[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rooman viimeiset päivät, yöt ja uudet aamunkoitot

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kahlos, Maijastiina: Rooman viimeiset päivät. Otava, 2016. 285 sivua.


Rooman viimeiset päivät, yöt ja uudet aamunkoitot
---------------------------------------------------------

Rooman historiasta on kirjoitettu paljonkin, mutta tämä pieni kirja on silti
mainio lisä ja kansantajuinen johdatus vähemmän tunnettuihin vuosisatoihin
antiikin ja keskiajan rajalla. Kirja ei esitä yhtä ainoaa oikeaa totuutta,
vaan luettelee erilaisia teorioita ja auttaa lukijaa vertailemaan, miten
näkökulmat muuttuvat ja heijastavat omaa aikaansa. Olemme tottuneet
ajattelemaan myöhäisantiikkia jonkin valoisan ajan loppuvaiheena, jota seurasi
pimeä keskiaika, mutta tämäkin on vain yksi tulkinta. Aikalaiset eivät
kokeneet niin dramaattisesti vaeltavansa kulttuurin iltaruskossa, vaan näkivät
jokaisen poliittisen kriisin jälkeen uuden aamunkoiton.

Kouluissa opetetaan, että Rooman keisarikunta rappeutui, jakautui ja tuhoutui,
Länsi-Rooma 476 ja Itä-Rooma 1453. Rooman tuhosivat hunnit ja turkkilaiset.
Edward Gibbonin kuuluisa suurteos Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1776-1789,
suom. 1999-2007) loi myytin, jota yritettiin täydentää lähinnä
sisäsyntyisillä, taloudellisilla syillä antiikin sivistyksen tuholle.
Kaikkiaan Rooman ”tuholle” on keksitty ainakin 210 syytä (s. 249), joista
Gibbonin huoli moraalin rappiosta tuntuu kiehtovan selittäjien mieliä monen
muunkin valtakunnan suhteen (s. 251).



Kuva: Thomas Colen kuvitelma Rooman tuhosta vuodelta 1836, The Course of Empire
–sarjasta, Destruction of Rome.

Tuhoutuiko Rooma?

”Uudelleenarvioiminen ei lopu koskaan” (s. 266), päättelee Maijastiina
Kahlos. Vähitellen on alettu kuitenkin kysyä, oliko tuhoa edes koskaan
tapahtunutkaan vai elikö antiikin perinne edelleen. Aikalaiset tuskin
milloinkaan huomasivat Rooman ”tuhoutuneen” – vuoden 476 vallanvaihdos oli
vain yksi monista, Rooman kaupunki oli nähnyt parhaat päivänsä jo ennen
vuosien 410 ja 455 valtauksia, mutta sinnitteli niiden jälkeenkin hitaasti
näivettyen (s. 247).

Kaarle Suuri, Otto Suuri ja erinäiset Italian kuninkaat yrittivät elvyttää
Itä-Roomalle eli Bysantille läntistä katolista kilpailijaa, josta tuli
vuoteen 1806 saakka sinnitellyt Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Turkki
muutti ortodoksisen Bysantin sunni-islamilaiseksi kalifaatiksi ja Venäjä
julistautui Bysantin jälkeen ”kolmanneksi Roomaksi” (s. 260-262). Rooman
perillisinä voidaan pitää ainakin neljää valtakuntaa, jotka kaikki
tuhoutuivat vasta 1918. Jos Euroopan historiaa tarkasteltaisiin kiinalaisittain,
Euroopan Unionikin nähtäisiin vain yhdeksi vaiheeksi eurooppalaisen imperiumin
historiassa, jota vain tilapäisesti hämmentävät pääkaupungin ja dynastian
vaihdokset hajaannuksen aikoineen.

Kahlos tyrmää mielikuvat hunnien vauhdittamista kansainvaelluksista:
”Muuttoliikkeet (ns. kansainvaellukset) eivät olleet yhtäkkinen
rynnistys.” (s. 20). Rooman valtakunnassa vaeltaneet pakolaisten ja
palkkasoturien joukot eivät muodostaneet selkeitä ”kansoja” ennen kuin
vasta sukupolvien päästä, eivätkä määrät vetäneet vertoja nykyiselle
kansainväliselle muuttoliikkeelle (s. 156 ja 265-266).

Kirjasta puuttuvat lähdeviitteet, joita olisi kaivannut vaikkapa luetteloon
kansojen hyveistä ja paheista (s. 161-162). Luettelo on selvästi roomalaisen
laatima, sillä roomalaisilla on vain hyveitä (arvokkuus); hunneilla ja
saraseeneilla puolestaan on pelkästään paheita (molemmilla sama: julmuus).
Kun luettelon kansoja vertaa, sveebit ja slaavit esiintyvät erikseen ja
kummallakin on vain paheita (likaisuus ja siivottomuus) – olisiko tässä
kuitenkin pohjimmiltaan kyse vain yhdestä kansasta, jonka nimi olisi
kahdentunut? Sveebit eli alemannit asuttivat muun muassa saksankielisen
Sveitsin, jota ei yleensä pidetä likaisena paikkana (lähdeviitteeksi tähän
tarjoaisin Asterix ja alppikukka -sarjakuvan). Toisaalta luettelossa gooteilla
on puolestaan pelkkiä hyveitä (raittius), mitä ei äkkiseltään yhdistäisi
götalaisiin, mutta olisiko tässäkin kyse samasta kansasta?

Sota areiolaisia vastaan

Keisari Justinianuksen yritykset Rooman yhdistämiseksi 500-luvulla aiheuttivat
suoranaisen maailmansodan kolmessa maanosassa vainottuja areiolaista lahkoa
vastaan. Kahlos kutsuu areiolaisia ”homoiaaneiksi” (s. 63-68 jne.), mikä
poikkeaa vakiintuneesta käytännöstä. Enemmänkin olisi voinut kertoa
500-luvun tuhoisasta maailmansodasta, jota yhä dogmaattisempaa kristinuskon
tulkintaa edustanut Itä-Rooma kävi eri maanosissa kaikkia muita tulkintoja ja
uskontokuntia vastaan. Areiolaiset kuningaskunnat olivat huomattavasti
suvaitsevaisempia eri lahkoja ja juutalaisiakin kohtaan, mutta hävisivät
kamppailun 700-luvun alkuun mennessä, jolloin islam peri niiden kannattajat.

Toisin kuin moni on koulussa oppinut, kristinusko ei suurestikaan muuttanut
roomalaista kulttuuria ja lainsäädäntöä, ei vapauttanut orjia eikä
lakkauttanut gladiaattorinäytöksiä. Naisten ja sukupuolivähemmistöjen asema
heikkeni jonkin verran kirkkolain korvatessa pakanallista oikeutta.

Vaikeita rinnastuksia

Aina eivät rinnastukset omaan aikaamme ole täysin osuvia, sillä myyttejä
esiintyy lähihistoriassakin: Kahlos rinnastaa goottikuningas Alarikin Osama bin
Ladeniin, joka oli ”Yhdysvalloille…ensin hyödyllinen yhteistyökumppani”
(s. 169), mutta vaikka ajatus tarjoaa mielenkiintoista näkökulmaa Rooman
politiikan paradokseihin, se ei todista oppineisuutta 1600 vuotta myöhemmän
terrorismin tutkimuksesta. Historia onkin siitä erikoinen tieteenala, että
siinä ei asiantuntemus yhdestä aikakaudesta tai tapahtumapaikasta ole
välttämättä hyödyksi toisaalla.



Kuva: JN Sylvestre: Visigootit hävittävät Rooman 24 elokuuta 410. 1890.
Historia No121, Wikimedia Commons.

Kahlos kirjoittaa hyvin ja viittaa usein suomalaisiin esimerkkeihin. Joissakin
kohdin vaikuttaa kuitenkin siltä kuin tekstiä olisi suomennettu: jos keisari
ei ole entinen keisari, tarvitseeko häntä nimittää ”istuvaksi” (s. 153)
keisariksi?

Oikeinkirjoituksessa tekisin muutamia valintoja toisin: kiinalaiset hunnit
”Xiongnut” (s. 176) voisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella; 
”Muhammad” (s. 15 jne.) oli vakiintunut suomeksi ”Muhammed” ennen kuin
Jaakko Hämeen-Anttila lanseerasi turhaan uuden version, ”alamannit” (s. 38
jne.) ovat olleet perinteisemmin ”alemanneja” ja vuosiluvun ”1543” (s.
247) pitäisi olla ”1453”. Kristillisessä ajanlaskussa pitäytyisin
perinteisissä (eKr. – jKr.) enkä petroskoilaisen historiankirjoituksen
Suomeenkin ujuttamissa (eaa – jaa) lyhenteissä, sillä olihan Kristuksen
syntymän lisäksi kilpailevien kalenterien kiinnekohtana myös maailman
luominen (AM), Rooman kaupungin perustaminen (AUC) ja Seleukos Suuren tulo
Babyloniin (AG). Epäselväksi jää, onko kultaraha (solidus) yhtä kuin
”naula kultaa” (s. 150). 

Kahlos määrittelee ”myöhäisantiikin” vuosiin 235-641. Tältä ajalta on
kirjassa luettelot Rooman keisareista ja tapahtumista. Ensimmäisenä
kreikkalaisena keisarina mainitaan kuitenkin jo Fokas, jolloin Itä-Rooman
muuttuminen Bysantiksi ajoittuu vuoteen 602, hieman ennen Herakleioksen kuolemaa
641. Kirjan lopussa ovat myös 13 lukuun jaettu kirjallisuusluettelo (s.
267-277) ja aakkosellinen hakemisto (s. 278-285).

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/