[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Yksi heistä oli Paavolainen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ville Laamanen <etunimi.sukunimi at utu.fi> VTT, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Riikonen, H.K.: Nukuin vasta aamuyöllä. Olavi Paavolainen 1903–1964.
Gummerus, 2014. 584 sivua.
Rajala, Panu: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä.. WSOY, 2014. 624
sivua.


Yksi heistä oli Paavolainen
---------------------------------------------------------

Olavi Paavolaisen elämäkerrat läpivalaisevat kulttuurisen keulakuvan elämän
ja teot puhuttelevasti ja oppineesti. Samalla ne edistävät historiallista
ymmärrystä. Ville Laamanen käsittelee esseessään syksyllä 2014
ilmestyneitä Panu Rajalan ja H.K. Riikosen teoksia.

 

Panu Rajalan ja Hannu K. Riikosen teokset Olavi Paavolaisesta (1903–1964) ovat
osoittaneet, että monikasvoinen kulttuurivaikuttaja, tulenkantaja ja synkkä
yksinpuhelija kiinnostaa ja puhuttelee edelleen. Tulisoihtu pimeään
-teoksessaan Rajala rakentaa vaikuttavan henkilökuvan. Riikosen Nukuin vasta
aamuyöstä on tiedon aarrearkku, joka hämmästyttää ja ajoittain
hengästyttää runsaudellaan ja oppineisuudellaan. Molemmat keskittyvät
siihen, minkä parhaiten osaavat, ja työn tulokset vakuuttavat.
Paavolais-elämäkerrat on nyt kirjoitettu.

Myös syksyn mittaan ilmestyneiden kritiikkien, kolumnien, verkkokeskustelujen
ja muiden puheenvuorojen määrä on ollut poikkeuksellisen suuri ja taso
korkea. Niistä monissa on aiheellisesti muotoiltu, että teokset täydentävät
toisiaan. Toista tuhatta sivua Paavolaisen elämästä ja teoksista luettuaan
voi vain ihmetellä, kuinka vähän päällekkäisyyttä kirjoissa lopulta on.

Kunnon näkemyserojakaan ei juuri löydy. Oikeastaan vain Synkän yksinpuhelun
(1946) olemusta ja arvoa koskeva erimielisyys nousee poikkeukseksi, joka
vahvistaa säännön. Rajala korostaa Paavolaisen jälkiviisautta, Riikonen
näkee kestävän taideteoksen, joka sekä päätti että huipensi
elämänvaiheen ja kirjailijanuran.

Rajalaa tuntuu harmittavan, ettei kunnon debattia ole syntynyt. Tämä tulee
esiin sekä hänen blogikirjoituksessaan (Panu Rajala: Turussa messuttua (Panu
Rajalan blogi, 6.10.2014) että laajassa yhteishaastattelussa (Parnasso 5/2014)
Riikosen kanssa. Tutkimuksen kannalta menetys ei ole suuri. Paavolaisen
ympärillä vuosikymmenten kuluessa käydyt kiistat ovat lähinnä
alleviivanneet hänen monikasvoisuuttaan. Hän luovi politiikan ulkopuolella ja
välillä yläpuolellakin. Paavolainen nousi suomalaiseksi keulakuvaksi, muttei
kasvanut täysimittaiseksi eurooppalaistyyliseksi intellektuelliksi. Martti
Haavion antama esteetti-luonnehdinta, jota Riikonenkin suosii, kuvaa häntä
parhaiten.

Syvällinen tietoteos ja näkemyksellinen henkilökuva

Nukuin vasta aamuyöstä on saanut ristiriitaisemman vastaanoton kuin Rajalan
kirja. Turun Sanomien  Jouko Grönholm piti molemmista (TS, 17.9.), mutta Pekka
Tarkka sanailee nukahtaneensa jo iltayöstä Riikosen ”elämänpelkoisen”
esityksen parissa. (Riikosen elämäkerta Olavi Paavolaisesta jättää
taiteilijan persoonan syrjään, Helsingin Sanomat 4.10.2014) Jukka Parkkarin
mielestä Riikonen on mies, joka tiesi liikaa (Hurmioitunut elämä ja
jälkeenjääneet paperit, Kansan Uutiset, Viikkolehti24.10.)

Luonnehdinnat vievät huomiota kirjan ansioilta. Nukuin vasta aamuyöstä on
poikkeuksellinen teos ja Riikonen poikkeuksellinen kirjoittaja. Hänen
kaltaisensa kulttuuristen merkitysten ja vaikutusten tuntijat ovat nykyisin
uhanalainen laji. Tarkka herkuttelee jutussaan kuriositeeteilla, mutta kirjaa
eniten leimaava ominaisuus on se häkellyttävä määrä aiemmin hajallaan
ollutta ja ennen tuntematonta tietoa, taustoja ja yhteyksiä, jonka Riikonen on
onnistunut saamaan yksien kansien väliin. Jokaiseen lähteeseen viitataan
täsmällisesti, ja myös Paavolaisensa hyvin tunteva lukija voi luottaa
lukuisten detaljien paikkansapitävyyteen. Vaikka eräästä Paavolaisen
tekstistä lainattu kirjan nimi lienee kustantajan poiminta, arvelen sen
kuvaavan myös Riikosen työskentelyä. Elämäkerta on laajan lukeneisuuden ja
pitkäaikaisen paneutumisen mahdollistama teos.

Syksyn palkintoehdokkuuksien ja messujen ympärille kasautuva kaupallinen paine
on valitettavasti jättänyt kiireen jälkiä molempiin kirjoihin. Rajalalla
tämä näkyy epätarkkuuksina, joista pahimmillaan aiheutuu tapahtumien
järjestyksen sekoittumista, esimerkiksi kun Paavolaisen Neuvostoliitto-esseitä
sisältävän artikkelikokoelman ilmestymisvuosi ilmoitetaan väärin. Riikosen
kirjaan on jäänyt paikoittaista toistoa, joka korostuu loppuosassa. Myös
teoksen rakenne heikkenee loppua kohden ja muuttuu katkelmalliseksi, eikä
kerronnallista huipennusta tule. Rajalalla draaman kaari puolestaan on niin
vahva, että siihen sopimattomat vivahteet ja sivupolut saavat jäädä pois.
Kokonaisratkaisu toimii ja tarina etenee sujuvasti, mutta mukana on myös
tahattomalta vaikuttavaa suurpiirteisyyttä.

Paavolaisen ihmissuhteiden käsittelytapojen eroista on kirjoitettu lyhyesti
sanomalehtikritiikeissä ja syvällisemmin verkkojulkaisuissa. Rajala kertoo
mielellään kaiken mahdollisen ja heittää sekaan myös omiaan: kun
Paavolainen matkusti elokuussa 1939 Moskovasta Kiovaan, mukaan lähti
Ukrainan-lomalle halunnut Suomen lähetystön kanslia-apulainen Anna Muroma.
Viranomaisdokumenteista selviää vain, että heidät majoitettiin hotellin eri
kerroksiin, mutta Rajalan mielestä ”naisen puutteessa elänyt Paavolainen
tarttui varmasti tilaisuuteen”. Myös Hella Wuolijoen ja Paavolaisen välille
vihjataan suhdetta ilman aiheeseen viittaavia tietolähteitä. Rajalan tapa
valottaa ja ymmärtää kohteensa yksityiselämää on silti kerännyt
voittopuolisesti kiitosta. Suorasanaisena esimerkkinä kritiikistä voi mainita
Juha Huuskosen blogikirjoituksen Paavolais-kritiikki ja suomettumisen monet
muodot (22.10.2014).

Riikonen mainitsee Paavolaisen lukuisista naispuolisista ”ystävistä” vain
sen verran kuin on välttämätöntä, välillä ei oikein sitäkään. Hän
käyttää säästyneet sivut muun muassa ennennäkemättömän tarkkaan
dokumentaatioon kirjallisuudesta, johon Paavolainen nojautui etenkin vuoden 1937
Etelä-Amerikan matkaansa seuranneissa Lähtö ja loitsu- ja Risti ja hakaristi
-teoksissaan. Paavolainen on nähty suomalaisittain omaperäisenä
kirjoittajana, mutta vähintään yhtä taitava hän oli lainaamaan muilta.
Etenkin kiireisissä viimeistelyvaiheissa hän turvautui paljolti referaatteihin
ja käännöksiin ilman, että olisi selvästi maininnut lähteitään. Tuohon
aikaan suorien lainausten ja käännösten kierrätys kirjasta toiseen oli tosin
yleistä, kuten Riikonen muistuttaa.

Rajala ei typistä Paavolaista narsistiksi, vaikka ainakin Kuisma Korhosen
suorasukaisesti otsikoitu kritiikki tällaisen leiman on saattanut antaa.
(Kuisma Korhonen: Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä, Helsingin
Sanomat 17.9.) Tulisoihtu pimeään ei aina ole armollinen kohdehenkilöään
kohtaan, mutta myös Paavolainen osasi kirjoittaa muista pisteliäästi ja
satiirisesti. Teos on kokonaisuutena tarkkanäköinen ja asiallisen arvostava.
Rajala onkin huomauttanut ( Panu Rajalan blogikirjoitus Kritiikin päivä
17.9.2014), että Paavolaisen monesti koeteltu maine kyllä kestää hänenkin
kohtelunsa.

Paavolainen ei ollut opportunisti vaan sopeutuja

Paavolaisesta on aika ajoin yritetty tehdä myös opportunistista
takinkääntäjää, mutta tämäkään leima ei sovi häneen. Hän halusi
tavoittaa ajan hengen ja tuulen suunnan, mutta pysytteli silti riippumattomana
sopeutujana tai aidalla istujana, kuten ainakin Erkki Tuomioja on kirjoittanut
(Häivähdys punaista, 2006). Paavolainen kyllä mittaili takkeja vaivihkaa –
esimerkiksi välirauhan aikana 1940–1941, kun hän ja Jarno Pennanen ottivat
tuntumaa Teo Snellmanin surkuhupaisaan kansallissosialistijoukkoon – muttei
lopulta sonnustautunut yhteenkään.

Huomiota herättänyt tyyli ja puhuttelevat aiheenvalinnat olivat
kirjailija-Paavolaisen tavaramerkkejä, mutta yhteiskunnallisesti hän viihtyi
varovaisena liberaalina eikä pyrkinyt kotimaan ylimpään kulttuurieliittiin.
Jälkimaineen kannalta on ollut ratkaisevaa, että Paavolaisen esseistinen
nykyajan etsintä alkoi jo 1920-luvulla ja jatkui kahden seuraavan vuosikymmenen
mullistusten halki. Synkässä yksinpuhelussa kuuluu ”karjalaisen
kosmopoliitin” ääni, jota ei olisi olemassa ilman aiempia kokemuksia ja
matkoja, hurmioitumista ja häkeltymistä Eiffel-tornin, Nürnbergin soihtujen
ja hakaristilippujen, Argentiinan pampan tähtitaivaan ja Kremlin
iltavalaistuksen edessä.

Vaikka Paavolainen ei ole koskaan päässyt unohtumaan, hänet nostettiin
uudelleen keulakuvaksi kun kylmän sodan rautaesirippu repesi ja eurooppalaisuus
teki paluun kotimaiseen kulttuurispoliittiseen keskusteluun. Huomautus on Mikko
Majanderin, joka on aiheellisesti muistuttanut (Demokraatti 28.10.) siitäkin,
ettei yhden miehen tie ikoniksi muiden aikalaisten kustannuksella
välttämättä kerro kosmopoliittisuudesta vaan pikemminkin Suomen
provinsiaalisuudesta.

Paavolainen halusi kirjailijanurallaan herätellä suomalaisia tiedostamaan,
”mitä maailmassa oikein tapahtuu”, muttei suoltanut raskassoutuista
saarnamiehen tekstiä. Hän suosi hienovaraisia vihjeitä, hallitsi sarkasmin ja
satiirinkin, kuten molemmista elämäkerroista käy ilmi. Arroganssiakin oli,
mutta toisia sellainen on häirinnyt enemmän ja toisia vähemmän.

Keulakuvista ihmisen kokoiseen historiaan

Vaikka johtotähdet voivat peittää muita näkyvistä, he myös näyttävät
tietä tuntemattomaan. Historiantutkimuksessa puhutaan siitä, kuinka hankalaa
on tavoittaa menneen ajan maailma. Jotta ymmärtäisimme aikalaiskäsityksiä,
mentaliteetteja, emme etsi lopullista totuutta vaan ihmisen kokoisia ja
näköisiä kurkistusaukkoja. Olavi Paavolainen sopii tehtävään hyvin, koska
hän on älynnyt jättää osan vastuusta lukijalle.

Lopulta ei ole haitaksi, ettei Paavolaisen monista näkemyksistä saada
varmuutta. Jokainen hänet löytänyt sukupolvi on voinut käydä omat
keskustelunsa ja kiistansa. Välillä palataan lähtöruutuun, mutta ymmärrys
yhteiskunnallisen sitoutumisen problematiikasta ja ihmisluonteesta on kasvanut.

Rajalan ja Riikosen kirjat ovat tarpeellisia ja ajankohtaisia. Päähenkilön
kautta avautuu näköaloja viime vuosisadan alkupuolen kiehtovaan mutta
kivuliaaseen historiaan, joka on nykyään puhuttelevasti esillä
kirjallisuudessa ja muussakin kulttuurikeskustelussa. Varsinkin 1930-luvun
maailmaa, jonka totaalinen sota ja sitä seurannut uusi järjestys jätti
pitkäksi aikaa varjoihin, on kirjoitettu näkyviin väkevästi.

Sivistys ei selviydy ilman historiallista ymmärrystä, jota voi hankkia myös
kaunokirjallisuudesta. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat (2012), Riikka Pelon
Jokapäiväinen elämämme, Kjell Westön Hägring 38 (molemmat 2013) ja Sirpa
Kähkösen Graniittimies (2014) ovat tästä viime aikojen vaikuttavimpia
kotimaisia esimerkkejä. Teokset kertovat ihmisistä, joiden piti luovia meille
vieraan ajan monien totuuksien, valheiden ja turhien toiveiden keskellä.

Yksi heistä oli Olavi Paavolainen. Hänenkaltaistensa jälkiä voi yhä
seurata.

Teksti on julkaistu aiemmin Kanavassa 1/2015.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/