[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tiedustelu on vaikea laji

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kimmo Elo <kimmo.elo at utu.fi> Yliopistonlehtori, Turun yliopisto & Åbo Akademi
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Weiner, Tim: CIA. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia (Legacy of
Ashes: The History of the CIA). Kääntänyt Tiirinen, Mika. Otava, 2015. 748
sivua.


Tiedustelu on vaikea laji
---------------------------------------------------------

Tim Weinerin CIA:n historiaa käsittelevä teos osoittaa, miten vaikea laji
tiedustelu on - ja miten helppoa on jälkikäteen sysätä kaikki
tiedustelupalveluiden syyksi, niiden kun on vaikea puolustautua menettämättä
konspiratiivista statustaan ja vaarantamatta luottamukseen perustuvaa
verkostoitumistaan muiden tiedustelupalvelujen kanssa. Vaikka Weinerin kirjalla
on omat puutteensa, herättää se pohtimaan kysymystä tiedustelutoiminnan
roolista ja rajoista maailmassa, jossa toive (lähes) absoluuttisesta
turvallisuudesta käy jatkuvaa kädenvääntöä avoimuuden, ihmisoikeuksien ja
vapauden ihanteen kanssa. Kuinka pitkälle vapauden turvaaminen on mahdollista
ilman, että turvallisuudesta muodostuu vapautta rajoittava tekijä?

Lukijalle suunnatussa esipuheessaan Tim Weiner antaa rohkean lupauksen:

”Tämä CIA:n historia pyrkii osoittamaan, miksi Yhdysvalloilta puuttuu
nykyään tiedustelupalvelu, jota se tarvitsee tulevaisuudessa” (s. 17).

Nämä sanat on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta sitten, vuonna 2007 eli
aikana, jolloin Yhdysvalloissa käytiin ankaraa jälkipyykkiä koskien vuoden
2001 terrori-iskuja, Irakin ja Afganistanin sotaretkiä ja ylipäätään
keskusteltiin Yhdysvaltojen globaalista asemasta. Yksi, joskaan ei ainoa
pesänselvityksen kohteeksi joutuneista tahoista oli Yhdysvaltain
keskustelutiedustelupalvelu CIA, jonka toiminta etenkin terrorismin vastaisessa
taistelussa sai osakseen rajua kritiikkiä. Weinerin kirja oli osa tätä
diskurssia, joskin samalla se voidaan lukea keskustelun maltillisempaan siipeen
kuuluvaksi kontribuutioksi.



Kuva: Yhdysvaltojen A-12 vakoilukone Archangel, joka kehitettiin 1960-luvulla
U-2 koneen seuraajaksi (CIA).

Turvallisuuspalvelut median valokeilassa

Otava on syystä tai toisesta päättänyt julkaista vuonna 2015 toisen
painoksen alun perin jo vuonna 2008 julkaistusta suomennoksesta. Joskus tämän
tyyppisiä ratkaisuja näkee, jos kansainvälistä ”bestselleriä” on
uusintapainosta varten täydennetty esimerkiksi Suomea koskevalla luvulla tai,
luonnollisesti, jos alkuperäisteoksesta on ilmestynyt uudistettu laitos.
Kummastakaan ei tässä tapauksessa kuitenkaan näyttäisi olevan kyse, joten
kyse lienee puhtaasta ansaintalogiikasta. Vakoilu kiinnostaa ja myy, joten
kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa – etenkin, kun CIA on Yhdysvaltojen
kansallisesta turvallisuudesta vastaavan viraston NSA:n ohella ollut esillä
parin viime vuoden aikana paljastuneiden laajojen tiedonkeruuoperaatioiden
yhteydessä.

Teos itsessään on yli 700-sivuinen massiivinen järkäle, joka etenee
kronologisesti CIA:n perustamisesta 1940-luvulla 2000-luvun ensimmäiselle
vuosikymmenelle saakka. Teosta varten Weiner on käynyt läpi kymmeniä tuhansia
dokumentteja, tehnyt lukuisia haastatteluja ja muutenkin tehnyt runsaasti
taustatyötä, mihin kaikkeen hänellä on ansioituneena journalistina ollut
hyvät valmiudet. Kirja kuljettaa lukijansa läpi kylmän sodan aikaisen
maailman kriisipesäkkeiden ja Neuvostoliiton romahduksen jälkimaininkeineen,
päätyen lopulta vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskuihin ja näitä
seuranneisiin operaatioihin osana Yhdysvaltojen liittolaisineen käymää sotaa
terrorismia vastaan.

CIA on vastuussa Yhdysvaltojen ulkopuolella tapahtuvasta tiedustelutoiminnasta
sen koko laajuudessa. Näiden aktiviteettien kuvaaminen sisältäpäin, CIA:n
operatiivisen toiminnan näkökulmasta, muodostaa kirjan ehkä kiinnostavimman
annin. Operatiivisten kuvausten kautta avautuu samalla myös näkökulma
varsinaisen tiedustelutoiminnan ja sen ”asiakkaana” olevien tahojen,
erityisesti Yhdysvaltojen presidenttien yhdessä maan poliittisen ja
turvallisuuspoliittisen johdon, vähintäänkin kompleksiseen suhteeseen. Weiner
valottaa kiinnostavalla tavalla sen kehitysprosessin eri vaiheita, jotka
johtivat Harry S. Trumanin pelkäksi ”maailmanlaajuiseksi uutistoimistoksi”
kaavaileman viraston kasvusta yhdeksi kylmän sodan, mutta myös sen jälkeisen
ajan mahtavimmista – mutta myös kiistellyimmistä –
tiedusteluinstituutioista. Ja tämä niin viraston itseymmärryksessä kuin sen
asiakkaina olleiden poliittisten päätöksentekijöiden käsityksissä.

Ei akateemista historiantutkimusta

Kirjan lukijan kannattaa kuitenkin muistaa, että huolimatta sekä Weinerin
itsensä viljelemästä että markkinointiteksteissä toistuvasta sanaparista
”CIA:n historia”, mistään akateemisen tutkimuksen kriteerit
täyttävästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Weinerin teoksen punaisena
lankana ovat CIA:n epäonnistumiset, onnistumisten jäädessä lähinnä
reunaviitteiden asemaan. Verrattuna esimerkiksi joitakin vuosia sitten Suomessa
julkaistuun suojelupoliisin historiaan1, Weinerin kirjaa voi pitää jopa osin
tarkoitushakuisena. Tämä ei tarkoita, että tiedustelupalvelujen
epäonnistumisia tulisi kaunistella tai peitellä. Samalla kuitenkin helposti
unohtuu, että tiedustelupalvelut toimivat ”peilimaailmassa”, jossa oikean
erottaminen väärästä ei aina ole mitenkään yksinkertaista ja jossa
suoraviivaisten johtopäätösten kautta päädytään usein väärin
tulkintoihin. Kun tähän yhdistyy tiedustelupalveluiden tarve – muiden
poliittisten instituutioiden tavoin – todistaa tärkeytensä ja sitä kautta
oikeuttaa olemassaolonsa, on sekä tiedustelupalvelujen tuottama julkinen
materiaali että tuo aito tiedustelutieto, Matti Klingeä vapaasti
siteeratakseni, luonteeltaan lähdekritiikkiä pakenevaa.



Kuva: Eräs CIA:n operaatio oli Chilessä, jossa se osallistui Salvador Allenden
vastustamiseen ja vallankaappaukseen. Kuvassa Allenden kannattajia 1964. (Kuva
Wikipedia)

Mitä tulee poliittisten päätöksentekijöiden ja tiedustelupalvelun
suhteeseen, näyttäisi Weinerin kirjassa terve järki valitettavan usein
jääneen sokean luottamuksen jalkoihin. Kun asiat sitten menivät niin
sanotusti puihin, poliittinen eloonjäämisrefleksi pyrki sysäämään vastuun
tiedustelupalveluiden harteille syyttäen näitä epätäydellisen tai
virheellisen tiedon tuottamisesta. Tiedustelupalveluiden vastaus tähän
kritiikkiin on tuttu myös nyky-Euroopasta: enemmän ja laajempaa valvontaa,
enemmän resursseja. Avoimessa yhteiskunnassa kansalaisille absoluuttista
turvallisuutta lupailevat poliitikot kuuntelevat näitä toiveita herkällä
korvalla – siitäkin huolimatta, että tuoreissa tutkimuksissa kattavan
massavalvonnan hyödyt on kyseenalaistettu2.

Ongelmana tiedon prosessointi ja analysointi

Weinerin kirja päättyy vuoteen 2005, siis pian Yhdysvaltojen vuonna 2003
aloittaman Irakin sotaretken jälkeen. Weiner lyttää CIA:n kuusikymmenvuotisen
toiminnan toteamalla, että näiden vuosikymmenten aikana ”salaisen palvelun
virkailijat ovat keränneet vain hitusen todella tärkeätä tietoa” (s. 573).
Vaikka CIA on dokumentoidusti antanut poliittisille päätöksentekijöille
virheellistä tilannekuvaa, unohtuu tässä kuitenkin se tosiseikka, että
tiedustelupalvelut ovat – mitä tulee tiedon keräämiseen – varsinaisia
hamstereita. Lisäksi rohkenen kylmän sodan tiedusteluhistoriaan liittyvien
tutkimusten perusteella suhtautua kriittisesti siihen, että Weinerin antama
kuva olisi absoluuttisesti oikea mitä tulee CIA:n tiedustelutoiminnan
kokonaiskuvaan. Yksi tiedustelututkimuksen keskeisistä havainnoista kun on jo
pidempään ollut se, että todellinen pullonkaula on tiedon prosessointi ja
analysointi. Tietoa tuli jo kylmän sodan aikana niin runsaasti sisään, ettei
sitä ehditty analysoida. Saati, että olisi pystytty luotettavasti
yhdistelemään eri lähteistä tulleita tietoja. On myös syytä muistaa, että
jopa kaikki digiajan viimeisimmät herkut omaava NSA on joutunut myöntämään,
ettei se pysty analysoimaan kaikkea keräämäänsä dataa – mikä
luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, voiko se ”todella tärkeä
tieto” hukkua massaan (ottamatta tässä kantaa ”todella tärkeän”
määrittelyyn liittyvään ongelmaan).

Puutteistaan huolimatta Weinerin teos tarjoaa paljon kiinnostavaa tietoa CIA:n
historiasta kiinnostuneille, joskin lukijalla olisi hyvä olla perustiedot
ainakin kylmän sodan historian suuresta kaaresta, jotta Weinerin narratiiviin
saa edes jonkinlaisen kriittisen näkökulman. Etenkin tuoreempaan
tiedusteluhistoriaan liittyvä vakava tutkimus on yhä edelleen valitettavan
ohutta, mitä osaltaan selittää vähintäänkin haasteellinen
lähdemateriaalin tilanne, osaltaan myös historiantutkimuksen valtavirrassa
havaittava aihepiirin heikko tuntemus. Tämä on johtanut tiedustelun
merkityksen ali- tai yliarviointiin siitä riippuen, mistä näkökulmasta
historiaa on haluttu kirjoittaa: siinä missä kansainvälisten suhteiden
historiaa suurvaltapoliittisena pelinä korostava kertomus jättää usein
tiedustelutoiminnan alaviitteisiin, rakentuu tiedustelupalvelujen historia usein
jonkinlaisena (anti-)sankaruuden kuvauksena – eikä Weinerin teos tässä
suhteessa ole mitenkään poikkeava.



Kuva: CIA osallistui 1970-luvulla litium-paristojen kehitystyöhän. Oikealla
kyyhkyseen kiinnitetty kamera, kuvat CIA:n kokoelmista.

Osaltaan tätä käsitystä ovat rakentaneet myös tiedustelupalvelut itse
teetättämällä ulkopuolisilla tutkijoilla tilaushistorioita. Tällä saralla
seuraavaksi odotetaan Saksan liittotasavallan tiedustelupalvelun
Bundesnachrichtendienstin (BND) riippumattoman historioitsijakomitean laatimaa
BND:n alkuvaiheen, vuosien 1945-1968, historiaa, jonka puitteissa
käsitellään, samalla tavoin kuin esimerkiksi taannoisessa Saksan
ulkoministeriön historiassa, myös suhdetta menneisyyteen, erityisesti
kansallissosialismin jälkivaikutuksiin muun muassa henkilöstöpolitiikan
osalta. Tuskinpa CIA aivan sivuroolissa tässäkään teoksessa tulee olemaan,
sen verran tärkeä rooli amerikkalaisilla Saksan liittotasavallan
jälleenrakennuksessa oli.

Vaikka Weinerin teos lienee yhä edelleen yksi luetuimmista CIA:n historiaan
liittyvistä teoksista ja siksi osaltaan myös selittämässä Otavan
kiinnostusta tuoda kirja myös suomalaisten lukijoiden ulottuville laadukkaana
käännöksenä, toivon Otavan toimineen myös muiden kuin ansaintalogiikkaan
liittyvien kannustimien pohjalta. Weinerin teoksen rinnalle sopisi hyvin
laadukas suomennos esimerkiksi Nigel Westin brittiläisiin tiedustelupalveluihin
liittyvästä tuotannosta tai jokin viime vuosina julkaistuista NSA-kirjoista
– tai miksei myös tuo muutaman vuoden sisään julkaistava BND:n historiakin.
Nähtäväksi jää, tarjoutuuko suomalaiselle kiinnostuneelle yleisölle myös
tulevaisuudessa mahdollisuus tutustua omalla äidinkielellään
tiedusteluhistorian kiinnostaviin koukeroihin.

1 Simola, Matti (toim.): Ratakatu 12: Suojelupoliisin historia 1949-2009.
Helsinki: WSOY, 2009

2 Massavalvontaa on tutkittu mm. SURVEILLE-tutkimushankkeessa
(www.surveille.eu), jonka äskettäin julkaistu tutkimusraportti käsittelee
laajasti massavalvonnan etuja ja haittoja. Kiinnostuneen lukijan kannattaa
perehtyä seuraaviin linkkeihin:

* Elektroninen massavalvonta: kustannustehotonta, eettisesti väärin ja
perusoikeuksien vastaista (Perustuslakiblogi 21.10.2014) 
* Paper on a Terrorism Prevention Scenario based on D2.8 (SURVEILLE, PDF)

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/