[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Uutta tietoa ihmisten ja eläinten ystäville

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Telkänranta, Helena: Eläin ja ihminen: Mikä meitä yhdistää?. SKS, 2016.
181 sivua.


Uutta tietoa ihmisten ja eläinten ystäville
---------------------------------------------------------

Ne eläinten ystävät, jotka viime vuonna lukivat Helena Telkänrannan
kirjan Millaista on olla eläin?, ovat jo ehtineet odottaa hänen uutta
teostaan.Tässä kirjassa tekijä jatkaa eläinten käyttäytymistä ja
kognitiota käsittelevien uusien tutkimustulosten esittelyä paneutuen mm.
älykkyyteen ja tietojenkäsittelyyn liittyviin kykyihin sekä luonne-eroihin ja
kätisyyteen siltä kanalta, mikä on ihmiselle ja muille eläimille yhteistä.
Hän osoittaa valtavan määrän yhtäläisyyksiä, mutta pohtii myös sitä,
mikä lopulta erottaa meidät muusta eläinkunnasta. Kirjaa tuskin malttaa 
laskea kädestään, ennen kuin on loppuun asti päässyt.

 

Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistä ja kognitiota tutkiva
evoluutiobiologi ja tietokirjailija. Hänen edellinen teoksensa Millaista on
olla eläin? (2015) kävi lukijoiden sydämiin ja sai sekä Lauri Jäntin
palkinnon että Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Lisäksi se oli
Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Telkänranta sai vuonna 2015 myös Vuoden
eläinsuojeluteko -palkinnon. Tänä vuonna Suomen tietokirjailijat ry palkitsi
hänet laajasta ja arvokkaasta tietoteostuotannosta. Kirjassaan Eläin ja
ihminen: Mikä meitä yhdistää? Telkänranta jatkaa ansiokkaasti uusimpien
eläintutkimusten tulosten välittämistä tavallisille lukijoille. Tässä
kuten viimevuotisessa kirjassaankin hän antaa myös hyviä neuvoja lemmikkien
omistajille.

Teos on helppolukuinen johdanto siihen, mitä nyt tiedetään eläinten
mielentoiminnasta: kielestä ja kommunikaatiosta, laskutaidosta, oikea- ja
vasenkätisyydestä, luonteesta, reilun pelin arvostamisesta ja empatiakyvystä,
viehtymyksestä musiikkiin sekä kulttuurista (!). Kirjoittaja kertoo myös
eläinten tunteista, tietoisuudesta ja oppimis- ja oivalluskyvystä, joita hän
käsitteli jo edellisessä teoksessaan. Hänen esittämänsä tiedot saavat
maallikon hämmästelemään eläinten kykyjä ja taitoja. Toivottavasti ne
saavat myös kotieläinten ja koe-eläinten hoitajat tajuamaan, että
tutkimusten tuloksia voitaisiin hyödyntää myös heidän suojattiensa
olosuhteiden suunnittelussa.  

Ääniä, eleitä ja ilmeitä

Jo 1960-luvulta lähtien on tiedetty delfiinien päästelevän vihellyksiä,
jotka kertovat, kuka tai ketkä ovat paikalla. Noin vuoden ikäinen poikanen
osaa jo viheltää oman tunnuksensa ja tunnistaa toisten vihellykset jopa
vuosien kuluttua. Delfiineillä on perusvihellysten lisäksi haukahteluja,
naksutuksia ja punottuja äänikuvioita. Niiden ääntelyssä on toistuvia
rakenteita, joiden merkityksestä tutkijat eivät vielä ole selvillä;
otuksilla voikin olla aivan erilainen tiedonvälitysjärjestelmä kuin
ihmisellä. Äänien lisäksi delfiinit viestivät eleillä, mm. hypyillä ja
pyrstön läiskäytyksillä.  



Kuva: Delfiini ja huilua soittava poika 360–340 eaa. Etruria. Museo
Arqueológico Nacional, Madrid, Wikimedia Commons.

Muutkin eläimet ilmaisevat ääntelyllään kutsuja, varoituksia, uhkauksia,
ystävällisyyttä sekä nälän- ja kylmäntunnetta. Kaikkia ääniä ihminen
ei edes kuule, koska ne ovat niin korkeita, ja vaikka kuulisikin, ei havaitsisi
ääntelyssä eroja. Varsinkin apinoiden viestintä on kiinnostanut tutkijoita,
koska sen on ajateltu valaisevan ihmisen kielen kehitystä. Luonnonvaraiset
simpanssit käyttävät viittomia ja huudahduksia; niillä on peräti 120
vakiintunutta elettä ja jopa paikallisia murteita. Kongonsimpanssit eli bonobot
käyttävät ääniä joustavasti ja tahdonalaisesti: murahtelevat, huhuilevat,
läähättävät ja vinkuvat. Vihermarakateilla on viisi erilaista
varoitusääntä, jotka ilmaisevat, uhkaako vaara taivaalta, puusta vai maasta.
Mustaperämarakateilla taas on kaksiosaisia hälytyshuutoja. On yllättävää,
että preerikoilla (ent. preeriakoira) on erilaisia hälytyshuutoja jopa eri
kojoottiyksilöistä varoittamiseen.

Eläimet viestivät myös silmillään, korvillaan, hännällään ja
turkillaan, mutta ihmisen viestintäkeinot ovat keskittyneet kasvoihin enemmän
kuin muiden eläinten. Eleiden ja ilmeiden tuottamisen mahdollisuudet ovat
synnynnäisiä, mutta kunkin lajin edustajat oppivat ymmärtämään omassa
ympäristössään käytettyjen viestien merkityksen. – Vieraissa maissa
matkustaneet ovat varmasti huomanneet, että eri kulttuureissa samoilla eleillä
voi olla aivan eri merkitys.

Kohti aitoa kieltä

Puhetaidon esimuodot ovat kehittyneet miljoonien vuosien aikana. Osa niistä
viestinnän rakenteista, jotka ovat mahdollistaneet varsinaisen kielen
kehittymisen, on saattanut olla olemassa jo ihmisen ja nykyisten
häntäapinoiden (mm. marakattien) yhteisellä esi-isällä. Tämän oletuksen
puolesta puhuvat mustaperämarakatin kaksiosaiset huudot. Yksi niistä
tarkoittaa kotkaa, ja toinen huuto, jonka alkuosa on sama mutta loppuosa eri
kuin kotka-varoituksessa, tarkoittaa mitä tahansa ylhäältä uhkaavaa vaaraa.

Lauserakenteen eli syntaksin kaltainen ilmiö on todettu sekä ihmisapinoilla
että eräillä linnuilla. Delfiinit ymmärtävät viiden sanan mittaisia
ohjeita ja myös sanajärjestyksen merkityksen. Koira on yksi niistä
eläinlajeista, jonka älyllinen joustavuus riittää yksinkertaisen syntaksin
ymmärtämiseen. Se pystyy oppimaan myös, että kahden sanan yhdistelmillä on
merkitys: esim. hae luu, hae keppi. Monet luulevat lemmikkiensä ymmärtävän
heidän puheestaan enemmän kuin mihin ne todella kykenevät. Eläimet eivät
näet ymmärrä pitkiä lauseita, vaan ne havaitsevat äänensävyjä ja näiden
kertomia tunnetiloja. Myös omistajan ruumiinkieltä ne tulkitsevat taitavasti.

Kielen kehitykseen tarvitaan symbolien oppimista. Koska ihmisapinoiden
kurkunpään rakenne estää puheen tuottamisen, niille on opetettu
viittomakieltä ja kuvasymboleja. Apinat oppivatkin yksittäisiä sanoja ja
muodostavat lyhyitä lauseita. Bonobot ovat tässä kaikkein lahjakkaimpia.
Kanziksi nimetty bonobouros oppi käyttämään 350:a symbolia, ymmärtämään
kolmisentuhatta englannin sanaa ja tuottamaan lyhyitä lauseita. Kaikkein
lahjakkaimmat ihmisapinat ovat suunnilleen 2–3-vuotiaan lapsen tasolla, mutta
eivät pysty tekemään kysymyksiä, kuten lapset. Apinoiden kielenoppimiskyvyn
tutkimus valaisee ihmisen puheen taustaa osoittamalla, missä niiden kyvyt
tulevat vastaan. Kielen kehitykseen tarvitaan syntaksin ja symbolien
ymmärtämisen lisäksi kumppaneiden ajatusten ymmärtämistä eli toisen
asemaan asettumista, mutta kielen kehittyminen yhä monimutkaisemmaksi lienee
vaatinut myös pari mutaatiota geenissä FOXP2.



Kuva: Valentine Cameron Prinsep (1838–1904): The Lady of the Tooti-Nameh or
The legend of the parrot. Wikimedia Commons

Eläintutkijat ovat havainneet, että pienten lasten puheen kehityksen ja
papukaijojen sanojen oppimisen välillä on yhtäläisyyksiä. Papukaijat
nimittäin käyttävät sanoja niiden oikeassa merkityksessä. Harmaapapukaija
Alex oppi näet käyttämään kymmeniä sanoja ja yhdisteli niitä lauseiksi.
Koska eläinten kykyjen koko kirjo ei tule esiin laboratoriossa, on tärkeää
seurata eläimiä stressittömissä ja turvallisissa luonnonoloissa.

Nykyisin ei enää puhuta Noam Chomskyn termein ”kielivaistosta”, joka
auttaisi kielen kehittymisessä, vaan mieluummin kyvystä tunnistaa toistuvia
kuvioita. Tämän lisäksi tarvitaan kulttuurista älyä eli taipumus hakeutua
sosiaalisiin tilanteisiin oppimaan ja kyky ymmärtää toisen ajatuksia. Tämä
kyky on monilla sosiaalisilla eläinlajeilla jo alle yhden vuoden iässä, mutta
ihmisellä se on pisimmälle kehittynyt. Kieli on auttaa kumulatiivisen
kulttuurin kehittymisessä. Vaikka mm. ihmisapinoilla ja hammasvalailla on
kielen ja viittomakielten esimuotoja ja ne siirtävät aikaisempia keksintöjä
uudelle sukupolvelle, niillä ei ole keinoja, joilla ne tallentaisivat tietoja
muistinsa ulkopuolelle. Kirjoitustaito mahdollistaa tallentamisen, joten
jokaisen ei tarvitse muistaa kaikkea.

Eläinkunnan laulavia ja rummuttavia muusikoita

Rytmitaju lienee matkimiskyvyn sivutuote, ja sitä on mm. aroilla,
harmaapapukaijoilla, kakaduilla, monilla kaijasilla ja norsuilla. Useat eläimet
reagoivat muutenkin kuin huojuttelemalla päätään tai vartaloaan kuulemansa
ihmisten musiikin tahtiin. Rotat rauhoittuvat ”pikkuoravamusiikista” ja
koirat Beethovenin Kuutamosonaatista ja Straussin Tonava kaunoisesta. Toisaalta
koirat voivat yltyä ulvomaan kuullessaan korkeita ja jatkuvia ääniä, mutta
sen ne tekevät aivan levollisina. Korkea ihmisääni, klarinetti, saksofoni ja
ambulanssin huutokin voi saada ne liittymään kuoroon. – Lapsuudenkodissani
Peni innostui aina haitarinsoitosta niin, että istahti aivan haitarin viereen
ja alkoi ulvoa sydämensä kyllyydestä. – Luonnossa susien reviiriulvonta on
upeaa kuultavaa, ja siinä jokaisen yksilön on havaittu ulvovan eri
sävelkorkeudelta. Yhteinen ulvonta on susille selvästi merkittävä kokemus.

Ryhävalaat ovat varsinaisia laulutaitureita. Soidinaikaan urokset laulelevat
innokkaasti. Niiden laulussa on 600 ääntä, joista ne punovat 15 sekunnin
mittaisia säkeitä. Näitä ne toistelevat ja yhdistelevät parin minuutin
mittaisiksi sarjoiksi, joista ne tekevät jopa parikymmentä minuuttia
kestäviä lauluja. Yhden laulun lopetettuaan ne usein aloittavat sen taas
alusta ja saattavat luritella tuntikausia. Pisin äänitetty yhtäjaksoinen
ryhävalaan esitys on kestänyt 21 tuntia! Eri merialueiden valailla on
erilaisia laulukulttuureja, joissa rytmit ja teemat muuttuvat vähitellen.
Valaat oppivat muilta ja kokoavat oppimastaan erilaisia rakenteita eli osaavat
luovaa laulua. Tätä osaavat myös ihminen, hylkeet, papukaijat, kolibrit ja
eräät varpuslinnut. Luova laulu on ilmaantunut evoluutiossa useisiin
eläinryhmiin toisistaan riippumatta. Jotta se olisi mahdollista, eläimellä on
oltava riittävän pitkälle kehittynyt aivojen ja ääntöelinten koordinaatio
sekä tietojenkäsittelykapasiteetti. Tutkijat ovat arvelleet, että ihmisen
evoluutiossa musiikki on saattanut mahdollistaa puhutun kielen kehittymisen.

Antropologit arvelevat, että kaikkein alkuperäisintä instrumentaalimusiikkia
on rummuttaminen, jota on kaikissa ihmiskunnan kulttuureissa. Sitä on myös
bonoboilla, gorilloilla ja simpansseilla, joiden äänielimistön rakenne
estää musiikin tuottamisen ja joille musiikin hahmottaminenkin näyttää
olevan vaikeaa. Ihmisen sukupuussa musiikin rakenteen hahmotuskyky on kehittynyt
vasta sen jälkeen, kun omat esivanhempamme ja nykyisten ihmisapinoiden
esivanhemmat olivat erkaantuneet omille teilleen.

Lukumääriä ja ajantajua

Miljoonakala hahmottaa jo vuorokauden ikäisenä lukumääriä. Se näkee 1–4
lajitoveria täsmällisinä määrinä, mutta yli neljän menevät määrät
ovat yhtä massaa: monta. Kyky hahmottaa lukumääriä kehittyy iän karttuessa
ja harjoittelemalla, mutta se ei edellytä tietoista ajattelua niin kuin
lukumäärää ilmaisevien numerosymbolien käyttäminen laskutoimituksiin.
Tietoista yritystä ei tarvita myöskään hahmotettaessa muotoja ja liikkeitä
suhteessa toisiinsa, mutta sitä tarvitaan, jos luonnossa ei ole vastinetta
tehtäville. Papukaijoilla tehdyt kokeet ovat osoittaneet, että noilla
linnuilla on useita erilaisia älykkyyden lajeja. Niiden kekseliäisyys liittyy
erityisesti fyysisiin kappaleisiin, joita ne havainnoivat monin aistein, eivät
pelkästään katsellen vaan tunnustellen ja maistellen. Vastaavasti pikkulapset
tunkevat kaiken suuhunsa.  

Eläinten ajantajua on tutkittu vähän. Useat eläimet elävät vahvasti
nykyhetkessä, ja niiden ajantaju on ehkä paljon heikompi kuin luullaan. Koirat
eivät hahmota ajan kulumista odottaessaan omistajan kotiinpaluuta, vaan ne
”tietävät” omistajan kotiintuloajan siitä, miten paljon tämän
ominaishaju on ehtinyt haihtua. Koska koirat pystyvät erottamaan äärettömän
pieniä hajun voimakkuuseroja, ne pystyvät myös seuraamaan jälkiä oikeaan
suuntaan.

Lähes kaikkien eläinten reaktionopeus on suurempi kuin ihmisen, ja monet
eläimet käsittelevät samaan aikaan useamman aistin välittämiä havaintoja
kuin me. Varsinkin lentävät linnut kykenevät hahmottamaan näkö- ja
kuuloaistimuksia salamannopeasti. Aistien tuottamien tietojen käsittelynopeus
lienee ollut yksi niistä ominaisuuksista, jotka ovat ihmisen aivojen
evoluutiossa heikentyneet, kun on tarvittu lisää tilaa yhä suurempien
lajitoverimäärien ajatusten ajattelemiselle.

Eläinkunnassa on monia lajeja, jotka elävät vähintään yhtä vanhaksi kuin
ihminen. Norsu elää 70-vuotiaaksi ja arokakadu yli 80-vuotiaaksi. Luonnossa
vanhimmat olmit lienevät yli 100-vuotiaita. Grönlanninvalaista osa elää yli
200-vuotiaiksi, ja jäähai voi saavuttaa yli 400 vuoden iän. Emme tiedä,
kokevatko ne elämänsä pitemmäksi kuin me. Eläinten ajantajua kannattaa
kuitenkin tutkia, sillä tieto voi auttaa esim. maatalous- ja koe-eläinten
pidon suunnittelussa ja varsinkin kivunlievityksessä, joka on tärkeää niille
eläimille, jotka elävät tässä ja nyt, sillä niiden kokema kipu voi tuntua
ikuisuudelta.



Kuva: Jean-Baptiste Pillement (1728–1808): A Chinoiserie Procession of Figures
Riding on Elephants with Temples Beyond, Honolulu Museum of Art, Hawaii,
Wikimedia Commons.

Oikea vai vasen?

Harvan eläimen oikea ja vasen käpälä ovat yhtä taitavia. Useimmilla
jompikumpi raaja on selvästi hallitseva, ja tarkkuutta vaativissa tehtävissä
juuri se on käytössä. Ihmisistä noin 90 prosenttia on oikeakätisiä, mutta
eläinten käpäläisyys jakautuu tasaisemmin. Kissoista ja koirista noin puolet
on oikeatassuisia ja puolet vasentassuisia, mutta urosten enemmistö on
vasentassuisia ja naaraiden enemmistö oikeatassuisia. Käpäläisyydestä on
pedoille se etu, että saaliseläimet eivät tiedä varmasti, kummalta puolelta
hyökkäys tulee ja mihin suuntaan niiden olisi paettava. Laumana saalistavat
eläimet kuten sudet voivat saartaa saaliin siltä puolelta, miltä niiden on
helpompi hyökätä, ja saaliin kummallekin puolelle löytyy hyökkääjiä.

Papukaijoista osa on oikeajalkaisia, osa vasenjalkaisia ja osa käyttää yhtä
näppärästi kumpaakin jalkaa. Myös nokkansa toista puolta papukaijat ja
uudenkaledonianvarikset käyttävät taitavammin. Aivojen epäsymmetrisyyden
tutkimus on edetessään kaatanut myytin, että luovuus asuisi oikeassa ja
järki vasemmassa aivopuoliskossa. Todellisuus on paljon vivahteikkaampi.
Epäsymmetrian ansiosta aivot pystyvät käsittelemään tietoa nopeammin, kun
eri puoliskot keskittyvät eri tehtäviin.

Eläinten toiminnan lateralisaatio ei rajoitu vain käpäliin, jalkoihin tai
nokkaan. Monilla eläimillä toinen silmä erikoistuu ravinnon hankintaan ja
toinen petojen tarkkailuun. Ilmiö on havaittu kaikilta tutkituilta
selkärankaisilta, joiden joukossa on sekä nisäkkäitä, lintuja, kaloja että
liskoja. Aivopuoliskojen työnjako lienee ollut jo kalojen ja ihmisten
yhteisillä esi-isillä. Delfiinit katsovat uusia esineitä oikealla
silmällään. Saalisnisäkkäät vahtivat petoja vasemmalla silmällään.
Hevoset säikkyvät vasemmalla olevia uusia asioita herkemmin. Koirakin reagoi
nopeammin vasemmalle ilmestyviin hahmoihin, vaikka se nuuhkiikin uusia ja
mahdollisesti uhkaavia hajuja oikealla sieraimellaan sekä tuttuja ja
miellyttäviä hajuja vasemmalla sieraimellaan.

Silmien erikoistuminen eri tehtäviin on voimakkainta sellaisilla
eläinlajeilla, joilla silmät sijaitsevat selvästi pään sivuilla. Vaikka
ihmisen silmät katsovat melko suoraan eteen, meilläkin on taipumus reagoida
eri tavoin vasemmalta ja oikealta lähestyviin ilmiöihin. Eläinten
kognitiotutkimuksessa toiminnan epäsymmetrisyyttä tutkitaan vilkkaasti, ja
tuloksista voi olla hyötyä eläinten tunteiden tutkimuksen kehittämisessä.

Uteliaat ja arkailijat, homot ja bit

Ihmisten luonne-eroja pidetään itsestään selvänä asiana, mutta tutkijat
ovat löytäneet yksilöllisiä luonne-eroja kaikilta selkärankaisilta, joita
ovat tutkineet. Toiset ovat arempia, toiset rohkeampia. Temperamenttien ja
toimintatapojen kirjo kunkin lajin sisällä on evoluution näkökulmasta
hyödyllinen ominaisuus, koska se lisää lajin säilymisen todennäköisyyttä
vaihtelevassa maailmassa. Selkärankaisten lisäksi tutkitaan muitakin
eläimiä. Suomessa on saatu selville, että jokirapujen reagointitavoissa on
yksilöllisiä eroja: toiset piileksivät pitemmän ajan ja toiset lyhyemmän
ajan sen jälkeen, kun niiden akvaarioon on laskettu vettä petokalojen
akvaariosta. Toiset ovat arempia ja toiset rohkeampia. Jopa sisiliskoissa on
löydetty seurassa viihtyviä ja rauhaa kaipaavia.

Ihmiset voi jakaa karkeasti kahteen persoonallisuustyyppiin: lähestyjät ja
vetäytyjät. Suurin osa sijoittuu ääripäiden välille. Erot ovat pääosin
synnynnäisiä, mutta niihin vaikuttavat myös kokemukset. Synnynnäistä osaa
tavataan sanoa  temperamentiksi, josta muodostuu persoonallisuus yhdessä
kokemusten vaikutuksen kanssa. Eläinten persoonallisuutta tutkitaan vilkkaasti,
ja Suomessa on metsämyyrillä havaittu ulospäin suuntautuneisuutta ja
avoimuutta uusille kokemuksille. Eläimillä on monia muitakin
persoonallisuuspiirteitä, ja yksilöiden ominaisuuksien intensiteetti
vaihtelee.

Luonteenpiirteet ovat tärkeitä parinvalinnassa; esimerkiksi rohkeat ja ujot
kakadut pariutuvat mieluummin keskenään kuin kaltaistensa kanssa. Mutta
kumppaneiden houkuttelevuuden taustalla on monia muitakin tekijöitä kuten
solujen pintaproteiinit, jotka vaikuttavat eläimen vastustuskykyyn loisia
vastaan. Yksi tärkeä parinvalintaa ohjaava ominaisuus on seksuaalinen
suuntautuminen. Homoseksuaalisia mieltymyksiä on havaittu sadoilla
eläinlajeilla kolibreista valaisiin. Useimmat lajin yksilöt tuntevat vetoa
vain vastakkaiseen sukupuoleen, mutta jotkin yksilöt vain omaan sukupuoleensa
ja jotkin yksilöt kumpaan tahansa. Joidenkin eläinlajien kaikki yksilöt tai
osa yksilöistä on biseksuaaleja. Yksilöt siis tuntevat vetoa yhdyntään
riippumatta sukupuolesta, ja parisiteitä muodostavissa lajeissa parin osapuolet
voivat olla samaa tai eri sukupuolta. Nisäkkäiden joukossa biseksuaalisuus on
yleistä mm. bonoboilla ja orangeilla. Linnuissakin on monia lajeja, joissa
ainakin osa yksilöistä on biseksuaalisia.

Telkänranta huomauttaa, että sosiaalisilla lajeilla homoseksuaalien
esiintyminen on tuottanut saman evolutiivisen hyödyn kuin isovanhemmuus: lasten
mahdollisuudet jäädä eloon ovat parantuneet, kun niistä on ollut
huolehtimassa biologisten vanhempien lisäksi muitakin. – Miekkavalailla
muuten on vaihdevuosi-ilmiö: vapautuessaan synnyttämisestä isoäidit ehtivät
hoivaamaan lapsenlapsiaan. – Me ihmiset kiistelemme homojen oikeudesta
vanhemmuuteen ja adoptioon, mutta evoluutio on keksinyt sen jo
esihistoriallisina aikoina. Jo nyt tunnistetaan homoseksuaalisuuteen
myötävaikuttavia geenejä, mutta niitä löydettäneen lisää. Kohdussa
tapahtuvan kehityksen kulku on jo selvitetty tarkasti. Ihmisten ja rottien
sikiökehityksestä tiedetään, miten muovautuvat ne aivojen rakenteet, joiden
perusteella määräytyy, tunteeko kyseinen yksilö aikuisena vetoa
vastakkaiseen, samaan vai kumpaan tahansa sukupuoleen.

Luonteenominaisuuksien ja seksuaalisen suuntautumisen lisäksi eläinten
älykkyys vaihtelee; kaikki saman lajin jäsenet eivät ole yhtä teräviä.
Sitä paitsi älykkyyttä on monenlaista. Luonnonvaraisten eläinten älykkyyden
mittaamisessa tutkijoiden kyvyt joutuvat koetukselle, kun on kehitettävä yhä
vaativampia koeasetelmia. Älykkyys on osittain synnynnäistä, mutta myös
poikasvaiheen kasvuympäristön virikkeellisyys ja turvallisuus vaikuttavat
siihen. Esimerkiksi vasikoiden kyky suhtautua uusiin tilanteisiin jää
vajavaiseksi, jos ne erotetaan emästään pian syntymän jälkeen eri
karsinaan. Niistä tulee pelokkaampia kuin emän kanssa kasvaneista. Jos vasikat
taas kasvavat ryhmässä emänsä ja muiden vasikoiden kanssa, niille kehittyy
täysmittaisempi kyky oppia uusia asioita ja reagoida tarkoituksenmukaisemmin
navetassa tapahtuviin muutoksiin.

Eläinten yhdessäolon pelisääntöjä

Tutkimukset näyttävät paljastavan eläinten käyttäytymisessä yhä uusia
ihmismäisiä piirteitä. Simpansseilla ja kapusiiniapinoilla on
oikeudenmukaisuudentajua, ja koe-oloissa ne vaativat reilua peliä ja
samapalkkaisuutta. Luonnossa ilmenee niin keskinäistä vastavuoroista
auttamista kuin anteliaisuuttakin.  Tosin ihminen on poikkeuksellisen antelias.
Luonnossa ei ole kaupankäyntiä, mutta koeoloissa eläimet oppivat senkin.
Niinkin erilaiset eläimet kuin susi ja miekkavalas harrastavat
saalistusretkillään työnjakoa, ja niiden metsästysyhteistyö kehittyy
vähitellen aikuisiällä.

Eläinten keskeinen arvojärjestys ilmenee erilaisissa strategioissa, joilla
resurssit jaetaan ilman kilpailua ja stressiä. Yleensä eläimet eivät
tahallisesti aiheuta kipua tai vammoja toisilleen paitsi, kun urokset
taistelevat pariutumisvaiheessa naaraista; silloin ne voivat jopa tappaa
toisensa. Eräissä harvoissa tilanteissa myös paviaanien ja simpanssien on
havaittu aiheuttavan kipua toisilleen. Ihmisten keskuudessa
metsästäjä-keräilijät ovat melko tasa-arvoisia, eikä niiden keskuudessa ei
ole ollut jyrkkää hierarkiaa. Mutta kun maanviljely alkoi, yhteisöissä
kehittyi yhä monimutkaisempi hierarkia.

Määräileminen on ihmisen ominaisuus, mutta eläinkunnassa sitä ei yleensä
esiinny. Susilauman alfapari ei määrää muista, vaan se toimii itse, ja muut
tulevat perästä. Lauman jäsenet ovat yleensä parin jälkeläisiä, siis
samaa perhettä, eikä eläinten yhteistyö laumassa riipu auktoriteetista, vaan
se on ohjautuu itsestään. Muutkaan eläimet eivät tee yhteistyötä niin,
että yksi komentaisi muita. Luontainen ei ole kanojen nokkimisjärjestyskään,
vaan se johtuu liian ahtaista tiloista. Luonnossa arvojärjestys ilmaistaan
hienovaraisin elein, ei nyppimällä irti toisen niskahöyheniä 

Lemmikit ja kotieläimet oppivat ihmisen pomottelusta huolimatta, eivät sen
takia.

Telkänranta toteaa, että oikein ajoitetut palkinnot saavat eläimen oppimaan
nopeammin ja suorittamaan tehtävän tarkemmin, ja että komenneltukin eläin
selvittää yrityksen ja erehdyksen kautta, miten ihmisen saa rauhoitettua. Kun
koira hyppää uudelle sohvalle, omistajan kannattaisikin kokeilla toisenlaisen
käyttäytymisen palkitsemista eikä ruveta rähjäämään, sillä koira vain
kokeilee sallitun rajoja eikä pyri tilanteen auktoriteetiksi.

Sosiaalisilla selkärankaisilla on jo geeneissä kyky oppia sosiaalisuutta,
mutta vasta kasvaminen lajikumppanien kanssa saa eläimen käyttäytymisen
kehittymään normaaliksi. Telkänrannan mukaan tämä on syytä huomioida
kissan- ja koiranpentuja luovutettaessa. Lajin omaksumisen kausi jatkuu vajaan
kahden kuukauden ikään, ja aito kesyys syntyy yksilön omista kokemuksista.
Kissan luovutusiäksi suositellaan kolmea kuukautta, ja koiranpennun voi
luovuttaa jo vähän alle kahden kuukauden ikäisenä, jos se pääsee kotiin,
jossa on ennestään koiria ja jossa se voi oppia näiltä sosiaalisuutta. Ennen
luovuttamista pentua on kuitenkin totutettava liikkumaan hihnassa ihmisen
ohjaamana, koska tämä taito on sille välttämätön nyky-yhteiskunnassa.

Eri eläinlajien yhdyskuntarakenteiden tutkimus on paljastanut, että
monimutkaisimmat organisaatiot ovat kaskeloteilla ja savanninorsuilla, joiden
yhteisöt rakentuvat naaraiden alenevan polven mukaan, ja urokset pitävät
yhteyttä naaraiden ryhmiin. Norsu-uroksilla on myös omia ryhmiään.
Kaskelottien ja norsujen yhteisöt ovat ns. fuusio-fissio-yhdyskuntia, joissa
pienet ydinryhmät tilanteen mukaan liittyvät toisiin ja taas erkanevat.
Ryhmät pitävät yhteyttä ääntelemällä. Myös eräät delfiinit,
simpanssit ja bonobot sekä metsästäjä-keräilijät organisoituvat.

Eläinten on havaittu kykenevän myös empatiaan, jota pidetään perin
inhimillisenä ominaisuutena. Porsaat pystyvät älyllisesti asettumaan toisen
asemaan ja tuntemaan samoin. Tunteet eivät siis vain tartu tiettyjen ulkoisten
merkkien herättämänä, vaan eläin ymmärtää toisen tuntemuksia.
Empatiakyky voi olla monien aivojenosien yhteispeliä, joka mahdollistaa toisen
lohduttamisen. Ihmisapinat, sudet, korpit ja preerianmyyrät lohduttavat
toisiaan koskettamalla, sukimalla tai nuolemalla. Kuitenkaan useimmat eläimet
eivät ymmärrä tuottavansa kärsimystä toiseen lajiin kuuluvalle. Esimerkiksi
pedot eivät tunne empatiaa saalistaan kohtaan. Ihminenkään ei aina huomaa
teurastamoihin tulevien kotieläinten pelkoa ja kipua. Oudossa paikassa eläimet
pelästyvät, ja niiden halu ja hätääntyneet äänet tartuttavat pelon
toisiinkin, mikä olisi otettava huomioon laitosten toimintatapoja
kehitettäessä.



Kuva: Jacques-Laurent Agasse, The Nubian Giraffe 1827. Royal Collection.

Eläinten ja ihmisen kulttuurit

Telkänranta väittää kirjassaan, että eläimilläkin on kulttuuria. Tämä
tarkoittaa sellaisia taitoja ja tapoja, joita eläimet eivät ole saaneet
geeneissään vaan oppineet poikasina emoltaan ja muilta vanhemmilta
eläimiltä. Niin kuin ihmisillä, kulttuuri on eläimilläkin kooste opittuja
tietoja ja taitoja, jotka siirtyvät tietyn ryhmän sisällä sukupolvelta
toiselle ja muuttuvat, kun uusia keksitään ja otetaan käyttöön. Ennen
1950-luvulla alkanutta simpanssitutkimusta uskottiin, että opittujen taitojen
siirtymistä sukupolvelta toiselle esiintyy vain ihmisellä. Mutta nykyisin
tiedetään kymmeniä eläinlajeja, joilla on kyky valmistaa ja muokata
työkaluja. Ne käyttävät tikkuja, keppejä, puunlehtiä ja kiviä ruoan
hankintaan. Orankien on nähty kuljettavan hyviksi havaitsemiaan kaluja
mukanaan. Kun 1970- ja 1980-luvuilla tutkittiin delfiinejä, eräitä
papukaijoja, norsuja ja varislintuja, näiltä alkoi löytyä ihmisapinoiden
tasolle yltäviä kykyjä. Vuoden 2000 tienoilla käynnistyi myös kalojen
kognitiivisten kykyjen tutkimus, jossa on todettu kalojenkin siirtävän
opittuja toimintatapoja, siis kulttuuriaan, uusille sukupolville. 

Ihmisen tekemät vanhimmat kivikirveet ovat 2,5 milj. vuotta vanhoja, ja
eläimet ovat käyttäneet kättä ja kärsää jo miljoonia vuosia. Jotta
työkalujen valmistus- ja käyttötaito leviäisi, tarvitaan riittävän suuri
populaatio ja vilkas vuorovaikutus. Kun taidot siirtyvät jäljittelyn kautta
eteenpäin, kulttuuri kumuloituu. Eräät eläimet jopa opettavat tietoisesti
poikasiaan mm. käsittelemään saalista. Kun ihmisen muinaiset esivanhemmat
alkoivat ymmärtää toistensa ajatuksia ja kiinnostua toisten tavoitteisiin
osallistumisesta, tämä loi valtavat mahdollisuudet keksintöjen tehokkaaseen
kehittämiseen ja käyttämiseen yhdessä.

Vaikka ihmisen aivojen rakenne on pysynyt lähes samana viimeiset 200 000
vuotta, on ihmisen kulttuuri kasautunut hurjaa vauhtia. Muutamia kymmeniä
tuhansia vuosia sitten ihminen teki luolamaalauksia. 10 000 vuotta sitten hän
alkoi viljellä maata ja asettui pysyvästi asumaan muodostaen yhä suurempia ja
hierarkkisempia yhteisöjä, joissa eri ammattien harjoittaminen eriytyi.
Ihminen alkoi myös käyttää symboleja viestinnässään, joten kaikkea tietoa
ei enää tarvinnut säilyttää muistissa. Pitkälle kehittynyt symbolien
käyttö mahdollisti yhä enenevän kulttuurin kumuloitumisen.
Kulttuurivaikutteet ruokkivat kielen kehittymistä ja tämä taas kulttuurin
kasautumista.

Ihmisen kyky muuttaa ympäristöä on paisunut valtaviin mittasuhteisiin.
Luonnolliset ympäristöt ovat vähentyneet, ilmastonmuutos etenee,
salametsästystä ja ylikalastusta harjoitetaan. Monet lajit ovat sukupuuton
vaarassa, ja lajien elinmahdollisuuksien kaventuminen rapauttaa niiden
kumuloituvaa kulttuuria. Kun populaatiot harvenevat ja hajaantuvat, taitojen
siirtyminen sukupolvelta toiselle tyrehtyy. Näin on käymässä mm. orangeille,
kaskeloteille, simpansseille ja norsuille. Kun eläinlajeja pelastetaan
sukupuutolta, on yritettävä säilyttää myös sukupolvelta toiselle
siirtynyttä tietotaitoa.

Äly ja tunteet

Ainakin osalla selkärankaisista on tietoista ajattelua, mutta harvat eläimet
– delfiini ja muut hammasvalaat, norsut, ihmisapinat, varislinnut ja eräät
papukaijat – kykenevät esimerkiksi ratkaisemaan uuden pulman ympäristöstä
etsimällään esineellä tai muokkaamallaan työvälineellä. Tunteita, kuten
iloa, mielihyvää, pelkoa ja surua, on kuitenkin kaikilla selkärankaisilla, ja
ne ovat aitoja kokemuksia. Myös äyriäisillä, jotka ovat selkärangattomia,
on havaittu olevan aitoa kivun tunnetta, ja tätä lienee myös hyönteisillä.
Mutta monimutkaiset tunteet ovat harvinaisia selkärankaistenkin keskuudessa.
Vaikka omistajat luulevat, että koira, kissa tai hevonen kokee syyllisyyttä,
häpeää, mustasukkaisuutta, kostonhalua tai protestimielialaa, ne eivät
niitä koe.

Eläinten huolen ja pelon tunne näyttää ihmisestä helposti syyllisyyden ja
häpeän tunteelta, ja mustasukkaisuudeksi voidaan tulkita käyttäytyminen,
joka on kilpailua joistakin resursseista. Ahdistuneisuus ja stressi tulkitaan
taas kostonhaluksi ja protestiksi. Melu, rempseä käsittely tai uusi
perheenjäsen aiheuttavat kissassa stressiä, jota lieventääkseen eläin
merkkaa reviiriään ja teroittaa kynsiään entistä ahkerammin. Huolestunut
koira pureskelee esineitä, vaikkapa isäntänsä hienoja nahkatohveleita.

Kokemusten herättämät tunteet voivat toistuessaan vaikuttaa sekä eläinten
että ihmisten mielialaan. Toisaalta hyvät kokemukset saavat eläimen
toiveikkaaksi ja uteliaaksi, toisaalta epämiellyttävät kokemukset ja
pelottavat tapahtumat aiheuttavat kroonista stressiä ja ahdistuneisuutta.
Läheisen lajikumppanin menetys voi masentaa eläimen kuten ihmisenkin.

Erilaisia vai samanlaisia?

Telkänrannan Eläin ja ihminen on täynnä eläinten käyttäytymistä koskevia
tietoja, jotka kaventavat ihmisen ja muiden eläinten välistä eroa ja
lähentävät meitä muihin eläimiin. Eläinkunnasta löytyvät inhimilliset
kyvyt ja piirteet eivät vähennä ihmisenä olemisen arvoa, vaan niiden
pitäisi pikemminkin saada meidät arvostamaan muita eläimiä entistä
enemmän. Ihmisen erikoisimmatkin piirteet ovat kehittyneet ominaisuuksista,
jotka yhdistävät meitä evoluutiosukulaisiimme.

Länsimaiden historiassa eläinten erilaisuutta on usein korostettu keinona
määritellä ihminen. Näin tekemällä on toivottu, että ihmiset olisivat
oikeudenmukaisempia ja hyväntahtoisempia toisiaan kohtaan. Nykyinen tutkimus
sallii ihmisyyden määritelmään myös kaiken sen, mitä olemme perineet
esi-isiltämme ja mikä yhdistää meitä muihin eläimiin. Ihmiset ovat
kuitenkin poikkeuksellisen eteviä ajattelemaan toisten ajatuksia ja omiakin
ajatuksiaan. Sen vuoksi me voimme valita, miten suhtaudumme toisiimme ja muihin
elollisiin. Ihmisoikeuksien ja -arvon edistäminen rakentuu pohjimmaltaan
eläinten arvostamiseen. Jos me opimme yhä paremmin ymmärtämään myös
muiden olentojen oikeuksia ja onnea, ihmisyytemme laajenee entisestään.  

Jos eläimet osaisivat suomen kieltä ja saisivat luettavakseen Eläin ja
ihminen -kirjan, ne etsisivät varmaankin tietoja lajitoverien menestyksestä
ihmisten hassuissa testeissä. Ne myös etsisivät kuvaliitteiden yli 50
värikuvasta lajitovereitaan ja ehkä sukulaisiaankin. Niitä voisivat
kiinnostaa jopa kaaviot kaskelottien sosiaalisista järjestelmistä ja
simpanssien innovaatioiden leviämisestä tai sonogrammi kiimaisen
kultahamsterin ääntelystä. Koejärjestelyjä kuvaavia piirroksia ne varmaan
ihmettelisivät. Jos otukset osaisivat myös englantia, ne lukisivat innoissaan
kirjallisuusviitteet. Hakemistojen käytöstä en arvaa sanoa mitään. Tekijän
loppukiitoksista ne ehkä kaipaisivat muutamaa sanaa kokeisiin osallistuneille
lajikumppaneilleen.

Paljon uutta tietoa saaneena jään taas odottamaan uutta eläinten kognitiota
koskevaa teosta. Telkänrannan mukaan tietoa tämän kirjan aihepiireistä olisi
ollut niin paljon, että jokaisesta olisi voinut koota oman kirjansa. Seuraava
julkaisu voisikin keskittyä yhteen tai muutamaan aihepiiriin, josta se antaisi
mahdollisimman paljon tietoa. Suosikkiaiheitani olisivat korppien, norsujen ja
hammasvalaiden kognitiiviset kyvyt. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/