkin muutosta, joka on tapahtunut sadan vuoden takaisesta nykypäivään.
Koen, että kirja toimii hyvänä keskustelunherättäjänä ja on ajankohtainen
erityisesti Ahvenanmaan demilitarisoinnista käydyn keskustelun vuoksi.
Puolustusministeri Jussi Niinistö ja presidentti Sauli Niinistö ovat
käyttäneet yhä turvallisuusväritteisempää kieltä puhuessaan Ahvenanmaan
demilitarisoinnista, mutta muiden Suomenlahden saarten varustelu ei
keskustelussa näy. Päinvastoin, sotilaskäytössä olevia saaria Helsingin
edustalla on otettu virkistyskäyttöön.

Sen sijaan 1900-luvun alussa Venäjä vaikutti Ove Enqvistin mukaan olevan
kiinnostuneempi muista saarista kuin Ahvenanmaasta (s. 18). Toki tähän
vaikutti myös jo tuolloin voimassa ollut Krimin sodan jälkeen solmittu
demilitarisointisopimus, jota Venäjä näytti Kenneth Gustavssonin osion
perusteella noudattavan lähinnä kansainvälisestä paineesta. Vuonna 1906
lähetettiin merijalkaväkeä Ahvenanmaalle estämään vallankumouksellisten
yhteydet itään, mutta erityisesti ruotsalaisten vastalauseiden vuoksi joukot
jouduttiin vetämään pois. Vaikka Venäjä vakuutti ns. Itämeren sopimuksessa
vuonna 1908 ylläpitävänsä Ahvenanmaan status quon, jo seuraavina vuosina
muun muassa radioasemaa laajennettiin ja tehtiin merimittauksia tulevaa sotaa
ajatellen. (s. 168.) Myös laivaston merilentokenttä oli suunnitteilla jo
vuonna 1913, mutta demilitarisointi lykkäsi suunnitelmia (s. 179).
Nykykeskustelussa usein unohtuukin, että demilitarisointi on paljon vanhempi
järjestely kuin Pariisin rauhansopimus tai edes Kansainliiton vuoden 1921
sopimus.

Mikko Merosen osion mukaan Ahvenanmaa olikin saksalaisten kohteena ensimmäisen
maailmansodan aikana, ja Ahvenanmaan linnoittaminen tuli ajankohtaiseksi Saksan
aktiivisen toiminnan vuoksi (s. 220). Saksassa myös harkittiin Ahvenanmaan
valtaamista, mutta koettiin se poliittisesti ja sotilaallisesti mahdottomaksi
(s. 224). Kenneth Gustavsson taas keskittyi osiossaan Venäjän näkökulmaan.
Saksan tulitettua muun muassa Bogskärin majakkaa vuonna 1914 Venäjä saikin
hiljaisen hyväksynnän liittolaisiltaan Lontoosta ja Pariisista linnoittaa
Ahvenanmaan vuonna 1915 (s. 169–171). Mielenkiintoista on se, että Ruotsi
vaikuttaa olleen ja olevan edelleen Ahvenanmaan demilitarisoinnin suurin
puolestapuhuja, jolla ei kuitenkaan ollut valtaa toimia asiassa. Jukka
Anteroisen mukaan Ruotsi ei esimerkiksi ei-sotaakäyvänä valtiona suostunut
Venäjän pyyntöön miinoittaa Ahvenanmaan länsiosaa (s. 227), vaikka alue oli
tärkeä myös Ruotsin turvallisuuden kannalta.



Kuva: Örön linnaketta rakennetaan 1914-1915.

Nykyisin demilitarisoidulla alueella oli ensimmäisen maailmansodan aikana niin
venäläisiä, saksalaisia, ruotsalaisia kuin suomalaisiakin sotilaita. Kenneth
Gustavsson kirjoittaa, että venäläisten sotilaiden läsnäoloa Ahvenanmaalla
lisättiin sodan aikana, ja vuonna 1916 saarilla oli jo noin 4000 miestä,
joista monet asuivat ahvenanmaalaisten kodeissa (s. 175). Vielä vuonna 1918
Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen Ahvenanmaalla oli
noin 1700 venäläistä sotilasta. Siellä käytiin myös punaisten ja
valkoisten välisiä taisteluja, ja levotonta tilannetta tuli turvaamaan
ruotsalaisia sotilaita. Paikalle saapui kuitenkin myös saksalaisia sotilaita,
jotka ajoivat venäläissotilaat pois saarilta, ja valvonta luovutettiin
Suomelle.

Suomella puolestaan oli sotilaita saarella vuoteen 1922 Kansainliiton
Ahvenanmaan demilitarisointia ja neutralisointia koskevan sopimuksen
ratifiointiin saakka. (s. 184–186). Venäjä ei tuolloin ollut Kansainliiton
jäsen eikä näin ollen sopimuksen osapuoli, ja edelleen keskustellaan siitä,
pitääkö Venäjä edes kiinni Ahvenanmaan neutralisoinnista eli siitä, ettei
sitä saa käyttää sotatoimiin myöskään kriisitilanteissa. Suomen ja
Neuvostoliiton välisessä sopimuksessa, joka uusittiin Neuvostoliiton hajottua,
puhutaan nimittäin ainoastaan saarten demilitarisoinnista.

Tässä keskustelussa kirja tarjoaakin pureksittavaa ja auttaa ymmärtämään
paitsi demilitarisoinnin yli 150-vuotista historiaa myös yleisesti Itämeren
strategista merkitystä. Vaikka kirjassa käsitellään vain Suomenlahden ja
Itämeren pohjoisosan linnoitusjärjestelmää, se saa miettimään myös
Ruotsin päätöstä sijoittaa sotilaita Gotlantiin, jota sekä Ruotsin että
Suomen puolustusministerit kiittelivät strategisesti tärkeänä Hanasaaren ja
Helsingin Sanomien järjestämässä keskustelutilaisuudessa 8.3.2016. Sen
sijaan Venäjä ja Viro eivät ole merilinnoituksen jäänteitään ottaneet
uudelleen käyttöön.

Kokonaiskuva merilinnoitusjärjestelmästä

Suomenlahti Pietarin suojana -teos onnistuu esittämään kokonaiskuvan
valtavasta merilinnoitusjärjestelmästä, joka myöhemmin pirstoutui ja sen
sotilaallinen läsnäolo lakkautettiin. Toisaalta nykyisen sotateknologian
myötä saaret voidaan katsoa yhä haavoittuvammiksi, mutta niiden merkitys
vaikuttaa toisaalta vähentyneen hybridisodankäynnissä. Siinä missä sata
vuotta sitten merilinnoitusta hallitsi Venäjä, nykyään ns. Pietari Suuren
merilinnoitus on jakaantunut Venäjän, Nato-maa Viron ja sotilaallisesti
liittoutumattoman Suomen välille. Kirja osoittaa, miten järjestelmällisesti
nämä alueet valjastettiin palvelemaan samaa tarkoitusta ensimmäisessä
maailmansodassa.



Kuva: Kartta linnoitusten sijanneista.

Kirjassa esitellään saarten varustelua lähinnä alueellisesti jaoteltuna,
joskin viimeiset kaksi lukua käsittelevät yleisesti asevarustelua sekä
vaikutusta saaristolaisiin. Tämän, ja kirjoittajien suuren määrän vuoksi,
teos sisältää myös jonkin verran toistoa ja ristiriitaisuutta, mutta
näkemyserot on toimittajien mukaan tietoisesti säilytetty. Kirja vaikuttaakin
olevan tarkoitettu lähinnä käsikirjaksi asiasta kiinnostuneille, jolloin he
voivat valita yksityiskohtaisesta sisällysluettelosta aiheet, jotka juuri
heitä kiinnostavat. Kokonaisuutena luettuna kirja on jopa välillä puuduttava
monisivuisine listoineen eri tykistöpattereista, lentokentistä ja aseista,
ainakin asiaan perehtymättömälle. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin
helposti lähestyttävä ja myös asiaan vihkiytymättömän on helppo
ymmärtää, mistä on kyse.

Hieman erikoista kirjassa on se, että sisällysluettelossa ei ilmoiteta
osioiden kirjoittajien nimiä, vaan ne näkyvät vain kyseisten lukujen
ensimmäisellä sivulla. Tällä on ehkä tavoiteltu yhtenäisyyttä, jolloin
kirja ei näyttäydy artikkelikokoelmana vaan yhtenä kokonaisuutena, johon eri
kirjoittajat ovat antaneet panoksensa. Kirjaa voikin suositella kaikille, jotka
ovat kiinnostuneita erityisesti merisotahistoriasta ja rannikkopuolustuksen
historiasta. Vaikka kirja keskittyy pitkälti sotakalustoon ja ylemmän tason
päätöksiin, se saa miettimään myös tavallisten ihmisten elämää
Suomenlahdella sata vuotta sitten.

Siinä missä linnakkeiden rakentaminen toi usein paikallisille töitä,
rakennuksille lähetettiin usein myös vankeja, jotka herättivät pelkoa
paikallisissa. Lisäksi osa ihmisistä joutui muuttamaan pois tai luopumaan
maistaan tai ottamaan sotilaita kotiinsa asumaan. Toisaalta myös
rakkaustarinoita syntyi, joskin niiden loppu ei aina ollut kovin onnellinen,
kuten Ahvenanmaalta puolison löytäneillä venäläissotilailla, joista osa
päätyi itsemurhaan viranomaisten vaadittua heitä lähtemään saarelta (s.
185).

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/