[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Yli 10 000 vuotta kissanpäiviä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pietiläinen, Petri: Kissojen maailmanhistoria. SKS, 2016. 352 sivua.


Yli 10 000 vuotta kissanpäiviä
---------------------------------------------------------

Tietokirjailija, fil.lis. Petri Pietiläinen kertoo Kissojen
maailmanhistoriassa tuhansien vuosien kehityksestä, jonka aikana arka
villikissa kesyyntyi ja muuttui ihmisen hoivissa viihtyväksi kesykissaksi. Hän
kirjoittaa myös antiikin ajan egyptiläisten, kreikkalaisten ja roomalaisten
suhteesta kissoihinsa sekä myyttien, uskontojen ja Aasian kulttuurien
kissoista. Pääosan kirjastaan hän omistaa Länsi-Euroopan kissojen vaiheille
keskiajalta nykypäiviin, jolloin kissasta on tullut myös näyttelykappale ja
perheenjäsen. Samalla valottuvat ihmisten kovasti vaihtelevat asenteet noita
itsenäisiä otuksia kohtaan.

 

Pietiläinen on kirjoittanut aikaisemmin kaksi teosta koiranystävien iloksi:
Koirien maailmanhistoria (2013) ja Koirien Suomi: Kansanperinnettä ja historiaa
(2014). Uudessa kirjassaan, Kissojen maailmanhistoria, hän pyrkii sijoittamaan
kissojen vaiheet historiallisten tapahtumien vyöryyn. Häntä lienevät
innoittaneet lukuisat lähellä kehränneet kissat, jotka kaikki eivät ole
kuitenkaan aivan kissamiehen jaloissa kiehnänneet, vaan niistä osa on juossut
pakoon. Jos Pietiläinen ei jo alkusanoissaan paljastaisi rakastavansa kissoja
enemmän kuin koiria, lukija ei sitä arvaisi ennen kuin ehkä kirjan
viimeisessä luvussa, jossa hän ei yhdy kissojen hävittämistä vaativien
kriitikoiden kuoroon. Mies pyrkii olemaan mahdollisimman pitkälle puolueeton.

Proailurus – Pseudaelurus – Felinae – Felis silvestris – Felis catus  

Sikäli kuin sain selvää kissan monimutkaisesta menneisyydestä, lajin
kehityshistoria voidaan tiivistää suunnilleen näin: Kissaeläinten heimo
Felidae on 20–30 milj. vuotta vanha, ja ensimmäinen tunnettu kissojen suvun
edustaja Proailurus liikkui taitavasti puissa. Sillä oli pitkä kuono mutta
ruumiin pituinen häntä ja sisään vedettävät kynnet. Tästä
kissaeläimestä kehittyivät seuraavien 20 milj. vuoden aikana kaikki
sukupuuttoon kuolleet ja nykyiset kissaeläimet. Proialurusta seurasi
Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa 8–20 milj. vuotta sitten elänyt
keskikokoisen kissan kokoinen Pseudaelurus, joka liikkui jo maassa, sillä
ilmaston viiletessä ja kasvillisuuden muuttuessa sen saaliseläimetkin olivat
laskeutuneet alas puista. Laji levisi myös Afrikkaan. Pseudaeluruksesta
erosivat sapelihammaskissa ja suurkissat sekä viimeiseksi pikkukissat
(Felinae). Nykyisten  kissojen esivanhemmat kehittyivät geenitutkijoiden
mukaan noin 8 milj. vuotta sitten Pohjois-Amerikassa, mistä ne
”paluumuuttivat” Aasiaan noin 6 milj. vuotta sitten.

Suurkissalinja ja pienkissalinja erkanivat toisistaan omiksi alaheimoikseen
6–10 milj. vuotta sitten. Aasiassa kehittyivät Panthera-suvun leijona,
jaguaari, tiikeri, leopardi ja puuleopardi. Aikaisemmin suurkissoihin luettu
lumileopardi erotetaan nykyisin omaksi suvukseen. Amerikassa kehittynyt puuma on
siirretty pantterilinjasta pikkukissoihin.  Puumalinjaan kuuluvat myös mm.
gepardi ja ilvekset. Kaikkialla maailmassa nykyään tavattavaan
kesykissalinjaan kuuluvat mm. aasianmetsäkissa, kalastajakissa,
mustajalkakissa, suokissa ja villikissa (Felis silvestris) monine alalajeineen
sekä omana alalajinaan villikissasta kehittynyt (kesy)kissa (Felis catus).
Villikissan alalajeja on Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa lähes 20.
DNA-tutkimus tukee oletusta, että Egyptissä nimenomaan afrikanvillikissa
kesyyntyi kissaksi. Se on pieni ja siro kuten kesykissakin, ja kummallakin on
kapea hännänpää. 



Kuva: Afrikanvillikissaa pidetään kesykissojen esivanhempana. Wikipedia
Commons / Leonemanuel, CC BY-SA 3.0

Kivikauden ihmisen ympäristössä liikkui sekä suuria että pieniä
kissapetoja. Ihminen söi kumpienkin lihaa ja teki niiden turkeista pukimia. Kun
keräilijä-metsästäjät eri puolilla maapalloa alkoivat viljellä maata ja
hoitaa kotieläimiä asettuen asumaan pysyvästi, ne huomasivat kissasta olevan
muutakin hyötyä: se tappoi viljavarastoja verottavia jyrsijöitä. Alkujaan
villit kissat liittyivät ihmisen seuraan 12 000 – 14 000 vuotta sitten ja
lienevät kesyyntyneet ensiksi Lähi-idässä tai pohjoisessa Afrikassa, kun
niitä ei ahdisteltu vaan niiden annettiin vapaasti pyydystää varastoissa
viliseviä hiiriä ja rottia. Villikissoja jopa otettiin tarkoituksellisesti
kiinni ja kesytettiin.

DNA-tutkimusten mukaan villikissa kesyyntyi 10 000 – 15 000 vuotta sitten
viljely-kulttuureissa, joita kehittyi toisistaan riippumatta useilla alueilla ja
hieman eri aikoina: Niilin laaksossa, Välimeren itäisellä rannikolla,
Vähässä-Aasiassa, Lähi-idässä Eufratin ja Tigriksen laaksoissa, Indusjoen
lähistöllä, Pohjois-Kiinassa, Väli-Amerikassa, Yhdysvaltojen itäosassa,
Amazonin alueella, Sahelissa, trooppisessa Afrikassa, Etiopiassa sekä
Uudessa-Guineassa.

Arkeologisissa kaivauksissa on monesta asuinpaikasta löytynyt kissaeläimiä
kuvaavaa taidetta. Esimerkiksi Göpeki Tepelistä Etelä-Turkista, Syyrian rajan
läheltä on löydetty korkokuvia, joissa on kuvattu mm. naarasleijonia tai
-leopardeja ja naishahmoja niiden kanssa. Kuvat on ajoitettu noin vuoteen 8000
eaa., siis nuoremmalle kivikaudelle. Myös Turkissa sijaitsevasta Çatal
Hüyükin asutuskeskuksesta on löydetty naista tai maan- ja hedelmällisyyden
jumalatarta esittäviä kuvia ja veistoksia leijonien tai leopardien seurassa
vuosilta 7400–6200 eaa. Lounais-Turkista Haçilarin asuinpaikasta on löytynyt
5000-luvulle eaa. ajoitettuja veistoksia, joissa nainen kantaa pentukissoja
sylissään. Hyvin monet Lähi-idän, Vähän-Aasian, Egyptin ja Euroopan
varhaisista jumalattarista on yhdistetty kissaeläimiin, erityisesti leijonaan
ja myöhemmin kissaan.

Kaivauksissa on löydetty myös kissojen jäänteitä; esimerkiksi Jerikosta
löytyneet kissan hampaat ja luunkappaleet on ajoitettu vuosiin 7000–6000 eaa.
Kyprokselta vanhimmat kissan jäännökset ovat vuoden 6000 eaa. tienoilta.
Koska tämä kissa oli haudattu lähelle ihmisvainajaa, eläin lienee ollut
lemmikki tai muuten arvostettu. Ihmisen ja villikissan yhteiselosta on löydetty
todisteita myös Pohjois-Kiinasta, missä vanhimmat kissan jäännökset ovat
5300 vuotta vanhoja. Indusjoen lähistöltä nykyisestä Pakistanista on
löydetty noin 5000 vuotta vanha kissan tassun jälki savitiilestä.

Vaikka villikissoja kesytettiin viljavarastojen vartijoiksi useissa kaukana
toisistaan olevissa paikoissa, niistä tuli lopullisesti kesykissa (Felis
catus), ihmisen kumppani ja lemmikki muinaisessa Egyptissä 4500 vuotta sitten.
Siihen liitettiin uskomuksia ja palvontaa mutta myös epäilyksiä ja
suoranaista vihaa. Suurten pyramidien ajalta on paljon todisteita kissojen
esiintymisestä, mm. mainintoja teksteissä ja kuvia taiteessa.

Pietiläisen mukaan villikissan kehittymisessä kissaksi näyttää tapahtuneen
jossain varhaisvaiheessa geneettinen muutos, joka ilmenee lyhyen aikaa pennun
taipumuksena leimautua ihmiseen. Tietääkseni leimautuminen ei kuitenkaan ole
vain kissan ominaisuus, vaan monien muidenkin eläinten poikaset voivat
tietyssä iässä ruveta seuraamaan niitä hoitanutta tai muuten paikalle
osunutta ihmistä.

Kissan nimet ja kissojen nimet

Egyptin kielessä 2000-luvulla eaa. kissan nimi oli miw (se joka maukuu) ja miit
(fem.). Hieroglyfimerkit varmistettiin vielä kissakuvalla. Myöhemmin
nimitykset saivat uusia muotoja. Monissa muissakin kielissä kuin egyptissä
kissaa merkitsevä sana jäljittelee naukumista, mutta muinaiskreikassa kissa
oli ailourus (liikkuva tai heiluva häntä). Klassisessa latinassa (n. 80 eaa.
– 200 jaa.) eläin oli felis, mutta puhekielessä jo vuoden 200 tienoilta
lähtien cattus, joka omaksuttiin myös kirjakieleen 400-luvulle tultaessa.
1700-luvulla Carl von Linnén antama tieteellinen nimi Felis catus on siis
kissakissa.

Useihin Euroopan kieliin kissa-sana on saatu myöhäislatinan cattuksesta.
Tonavan ja Reinin seutujen muinaisgermaanien kissa oli kattu ja katton sekä
muinaisyläsaksan kissa kataro. Monien Euroopan nykykieltenkin kissa-sana
juontuu myöhäislatinasta: baskissa catu; englannissa cat; italiassa gato;
kreikassa gatá; ranskassa chat, ruotsissa katt; virossa kass; venäjässä kot
ja koshka. Euroopan ulkopuolellekin cattus on ulottanut vaikutuksensa: arabiassa
kissa on qitt, qitta ja turkissa kedi. Suomeen kissa-sana on tullut ruotsin
ilmaisuista kisse, kise, kissa, kiss, joilla kissoja on houkuteltu. Kissannahka
mainitaan vuonna 1609 ilmestyneessä Ljungo Tuomaanpojan suomentamassa
kaupunkilaissa ja kissa vuonna 1637 painetussa Ericus Schefferuksen
sanakirjassa.

Vaikka muinaisessa Egyptissä kissat olivat myös lemmikkejä, sieltä on
säilynyt meidän tietoomme vain yksi kissan kutsumanimi: Nedjem, joka oli pojan
nimi. Toisaalta lapsia nimettiin eläinten mukaan, ja ajalta noin 2400 eaa.
tiedetään tytöistä, joille on annettu nimeksi ”tyttökissa”: Miit, Miut,
Mirt. Yksi pojan nimikin tiedetään: Pa-min eli ”kollikissa”. Myöhemmiltä
ajoilta Pietiläinen mainitsee varsinkin keskiajan lopulla alkaneiden
noitaoikeudenkäyntien yhteydessä esille tulleita englantilaisia kissannimiä.
Suomalaisten mirrien nimiin asti hän ei pääse.

Jumalattarien pyhä eläin

Egyptissä jumaluuksiin yhdistettiin monia eläimiä. Kissat ja leijonat
liitettiin peräti 11 jumalattareen ja 5 jumalaan. Kissajumalattaria olivat mm.
Bast(et), Sekhmet (Sakhmet) ja Isis, josta tuli tärkein jumalatar Aleksanteri
Suuren valloitettua Egyptin vuonna 323 eaa. Niitä kuvattiin sekä
kissapäisinä naisina että naispäisinä kissoina. Jumalattarille omistetuissa
temppeleissä oli kissapatsaita ja kissankuvia. Kuvia oli myös
piirtokirjoituksissa ja reliefeissä sekä amuleteissa, koruissa ja muissa
pikkuesineissä. Kissojen arvostusta osoittaa myös se, että eläimiä
palsamoitiin valtavia määriä ja niille tehtiin suuria hautausmaita.
Ensimmäiset kissamuumiot ovat ajalta ennen 1350 eaa.



Kuva: Kissamuumioita. British Museum. Creative Commons
Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International CC BY-NC-SA 4.0

Isiksen palvonta ja kissat levisivät hellenistisessä maailmassa Egyptistä
Lähi-itään ja Välimeren piiriin sekä vielä laajemmalle itään ja
länteen. Kun vanhat paikalliset hedelmällisyyden, rakkauden ja sodan
jumalattaret yhdistyivät egyptiläisten, kreikkalaisten ja roomalaisten
jumaluuksien kanssa, myös kissan merkitys kasvoi. Ehkä jo 1700–1600 eaa.
kissa oli levinnyt Kreikan saarille ja mantereen maaseudullekin, mistä on
löydetty vuosiin 1600–1100 eaa. ajoittuvia kissapatsaita ja esineisiin
muovattuja kissan kuvia. Aasiaan päin kissat levisivät Egyptistä sekä
meritse että maitse. Mesopotamiaan, nykyisen Irakin alueelle ne lienevät
tulleet 1000–900-luvulla eaa., jolloin kissa- ja villikissa-sanatkin
ilmestyivät alueella puhuttuun akkadin kieleen.

Egyptiläiset kissat kulkivat kauppatavarana ensin egyptiläisten laivoissa ja
myöhemmin foinikialaisten ja kreikkalaisten aluksissa. Viimeistään
700-luvulta eaa. eli ennen Rooman valtakunnan aikaa kissoja oli Italian
niemimaalla kreikkalaissiirtokunnissa ja etruskeilla. 400–300-luvulta eaa.
lähtien kissoja esiintyi roomalaisessa taiteessa: hautamuistomerkeissä,
mosaiikeissa ja maalauksissa. Talojen puutarhoihin haudattujen kissojen luita on
ajoitettu 400–300-luvulle eaa. Etelä-Ranskan Massiliaan eli Marseilleen
kissat olivat saapuneet jo ennen roomalaisia, mutta Rooman legioonien mukana
kissat levisivät myös Keski-Eurooppaan ja Brittein saarille, mihin ne tulivat
roomalaisten mukana 200-luvulla eaa. Kissojen myötä levisi myös
kissajumalattarien palvonta.

Myyttien ja uskontojen kissoja

Eri uskonnoissa ja myyteissä suhtautuminen kissaan on vaihdellut. Juutalaisten
pyhissä kirjoissa kissat mainitaan vain muutaman kerran neutraaliin sävyyn,
mutta juutalainen perimätieto sisältää kissoja koskevaa taikauskoa ja
mystiikkaa, jossa kissat, naiset ja demonit yhdistyvät ja musta kissa
liitetään pahaan.

Irlannin kelteillä oli oma kissakulttinsa tuli jo ennen kristinuskon
saapumista, ja keltit säilyttivät rakkauden kissoja kohtaan sittenkin, kun
omaksuivat kristinuskon. He kuvasivat kissoja jopa kristillisissä
käsikirjoituksissaan. Vanhassa tarinaperinteessään kelteillä oli paljon
kertomuksia hurjista kissoista, joilla oli peräti yhdeksän elämää.

Ruotsissa on kissojen luita löydetty koirien luiden ohella Birkasta monista
500-luvulle ajoitetuista haudoista. Viikingeilläkin (800-luvulta 1000-luvulle)
oli kissoja, ja he antoivat niitä lahjaksi vastanaineille. He veivät kissoja
kauppa- ja ryöstöretkillään mukanaan myös Brittein saarille. Freija, yksi
muinaisgermaanien ja -skandinaavien mytologian tärkeimmistä jumalista,
yhdistettiin kissoihin: hän ajeli öisellä taivaalla kahden valtavan kollin
vetämissä vaunuissa. Freijan palvonnassa voidaan nähdä kaikuja Isiksen,
Afroditen ja Venuksen palvonnasta, ja se oli voimissaan vielä kristinuskon
vakiintuessa pohjolaan 1000-luvulla.

Kristinuskon piirissä käsitykset kissoista vaihtelivat, vaikka Pietiläinen
toteaa, että kristityt eivät pitäneet kissoista, koska nämä olivat
väärien jumalattarien pyhiä eläimiä. Läntisen kirkon piirissä varsinkin
naiset palvoivat vanhoja hedelmällisyyden jumalattaria ja kissoja pitkään
kristinuskon leviämisen jälkeenkin. Useat kirkkoisät karsastivat sekä
kissoja että jumalattaria ja paheksuivat kaikkea eläinten palvontaa.
Maanviljelijäväestö, jota Euroopan väestö pääasiassa oli keskiajan
jälkeenkin, lienee suhtautunut kissaan realistisesti hyötyeläimenä, jota ei
palvottu eikä paheksuttu. Toisaalta monet ihmiset rakastivat kissoja ja
liittivät nämä kristillisiin pyhimyksiin; Pyhästä Gertrudista tuli peräti
kissojen suojeluspyhimys. Idän kirkon piirissä kissoihin suhtauduttiin
Pietiläisen mukaan suopeammin kuin lännessä.

Koraanissa ei mainita kissoja, mutta Islamin piirissä kissoja on rakastettu, ja
niiden puhtaus on miellyttänyt ihmisiä kovasti. Esimerkiksi 1200-luvulla
Egyptiä hallinnut sulttaani Baibars jätti testamentissaan Kairon moskeijan
läheisyydessä sijainneen puutarhansa kissojen suojeluspaikaksi, jossa
kissoille piti tarjota ruokaa ja lepoa. Kaupunkilaisetkin lahjoittivat varoja
kodittomien kissojen ruokkimiseksi. Muslimien kissarakkautta lienee lisännyt
sekin, että profeetta Muhammadilla oli Muezza-niminen kissa. Islamilaisen
perimätiedon mukaan kissaa ei luotu muiden eläinten kanssa samaan aikaan, vaan
se syntyi vasta Nooan arkissa, jossa hiiret olivat lisääntyneet uhkaavasti.
Silloin Jumala neuvoi Nooaa koskettamaan leijonan päätä, ja kun mies teki
niin, eläin aivasti sieraimistaan kaksi kissaa, ja hiiriongelmasta päästiin.
Perimätiedon mukaan profeetta lahjoitti kissalle seitsemän henkeä ja kyvyn
pudota aina jaloilleen.

Kissat aasialaisissa kulttuureissa

Intiassa, Induksen laaksossa noin 3300–1700 eaa. vallinnut Indus-kulttuuri sai
vaikutteita lännestä Irakista ja Egyptistä tavaroiden, jumalattarien ja
kissojen muodossa. Kulttuurin keskeisistä kaupungeista Mohenjo Darosta ja
Harappasta on löydetty arkeologisissa kaivauksissa paljon sinettejä, joissa
kuvataan mm. naiskasvoista tiikeriä ja kissapäistä naista, mahdollisesti
palvottuja jumalattaria. Indus-kulttuuria seurasi miljoonien jumaluuksien
hindulaisuus ja yksi sen jumalatar Sasthi (800–700 eaa.), juontui ehkä noista
varhaisista jumalattarista. Se liitettiin hedelmällisyyteen, satoon ja
kasvillisuuteen ja se oli naimisissa olevien naisten ja lasten suojelija. Eri
puolilla Intiaa se yhdistettiin myös kissoihin.

Kissoja arvostettiin tehokkaina tuholaisten pyydystäjinä myös vuoden 500 eaa.
tienoilla syntyneen buddhalaisuuden piirissä. Kuitenkin kansanperinteessä
kissoilla uskottiin olevan katala luonne ja ne liitettiin usein naisiin ja
noituuteen. Itse eläimen nimessä, sanskritin kielen sanassa, mârjâra (eläin
joka koko ajan puhdistaa itseään), ilmenee myös sen arvostettu ominaisuus,
puhtaus. Nyky-Intiassa kissojen kohtelu vaihtelee. Eläinten annetaan yleensä
juosta vapaina kaduilla etsimässä itse ruokansa tai niitä ruokitaan
ruoantähteillä, mutta vaurastunut keskiluokka on omaksunut länsimaisen
lemmikkikulttuurin kalliine kissanruokineen, -leikkivälineineen ja
-hoitotuotteineen.

Kissojen varhaisimmasta esiintymisestä Kiinassa kiistellään toistaiseksi.
Ainakaan maitse silkkitietä pitkin kissa ei Kiinaan tullut 400-luvulla, kuten
on pitkää väitetty, vaan se tuli jo aikaisemmin ilmeisesti meritse, sillä
ainakin 200-luvulla eaa. kiinteät kauppareitit Afrikan sekä Lähi-idän ja
Itä-Aasian välillä toimivat. Laivoissa myös kissat kulkeutuivat
Kaakkois-Aasiaan ja Kiinaan. Muinaisessa kiinassa kissa oli li tai li-nu, mutta
noin 800 eaa. kirjallisuuteen ilmestyi nimitys mao.

Muinaiset kiinalaiset suhtautuivat luontoon arvostaen kuten egyptiläiset.
Taolaisuuden pyhissä kirjoissa korostetaan, että hyvä ihminen tuntee
ystävällisyyttä kaikkia luontokappaleita kohtaan. Jumalatar Xi Wang-mu
kuvattiin 400-luvun eaa. teksteissä tiikerinä, ja hänet liitettiin ikuiseen
elämään. Toinen jumalatar Wu-lo näyttää kuvissa kissalta, ja häntä
palvottiin hedelmällisyyden toivossa. Kissaeläimet ja jumalattaret
yhdistettiin siis toisiinsa, mutta pelkästään jumalattaret eivät tehneet
kissoista suosittuja. Tähän tarvittiin buddhalaisuus. Ensimmäisellä
vuosisadalla hallinnut keisari Mingd suosi kissoja ja tuotti niitä joukoittain
maahan Intiasta. Teksteihin kissa ilmestyi viimeistään 770-luvulla ja
luostareihin 800-luvun lopussa. Taolaisuuden ja buddhalaisuuden kohtaamisesta
syntyi buddhalaisuuden kissarakkain suuntaus, zen-buddhalaisuus, jonka
kukoistuskausi oli 1100- ja 1200-luvuilla. Siinäkin luostarilaitos ja kissat
liittyivät kiinteästi toisiinsa, sillä hiiriä pyydystävät kissat
suojelivat luostareiden pyhiä käsikirjoituksia.



Kuva: Kuniyoshi Utagawa (1797-1861) Nainen ja kissa.

Vanhoissa kiinalaisissa maalauksissa kissa kuvattiin pyydystämässä hiiriä
tai perhosten, kukkien ja ihmisten kanssa. Koska kissaa tarkoittava
kirjoitusmerkki on sama kuin lukua 90 tarkoittava merkki, kissasta tuli myös
pitkäikäisyyden symboli. Runouteenkin kissa pääsi. Vähitellen se muuttui
hyötyeläimestä puhtaasti esteettiseksi kokemukseksi. Mutta se oli muutakin:
ruokaa. Koiria oli syöty Kiinassa ainakin 1700 eaa. alkaen, ja villikissoja
ruvettiin syömään Sung-kaudella (960–1279). Vielä 1970-luvulla
Etelä-Kiinassa on ravintoloissa tarjottu tiikeriä, mutta todellisuudessa se on
ollut kissaa.

Japanin saarille kissat tulivat 500-luvulla buddhalaisuuden mukana, ja
temppeleissä ne pyydystivät hiiriä. Ne ilmestyivät myös kansantarinoihin,
maalaustaiteeseen ja runouteen. Tarinat ja taide kuvasivat kissojen arkea;
vanhin kissapiirros on peräisin 1000-luvun alusta. Runoudessa kissoihin
suhtauduttiin ristiriitaisesti, koska ne tappoivat lintuja. Buddhalaisuuden
lisäksi myös perinteinen shintolaisuus, jolla on paljon yhtäläisyyksiä
taolaisuuden kanssa, suhtautui kissoihin kunnioittavasti. Paitsi munkit myös
yläluokan edustajat alkoivat pitää kissalemmikkejä. Nyky-Japanissakin
kissoja arvostetaan niin, että niille on tehty omia hautausmaita ja
muistotemppeleitä. Japanin kissoista jäi mieleeni, että vuoden 1700 tienoilta
alkaen lyhythäntäiset kissat yleistyivät. Thaimaasta taas paljastui, että
siellä tehtiin vuosien 1350–1767 välillä kuvitettuja Tamra maevit
-tutkielmia kissoista. Niitä on säilynyt kahdeksan versiota, jotka
esittelevät hyviä ja huonoja kissoja ja antavat jopa kissanhoito-ohjeita.

Kissan elämää keskiajan ja uuden ajan länsimaisessa kulttuuripiirissä

Toisaalta kissa oli sydän- ja myöhäiskeskiajan (800-luvulta 1400-luvulle)
Euroopassa elävä hiirenloukku, hyötyeläin, jonka tappamisesta jopa
rangaistiin paikallisten lakien mukaan. Kuolemansa jälkeenkin kissoja
hyödynnettiin: ne nyljettiin ja niiden turkit käytettiin vaatetukseen.
Nahkoilla käytiin myös kauppaa. Nimien antaminen kissoille osoittaa, että
eläimiä kohdeltiin yksilöinä. Raja lemmikin ja hyötyeläimen välillä oli
häälyvä, ja eliitti tuotti kaukomailta erikoisen näköisiä karvaturreja
lemmikeikseen.



Kuva: Kolme kissaa keskiaikaisessa bestiaarissa, Bodleian Library, MS. Bodley
764 c.1225-50.

Toisaalta kissoihin suhtauduttiin varauksin tai suorastaan vihamielisesti.
Jotkut jopa kuvittelivat, että kissat erittävät kaasuja, jotka tuhoavat
ihmisten keuhkoja, ja että niiden lähellä nukkuminen aiheuttaa kuumetta ja
kiivautta. Kristillisen kirkon piirissä useat paavit 1200-luvulta alkaen
yhdistivät kissat sekä paholaiseen että kerettiläisiin ja syyttivät
vääräuskoisia kissojen palvonnasta.

 

Ympäri Länsi-Eurooppaa syntyi myös kaupunkilegendoja – tosin Pietiläinen
ei käsitettä käytä – jotka kertoivat kissoiksi muuttuneista naisista.
1400-luvulla musta kissa ilmestyi kerettiläisiä käsittelevien kirjoitusten
kuvituksiin, ja vuosisadan lopulla sekä kissat että näiden noidiksi epäillyt
emännät määrättiin poltettaviksi. Erityisesti vanhat yksinäiset köyhät
naiset leimattiin noidiksi. Noitajahti sai erityistä pontta Heinrich Kramerin
(1430–1505; paavina Innocentius VIII, 1484–1492) vuonna 1487 ensimmäinen
kerran ilmestyneestä Noitavasara-teoksesta (Malleus Maleficarum). Se hyökkäsi
noituuden kimppuun sekä teologisin että konkreettisin perustein ja kuvasi
kidutustavat, joilla noidat saataisiin tunnustamaan vehkeilynsä paholaisen
kanssa. Noitaoikeudenkäyntejä järjestettiin eniten Englannissa, Ranskassa ja
Saksassa 1700-luvulle asti, ja niissä tuomittiin kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Kissat eivät oikeuteen joutuneet, mutta niitä tapettiin ehkä miljoonia.  

Uuden ajan alku on ristiriitainen: yläluokan nuorten kaunotarten
kissalemmikeille kirjoitettiin ylistys- ja muistorunoja, mutta vanhoja naisia
kissoineen syytettiin noituudesta ja vietiin roviolle. Ranskalainen
kirjailija-filosofi Michel de Montaigne (1533–1592) kuitenkin pohti eräässä
esseessään kiihkottomasti kissansa olemusta ja käyttäytymistä ja totesi,
ettei ihminen voi koskaan ymmärtää kissan salaisia ja sisäisiä
mielenliikkeitä. Hänen pohdiskelunsa eivät oikeuttaneet ihmistä kohtelemaan
eläimiä huonosti, mutta parin muun mietiskelijän ajatukset, saattoivat sen
tehdä. René Descartes (1596–1650) näet erotti sielun ja ruumiin toisistaan;
hän ajatteli myös, että järki erottaa ihmisen eläimistä, joilla ei ole
tietoisuutta eikä tunteita. Siksi hän myös leikkeli eläimiä kappaleiksi
sekä elävinä että kuolleina. Nicolas Malebranche (1638–1715) ei
paloitellut eläimiä, mutta ajatteli, ettei eläimillä ole älykkyyttä eikä
sielua niin kuin ihmisellä. Eräät eläintutkijat menivät kokeissaan jopa
niin pitkälle, että imivät tyhjiöpumpulla lasipallossa olevilta linnuilta ja
kissanpennuilta hengitysilman.

Tutkijat tekivät julmia eläinkokeitaan tieteellisyyden nimissä, mutta rahvas
käytti eläimiä raakoihin kansanhuveihin. 1600-luvulta 1700-luvun lopulle
Ranskassa poltettiin karnevaalien aikaan ja juhannuksena eli Johannes Kastajan
päivänä kissoja roviolla ihmisten hurratessa. 1800-luvun alkupuolella
Englannissa koiratappelut ja kaupunkien kaduilla järjestetyt eläinjahdit jopa
yleistyivät. Kissoihin ja muihin eläimiin kohdistetut julmuudet saivat ihmiset
lopulta keskustelemaan siitä, miten eläimiä saa ylipäätään kohdella.
Valistusfilosofi Voltaire (1694–1788) ihmetteli eläinkokeiden mielekkyyttä,
ja muutkin ajattelijat, mm. Jeremy Bentham (1748–1832) käsittelivät
kirjoituksissaan eläinten oikeuksia. Ensimmäinen eläintensuojeluyhdistys
perustettiin vuonna 1824 Isossa-Britanniassa. Ranskassa kiellettiin lailla
kaikki eläimiin kohdistuva julkinen väkivalta vuonna 1850. Ajatus oli, että
väkivallan poistamisella parannettaisiin köyhemmän väestön moraalia: kun
väkivalta eläimiä kohtaan vähenisi, vähenisi myös ihmisten välinen
väkivalta.

Rotukissat

Koirien ja muiden kotieläinten rodunjalostus sai myös kissaihmiset
kiinnostumaan omien lemmikkiensä jalostuksesta 1800-luvun jälkipuoliskolla,
mutta rotuluokittelussa ei aluksi pystytty selvittämään muita kuin kissojen
värieroja ja karvojen pituuseroja. Vuonna 1860 ranskalainen tietosanakirja
Larousse luetteli neljä rotua: tiikeri, kartusiaani, espanjalainen kissa ja
angora. Eläintieteilijä A. E. Brehm jakoi vuonna 1869 kissat kahdeksaan
rotuun: angora, manx, kartusiaani, punainen Tobolskin kissa, Kapmaan punasininen
kissa sekä kiinalainen, persialainen ja romanialainen kissa.



Kuva: Ensimmäinen kissanäyttely Crystal Palace Lontoo 1871.

Kissanäyttelyissäkään, joita Isossa-Britanniassa järjestettiin vuodesta
1871 lähtien, ei ollut rotuluokituksia, mutta näyttelyt lisäsivät valtavasti
kissaharrastuksen suosiota. Yhdysvaltojen ensimmäinen kissanäyttely
järjestettiin vuonna 1895 ja Ranskan ensimmäinen näyttely seuraavana vuonna.
Näyttelyjen rotusääntöjen laatiminen sai Isossa-Britanniassa vauhtia, kun
uusia eksoottisia kissoja – burma, persialainen, siamilainen – tuotiin
maahan. National Cat Club perustettiin vuonna 1887 valvomaan kissojen sukupuita
ja laatimaan rotustandardeja. Ranskassa abessinialaisten maahan tuonti innosti
kissojen jalostamiseen. Valtakunnallinen kissaklubi perustettiin kuitenkin vasta
vuonna 1913 ja Pariisin klubi vuonna 1924. Itämaisten kissojen ansiosta
kissanäyttelyissä alettiin erotella eriväriset sekä pitkäkarvaiset ja
lyhytkarvaiset kissat.

Tietoiskut, kuvat, muut lisukkeet ja lipsahdukset

Pietiläinen on laatinut kirjaansa perustekstin lisäksi 45 tietoiskua ja
sijoittanut ne valitsemiinsa kohtiin muun tekstin joukkoon erottamalla ne vain
kirjasintyypillä. Niinpä huoleton lukija ei edes tajua siirtyvänsä
yhtäkkiä ”laatikkoon”, koska käytettyjen fonttien ero on melko pieni. Osa
tietoiskuista liittyy päätekstissä juuri edellä esitettyihin tai heti
perässä seuraaviin asioihin, mutta osa tuntuu olevan asian tai ajan puolesta
oudossa kohdassa. Osa erillisistä tietolaatikoista on sitä paitsi turhia,
sillä niiden sisältämät asiat olisi voinut sulauttaa pääkertomukseen.
Harmi, ettei tietoiskuja näy sisällys- eikä missään muussakaan luettelossa.

Yksi kiinnostavimmista tietoiskuista koskee mustaa kissaa. Se on sijoitettu
Antiikin Rooman kissoista kertovan pääluvun sisään ilmeisesti siksi, että
ensimmäinen dokumentoitu musta kissa löydettiin roomalaisesta mosaiikista. Se
ulottuu kuitenkin ajallisesti 1930-luvun Englantiin asti. Kissan musta turkki on
seuraus geenimutaatiosta, joka aiheuttaa perinnöllisen kyvyttömyyden tuottaa
vaaleita karvanpäitä. Ollakseen musta kissanpennun on saatava mustan turkin
aiheuttava geenialleeli molemmilta vanhemmiltaan. Nykyisin mustat kissa ovat
melko yleisiä, vaikka keskiajan lopulla ja uudella ajalla mustia kissoja
vainottiin ja ne yritettiin hävittää, kun niiden uskottiin liittyvän
paholaiseen.

Keskiaikaiset eläinkirjat, bestiaarit, ovat myös kiinnostava tietoiskun aihe.
Nämä usein upeasti kuvitetut tieto- ja tarinakokoelmat kertoivat todellisista
ja myttisistä eläimistä, kasveista ja kivistä. Pietiläisen mukaan ne
perustuvat 100–400-luvulla Aleksandriassa kreikaksi kirjoitettuun teokseen
Physiologus, joka käännettiin latinaksi 700-luvulla. – Oma tietolähteeni,
Encyclopaedia Britannica (1971), kertoo kokoelman olevan peräisin 100-luvun
puolivälistä sekä käännetyn latinaksi ensimmäisen kerran jo 300- tai
400-luvulla sekä 900–1300-luvuilla kansankielille – anglosaksiksi,
keskianglanniksi, flaamiksi, saksaksi ja ranskaksi. – Myöhempiin
bestiaareihin otettiin aineksia myös Plinius vanhemman Luonnonhistoriasta (1.
vuosisata jaa.) ja Isidorus Sevillalaisen Etymologiasta (500–600-luvun
taitteesta). Kirjoittajat tulkitsivat eläimiä ja eläintarinoita lähinnä
kristillisten merkitysten ja opetusten kautta. Bestiaarit jakoivat (melko
kyseenalaistakin) tietoa mutta myös viihdyttivät ja opettivat moraalia.

Kirjan kolme kuvaliitettä sisältää kaikkiaan 24 tekstiin liittyvää kuvaa,
joista 19 on värillistä. Tekijä on itse ottanut yhden kuvan Amsterdamin
kodittomien kissojen kodista, kaikki muut kuvat hän on löytänyt Wikimedia
Commonsista.

Ilmeisesti kustantajan toivomuksesta lähdeviitteiden numerot on jätetty pois
tekstistä ja viitteet koottu kirjan loppuun luvuittain. Viitteistä löytyy
paljon hyödyllistä lisätietoa runsaasti lisälukemista niin kissojen kuin
muidenkin eläinten ystäville. Suurin osa Pietiläisen lähteistä – kuten
monen muunkin nykykirjailijan lähteistä – on suomen- tai englanninkielisiä.
Saksankielisiä lähdeteoksia löysin kaksi, niistä toinen on usean artikkelin
kokoelma. Lisäksi silmääni osui yksi saksankielinen verkossa julkaistu juttu.
Ruotsinkielisiä lähdeteoksia kirjoittaja mainitsee yhden.

Teoksessa on 18 sivun pituinen hakemisto, jonka laatimisperiaatetta en täysin
tajunnut. Turhauduin, kun en löytänyt siitä esim. tekstissä esiintyviä
kissarotujen nimityksiä enkä monia maantieteellisiä paikkoja ja muita
mielestäni tärkeitä asiasanoja.  

Kokonaisuudessaan Kissojen maailmanhistoria on korrektia asiaproosaa, jossa
välillä pilkahtaa hieman huumorikin, mutta silmiini osui muutama painovirhe ja
lipsahdus – minähän luen kirjoja ”suurennuslasin kanssa”. Kirjoittajan
sormi lienee liikahtanut ylimääräisen kerran, kun tekstiin on tullut
maininta: ”700 0000 ihmistä juhli Bastetin kunniaksi” (s. 48), ja osunut
viereiseen näppäimeen, kun Mustan surman Eurooppaan tulovuodeksi on tullut
1337 eikä 1347 (s. 186). Sitä en kuitenkaan ymmärrä, mitä kirjoittajan
päässä on liikkunut, kun hän on sanonut päätä ’raajaksi’ (s. 120),
maataloutta ’maatalousteollisuudeksi’ (s. 283) ja kotieläinten
kasvattamista ’eläinteollisuudeksi’ (s. 290). Mainitut sanat lienevät
englanninkielen ilmaisuista väännettyjä kuten ’akkadian’ (p.o. akkadin)
kieli.

Loppunaukaisu

Kissojen ystävä tarttuu varmasti innoissaan Pietiläisen Kissojen
maailmanhistoriaan, joka pursuaa totta ja tarua kissoista. Tuntuu, että tekijä
onkin tunkenut kirjaan kaiken, mitä hän on saanut selville naukuvista
heiluhännistä suomen- ja englanninkielellä. Kirjaan kannattaa tutustua
pienissä annoksissa, jottei saisi infoähkyä kahlatessaan yksityiskohtien
viidakossa. Suvantopaikat, joissa kirjoittaja pysähtyy hahmottelemaan
historiallisten kehityskulkujen pääpiirteitä tai muuten pohdiskelemaan
kissamaailman ihmeitä, ovat harvassa. Kaipasin myös kohtia, joissa kirjoittaja
olisi arvioinut lähteidensä uskottavuutta. Enkä olisi pitänyt pahana, vaikka
hän olisi paikoin ottanut reippaasti kantaa kisuliinien puolesta, kissamies kun
on.

Koska suomalaisten kissojen historia jää tässä kirjassa muutamaan
mainintaan, epäilen, että Pietiläisellä on jo tekeillä aiheesta uusi kirja,
jossa myös kotoinen kissaperinne, kaskut, sanonnat ja uskomukset pääsevät
esille. Sitten varmaan paljastuu, onko suomalaisessa perinteessä vastinetta
sanonnalle: ”Syötä koiraa kolme päivää, niin se muistaa sinut kolme
vuotta; syötä kissaa kolme vuotta, ja se unohtaa sinut kolmessa
päivässä.”

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/