[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Modernien raunioiden äärellä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Niina Uusi-Seppä <niina.uusiseppa at gmail.com> FM, jatko-opiskelija, Turun
yliopisto, maisemantutkimus
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vehkoo, Johanna: Autiopaikoilla. Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille..
Teos, 2016. 213 sivua.


Modernien raunioiden äärellä
---------------------------------------------------------

Toimittaja Johanna Vehkoo on kirjoittanut kirjan tutkimusmatkoiltaan
tulevaisuuden raunioille. Hänen mukanaan autiopaikkoja on kiertänyt
valokuvaaja Kimmo Hokkanen. Kirjan seitsemässä luvussa käsitellään
erilaisia autioituneita paikkoja, kerrotaan niiden historiasta ja autioitumisen
syistä sekä pohditaan paikkojen tulevaisuutta. Kirjaa varten on haastateltu
ihmisiä, jotka edelleen asuvat näissä paikoissa sekä niitä, joita rauniot
syystä tai toisesta kiinnostavat.

 

Maailma kaupungistuu vauhdilla. Meneillään on valtava yhteiskuntarakenteen
muutos, josta ovat kärsineet erityisesti monet perinteiset
teollisuuspaikkakunnat. Moderneja raunioita syntyy, kun esimerkiksi kaivos tai
tehdas suljetaan. Ensimmäiseksi raunioitumaan jää itse tehdas, mutta etenkin
syrjäisillä alueilla työpaikkojen katoaminen aiheuttaa vähitellen koko
alueen autioitumisen. Asukkaiden mukana katoavat palvelut ja lopputuloksena on
joukko tyhjillään olevia rakennuksia, joita kukaan ei halua.

Urbaania löytöretkeilyä

Urbaanista löytöretkeilystä (urban exploring, urbex) on tullut 2000-luvulla
varsinainen ilmiö. Harrastuksen suosion ovat mahdollistaneet rakennemuutoksen
aikaansaama kasvava määrä tyhjilleen jääneitä rakennuksia ja autioituneita
paikkoja sekä internetin tarjoamat mahdollisuudet kuvien ja matkakertomusten
jakamiselle harrastajien kesken. Esimerkiksi Facebookissa on parikymmentä
suomenkielistä urbaaniin löytöretkeilyyn liittyvää ryhmää.

Harrastus vetää puoleensa seikkailijoita ja harrastajavalokuvaajia, jotkut
ovat kiinnostuneita myös historiasta ja kulttuuriperinnön säilyttämisestä.
Modernien raunioiden rujo estetiikka vetoaa moniin enemmän kuin niihin
liittyvä inhimillinen historia. Rauniokuvia onkin alettu nimittää
”rauniopornoksi”, jolla viitataan tietynlaiseen elitismiin, jossa
yhteiskunnan hyväosaiset kalliine kameroineen käyvät kuvaamassa kovaosaisten
kohtaamaa kurjuutta välittämättä kuitenkaan siihen liittyvistä
ihmiskohtaloista.

Voitaisiin puhua myös raunioiden bongaamisesta, jolloin halutaan nähdä
mahdollisimman monta jännittävää paikkaa ja päästä sitten esittelemään
niitä muille verkossa. Toisaalta ilmiö voidaan nähdä eskapismina ja sitä
voidaan verrata romantiikan ajan raunioiden ihannointiin. Kyse voi olla
eräänlaisesta kaipuusta menneeseen, jolloin rauniot muistuttavat meitä
”vanhoista hyvistä ajoista”. Toinen suunta taas on apokalyptinen
tulevaisuuskuva maailmasta jonkun suuren katastrofin jälkeen, jossa vain harvat
selviytyvät. Monilla moderneilla raunioilla leikitään kaupunkisotaa ja
poseerataan kaasunaamareissa.

Kaivoskaupunkien nousu ja tuho

Kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan nykyisin Kajaaniin kuuluvasta Otanmäen
kaivoskylästä. Otanmäki on syntynyt 1950-luvulla keskelle Kainuun korpea, kun
valtion omistama kaivosyhtiö perusti alueelle rautakaivoksen. Kaivoksen
läheisyyteen rakennettiin kokonainen yhdyskunta asuntoineen ja palveluineen
Arkkitehtuuritoimisto Lappi-Seppälän ja Martas Oy:n suunnitelmien mukaan.
Otanmäki oli aikanaan Suomen suurin rautakaivos, mutta sen toiminta päättyi
jo vuonna 1985. Vuonna 1986 kaivoksen naapuriin avattiin Transtechin
vaunutehdas. Kaivostyöläisiä uudelleen koulutettiin hitsareiksi rakentamaan
junanvaunuja Neuvostoliittoon, mutta Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvun alussa
jätti taas monet työttömiksi ja kylän autioituminen kiihtyi. Tuorein uutinen
Otanmäestä kertoo kuitenkin, että Tampereen raitiovaunupäätöksen ansiosta
vaunutehtaalle ollaan palkkaamassa taas uusia työntekijöitä.

Kolmannessa luvussa matkustetaan Norjan Huippuvuorille Neuvostoliiton aikaiseen
Piramidan (Pyramiden) kaivoskaupunkiin, joka muistuttaa historialliselta
kehitykseltään hieman Otanmäkeä. Piramida oli hiilikaivos, jonka kulta-aikaa
elettiin 1970–1980-luvuilla. Kaivostoiminta päättyi vuonna 1998 ja asukkaat
siirrettiin pois. Toisin kuin Otanmäestä Piramidasta on tullut eksoottisen
sijaintinsa ja Neuvostoliittoon liittyvän historiansa ansiosta suosittu
turistikohde.



Kuva: Norjan Huippuvuorten kaivoskaupunki Piramida, Hylgeriak, Wikipedia, CC
BY-SA 3.0,

Viidennessä luvussa käydään Japanissa Hashiman (Gunkanjima)
tehotuotantosaarella. Saarelle perustettiin vuonna 1890 maanalainen hiilikaivos
ja vähitellen sen ympärille (tai päälle) muodostui kokonainen kaivoskaupunki
asuntoineen, kauppoineen ja kouluineen. Hashima oli 1950-luvulla maailman
tiheimmin asuttu paikka. Kaivostoiminta päättyi vuonna 1974 ja asukkaat
muuttivat mantereelle. Vuonna 2015 UNESCO lisäsi Hashiman
maailmanperintölistalleen osana 23 alueen kokonaisuutta, johon kuuluu tehtaita,
telakoita ja hiilikaivoksia keisari Meijin hallintokauden ajalta (1868–1912).
Valinta herätti närkästystä Etelä-Koreassa ja Kiinassa, koska Japani
käytti tehtaissaan kiinalaista ja korealaista pakkotyövoimaa.



Kuva: Hashima vuonna 2008. kntrty CC BY 2.0 Wikipedia.

Autokaupunki ja polkupyörävallankumous

Neljännessä luvussa vieraillaan Detroitin kaupungissa, joka julistettiin
konkurssiin vuonna 2013. Detroit oli 1920-luvulla Yhdysvaltain neljänneksi
suurin kaupunki, mutta se on menettänyt 60 prosenttia asukkaistaan 1950-luvun
jälkeen. Hylättyjä rakennuksia ja tontteja on laskettu olevan yli 80 000.
Autoteollisuus jätti kaupungin, joka kärsi myös poikkeuksellisen huonosta
johdosta, ja seurauksena oli jopa kaupunkikeskustan autioituminen tyhjilleen
jääneine pilvenpiirtäjineen. Vaikka keskustaa on viime vuosina alettukin
elvyttää, monet kaupunginosat tulevat jäämään tyhjilleen. Nyt yritetään
pelastaa ne alueet, jotka ovat säilyneet kriisistä parhaiten.

Tulevaisuuden visioissa Detroit halutaan nähdä modernina teknologiakeskuksena
tai taiteen ja vaihtoehtokulttuurin tyyssijana kaupunkiviljelmineen ja kevyen
liikenteen väylineen. Vanhassa autokaupungissa järjestetään joka maanantai
polkupyöräkulkue, johon osallistuu tuhansia ihmisiä!  Mutta kuten Vehkoo
kirjassa toteaa, taiteella ja startupeilla ei vielä ratkaista sen mittaluokan
ongelmia, joita infrastruktuurin ylläpito harvaan asutulla urbaanilla
preerialla aiheuttaa. Rahaa tarvitaan niin terveydenhuoltoon ja
järjestyksenvalvontaan kuin vesihuollon, viemäröinnin ja katuverkon
ylläpitoonkin.

Buumi ja romahdus

Kuudennessa luvussa vieraillaan Villin lännen aavekaupungissa ja kuvitellaan,
minkälaisia raunioita Piilaakso jättää jälkeensä. Bodie on kultakuumeen
synnyttämä kaupunki Kaliforniassa ja siellä asui enimmillään jopa 10 000
ihmistä. Bodiessa asuttiin 1960-luvulle asti, jolloin siitä tehtiin
Kalifornian osavaltion omistama historiallinen puisto. Kaupungin halutaan
näyttävän siltä kuin se olisi asukkaiden jäljiltä jäänyt. Asunnoissa on
pölyisiä huonekaluja ja kiireessä jääneitä esineitä hujan hajan. Kyse on
kuitenkin lavastuksesta, jota ylläpidetään vuosittain paikalla käyvien
200 000 turistin vuoksi.



Kuva: Bodie State Historic Park, California State Parks.

Kultakuume on esimerkki buumista, joka houkutteli nopeasti suuria ihmisjoukkoja
keskelle ei-mitään äkkirikastumisen toivossa. Samanlaisia buumeja on
kehittynyt myös esimerkiksi öljyn ja kaivannaisten johdosta, kun uuden
löydön ansiosta jollekin alueelle aletaan nopeasti rekrytoida hyväpalkkaisia
työntekijöitä. Buumia seuraa yleensä romahdus, kun vaikkapa löydetty
luonnonvara on hyödynnetty loppuun tai maailmanmarkkinahinnat romahtavat
ylitarjonnan takia. Vehkoo ottaa Kalifornian Piilaakson esimerkiksi
nykyaikaisesta buumista, jossa teknologiakuplan pelätään pian räjähtävän.
Jos (ja kun) kupla joskus räjähtää, se tulee jättämään massiiviset
modernit rauniot.

Virtuaalisia aavekaupunkeja ja pois pyyhitty kylä

Viimeinen luku kurkistaa virtuaalimaailmoihin, jotka kokevat tekniikan
kehittyessä helposti saman kohtalon kuin vanhat teollisuuspaikatkin. Vehkoo
seikkailee 1990-luvulla luodussa Worlds.com:n 3D-maailmassa. Sivustoa, jolta
ohjelmisto voidaan ladata, ei ole päivitetty vuoden 2009 jälkeen.
Sovelluksella on kuitenkin edelleen oma pieni käyttäjäkuntansa, joka
harhailee virtuaalimaailman autioituneilla kaduilla ja tapaa siellä silloin
tällöin toisiaan.

Kirjan toisessa luvussa kerrotaan lisäksi belgialaisesta Doelin kylästä, joka
on jäämässä Antwerpenin sataman laajennuksen alle. Asukkaita on houkuteltu
myymään talonsa ja muuttamaan muualle. Jäljelle on jäänyt muutamia
sitkeitä sissejä, jotka eivät halua lähteä, vaikka kylä ympärillä
raunioituu vähitellen. Doelin tarina poikkeaa kirjan muista autiopaikoista
sikäli, että siitä ei ole tulossa modernia rauniota, vaan talot tullaan
purkamaan ja satama laajenee niiden paikalle. Sen vuoksi tämä osuus kirjassa
tuntuu hieman irralliselta.

Suojella vai unohtaa

Kirjassa pohditaan muun muassa sitä, millaiset paikat autioituvat ja miksi, ja
mitä näille paikoille tapahtuu tämän jälkeen. Kirja kysyy myös, mitä
autioituneille paikoille tulisi tehdä. Kaupunkien liepeillä vanhoihin
tehtaisiin perustetaan usein erilaisia taiteen ja kulttuurin monitoimitiloja.
Syrjäisemmillä alueilla tämä ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi. Joistakin
eksoottisista kohteista saattaa tosin tulla suosittuja turistikohteita. Monilla
kohteilla on myös kulttuurihistoriallisia ja arkkitehtonisia arvoja, joiden
vuoksi kohteiden säilyttäminen olisi tärkeää.

Kirjassa kysytään, mistä raunioista tulee suojeltavaa kulttuuriperintöä ja
kuka siitä päättää. Jotkut tämänkin kirjan kohteista on suojeltu jo ennen
niiden raunioitumista ja todellinen haaste lienee siinä, miten ne saadaan
säilytettyä, jos käyttöä ei ole? Vai onko vain hyväksyttävä se, että
kohde raunioituu ja pysyy suojeltuna siitä huolimatta? Esimerkiksi Otanmäki on
valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö, mikä on
huomioitava alueen kaavoituksessa ja mahdollisia purkulupia tai
lisärakentamista koskevissa päätöksissä. Sama koskee tietenkin myös
Unescon maailmanperintökohteita kuten Hashimaa, joiden ylläpitoon on kuitenkin
paremmat mahdollisuudet saada rahoitusta niin avustuksina kuin turismin tuomien
tulojen muodossa. Viimeistään maailmanperintölistalle päätyminen tekee
autioituneesta paikasta suositun turistinähtävyyden.

Oma koti rauniona

Tiedotusvälineet ovat vähitellen heränneet käsittelemään meneillään
olevan yhteiskuntarakenteen muutoksen seurauksia maaseutualueille. Tyhjilleen
jääneistä rakennuksista, niiden arvon alenemisesta ja huonosta
myyntitilanteesta on jo alettu kirjoittaa. Edelleen kuitenkin ihmetyttää se,
miten vähän mediassa on kiinnostuttu rakennemuutoksen uhreista. Vehkoon
kirjassa mainitaan ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet autioihin
kyliin asumaan. Vielä oleellisempaa olisi kysyä, missä ovat ne ihmiset, jotka
ovat joutuneet lähtemään ja jättämään talonsa tyhjilleen? Kirjan mukaan
Otanmäen Siwan ilmoitustaululla oli ilmoitus, jossa myydään kolmiota 5000
eurolla. Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, miltä tuntuisi myydä omaa
asuntoaan tuolla hinnalla ja lähteä sitten hankkimaan uutta jostain
kasvukeskuksesta. Tämän rakennemuutokset uhrit ovat hyvin pitkälle sellaisten
ilmiöiden kuin: jytky, brexit ja Trump takana. Siksi heistä kannattaisi
kiinnostua.

Vehkoo kirjoittaa johdannossa hakeneensa tietoa ja inspiraatiota eri
tieteenalojen tutkimuksesta, mutta kirja edustaa journalismia. Lähdeviitteitä
ei ole käytetty, mutta kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo lisätietoa
kaipaaville. Teksti on sujuvaa ja sitä on miellyttävä lukea. Kirjan parasta
antia ovat paikallisten ihmisten haastattelut ja kirjan voi hyvällä syyllä
sanoa edustavan hyvää journalismia.  

Kuvat ovat tällaisessa kirjassa tärkeitä, koska lukijaa tietenkin kiinnostaa,
miltä nämä paikat näyttävät. Valitettavasti tekstin lomaan sijoitetut
kuvat eivät ole paperin laadusta johtuen painoteknisesti kovin korkealaatuisia.
Mustavalkokuvat ovat tummasävyisiä ja hieman suttuisia. Kirjan väliin onkin
lisätty värillinen kuvaliite paikkaamaan tätä puutetta, mutta nekin kuvat
ovat kooltaan aika pieniä. Sivuilla 80–82 on harmillinen taitosta aiheutunut
virhe, jossa osa leipätekstistä puuttuu.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että tämän tyyppiselle, erillisistä
artikkeleista koostuvalle kokonaisuudelle paras julkaisumuoto ei välttämättä
enää ole kirja. Etenkin kuvat toimisivat paremmin sähköisessä muodossa
isolla näytöllä kuin pienikokoisen kirjan sivuilla. Tekijöillä on myös
aihetta käsittelevät nettisivut, joilla voi nähdä kuvia, mutta
mielenkiintoiset tarinat ovat kokonaisuudessaan vain kirjassa. Erityisen
kiinnostavaa oli lukea Otanmäen historiasta, mutta myös Detroitin tapaukseen
oli paneuduttu huolella ja se herätti monia ajatuksia.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/