[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tutkimuskohteena naapurinmiehen maisemat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rossi, Leena: Yksilö ja ympäristö. Maalari Frans Lindin (1903-1988)
elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa. Turun
yliopisto, 2015. 257 sivua.


Tutkimuskohteena naapurinmiehen maisemat
---------------------------------------------------------

Leena Rossin väitöskirjassaan esittelemä paikkaluokitus on täysin uusi tapa
tarkastella ihmisen suhdetta paikkoihin, joissa hän elämänsä varrella asuu,
työskentelee tai käy.

 

Leena Rossin väitöskirja Yksilö ja ympäristö on monellakin tapaa
mielenkiintoinen teos. Jo rakenteeltaan: se nimittäin edustaa
historiantutkimuksessa harvemmin nähtyä kokoomaväitöskirjaa. Neljästä
englanninkielisestä ja yhdestä suomenkielisestä artikkelista sekä
pitkähköstä johdanto-osasta koostuva teos kartoittaa yhden ihmisen,
varkautelaisen maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäistä
ympäristösuhdetta muistitiedon ja maisemamaalausten valossa.

Mielenkiintoista ja suhteellisen harvinaista on sekin, että tutkija tukeutuu
alkuperäislähteenä muistitietoon niin vahvasti kuin Rossi tekee ja valitsee
kohteekseen henkilön, joka on tavallinen työläinen: sisustusmaalari joka
tekee tauluja vapaa-aikoinaan. Mutta samalla kun kirjoittaja tarkastelee
harrastajataiteilijan ympäristösuhdetta – siis kaikkea sitä, mitä ihminen
tekee ympäristössään, ympäristölleen ja ympäristönsä vaikutuksesta –
hän valottaa monia muitakin kiinnostavia seikkoja.

Jo johdanto-osassa – ja useaan otteeseen myöhemminkin – esiin nousevat
1900-luvun alkupuolen työläisten elämänmuodot, ennen kaikkea asuminen ja
siihen liittyvä luonnon hyödyntäminen. Niin ikään esillä ovat rakennetun
kaupunkiympäristön muuttuminen erityisesti viime vuosisadan loppupuoliskolla
ja teollisuuden ympäristövaikutukset. Yksilötasolla käsitellään muun
muassa kanssaihmisten suhtautumista mieheen, jonka vapaa-ajan harrastus poikkesi
naapurinmiesten joutohetkien puuhista.

Parinkymmenen vuoden urakka osin epätavallisin lähtein

Tutkimuksen keskushenkilö Frans Lind oli Leena Rossin vanhempien naapuri ja
pikku-Leenan leikkitoverin isä, Ranssi-setä, joka sittemmin yli 80-vuotiaana
akateemisen tutkimuksen kohteeksi jouduttuaan vähätteli omaa merkitystään ja
kielsi ehdottomasti ”kirjuttamasta mittään lehteen”, mutta muisteli
mielellään sekä omaa elämäänsä että muitakin ”vanahoja aekoja”.

Tutkimuksensa taustaa esitellessään Rossi kertoo, että väitöskirjan idea
alkoi itää jo parikymmentä vuotta sitten. Kulttuurihistorian
lisensiaatintyöksi aiottu, osin aikaisempien kansatieteen ja psykologian
opintojen pohjalta versonut harrastajataidetta, ”tavallisen ihmisen”
taideharrastusta sekä rakennetun kaupunkiympäristön muutosta koskeva tutkimus
ei valmistunut, vaikka aineistoa oli runsaasti. Rossi oli tuolloin alkanut
haastatella Frans Lindiä; lopulta kasassa oli lähes 30 nauhoitettua ja
litteroitua haastattelua. Niitä hän täydensi myöhemmin sukulaisten ja
naapurien kertomuksilla ja omilla havainnoillaan.

Lisäksi lähteinä on käytetty noin viittäkymmentä Lindin
1920–1960-luvuilla maalaamaa maisemataulua; kukkia ja asetelmiakin olisi ollut
tarjolla, mutta ne on suljettu tutkimuksen ulkopuolelle. Mielenkiintoista on,
että Lind kuvasi pitkälti omaa asuinympäristöään, ei maaseudun
viljelysmaisemia kuten harrastajamaalarit usein tekevät. Teollisuuskaupunki
Varkauden tehtaanpiiputkin esiintyvät vain yhdessä kuvassa – paikassa, johon
ne eivät todellisuudessa edes näy. Tuolloin niiden tehtävä oli symboloida
taulun saajan ammattia ja työpaikkaa. Lind nimittäin ei myynyt taulujaan; ne
on tehty joko oman kodin somisteiksi tai lahjoiksi naapureille, tuttaville ja
sukulaisille.

Haastattelujen pohjalta tai niiden innoittamana syntyi useita artikkeleita;
kaikki niistä eivät päätyneet nyt käsillä olevaan väitöskirjaan. Mukana
olevat on kirjoitettu ja julkaistu 2000-luvun puolella, vaikka Rossi esitelmöi
tutkimusaiheeseensa liittyen ensimmäisen kerran jo vuonna 1985.



Kuva: Varkauden kirkko, ilmakuva vuonna 1953. (Wikimedia Commons)

Johdantoluku paljastaa myös mainiosti sen, miten tutkimussuunnitelma, vaikka
kuinkakin hyvä ja innostava, voi tutkimusprosessin kestäessä muuntua moneen
kertaan. Artikkelien esittelystä puolestaan käy ilmi, että samasta
aineistosta saa halutessaan useita erilaisia tutkimuksia. Muutoinkin
johdantoluku antaisi ajattelemisen aihetta etenkin aloittelevalle tutkijalle:
Rossi selvittää yksityiskohtaisesti aineistojensa syntyä,
muistitietohaastattelujen tekemistä, lähdekritiikkiä ja muistitiedon
käyttöä tutkimuksessa. Myös tutkijan itsereflektio on vahvasti mukana
tässä osiossa, samoin eri lähestymistavat, käsitteet ja tutkimusperinteet.
Näkökulmia on nimittäin kolme: kulttuurihistoriallinen ympäristötutkimus,
henkilöhistoriallinen tutkimus ja muistitietohistoria. Sen sijaan Rossi ei
tarkastele Frans Lindin maisemamaalauksia taiteentutkijan tai
taidehistorioitsijan tavoin tai arvota niitä. Tämä valinta istuu oivallisesti
kohdehenkilön ”minä mualasin sen kun se olj siinä” -ajatteluun.

Suomenkielisessä artikkelissa on suorissa lainauksissa käytetty savon
murretta. Rossin mukaan tarkoitus ei ole eksotisoida henkilöitä, vaan valottaa
heidän persoonallisuuttaan ja ilmaisutapojaan. Englanninkielisissä
artikkeleissa sitaatitkin ovat yleiskielisiä, sen sijaan sellaiset esineet kuin
korento, suavi ja saanavasta ovat niihinkin jääneet alkuperäismuodossaan
(toki selvyydeksi myös käännettyinä).

Ympäristösuhteen monet ulottuvuudet

Englanninkielisistä artikkeleista ensimmäinen, One Man’s Thirteen Abodes,
käsittelee Lindin asuntoja koko hänen elämänsä ajalta. Suhteellisen varhain
eli jo 1800-luvun alkupuolella teollistunut Varkaus oli pitkään muutaman ison
työnantajan varassa toimiva tehdaspaikkakunta, seudun suurinta työnantajaa A.
Ahlström Oy:tä kutsuttiin vain ”virmaksi”. Frans Lind oli ”virman”
palveluksessa yli puoli vuosisataa.

Yhtiö omisti tehdaslaitosten lisäksi myös työläisten, toimihenkilöiden ja
johtajien asunnot – viimeksi mainittuihin Lind pääsi tutustumaan toimiessaan
yhtiön rakennus- ja remonttiryhmän maalarina. Hän oli arvostettu
ammattilainen, mikä lienee osittain selittänyt myös sen, etteivät
kanssaihmiset kummeksuneet hänen harrastustaankaan, vaikka kuvataide ei
kuulunut keskeisiin kiinnostuksen kohteisiin tehdasyhteisössä.

Ja vaikka työläisten kodit olivat usein ahtaita ja mukavuuksia vailla, eivät
Varkauden laitamat olleet mitään Ryysyrantaa. Lindin perhe ei varmaan ollut
ainoa, jossa isä ja pojat tapetoivat vuokrahuoneiden seinät, äiti kutoi matot
lattialle ja sisko ompeli seinävaatteita. Pitkähkö artikkeli valottaa paitsi
Frans Lindin kotisuhdetta, myös asumisolosuhteiden yleisiä muutoksia
1900-luvun Suomessa. Hellahuoneesta siirrytään omakotitalon ullakolle, ja kun
mies saa vihdoin oman talon pystyyn, hän kokee tehneensä voitavansa perheen
hyväksi.



Kuva: Varkaus Saimaalta käsin vuonna 2010. (Riku Kettunen/Flickr)

Myös artikkelissa One Man’s Waters: A Finn’s Lifelong Relationship with
Water and Waterways valottuu niin Lindin kuin muidenkin varkautelaisten suhde
veteen ja vesistöihin. Juoma- ja talousveden hankinta ja käyttö sekä
jätevesien käsittely selviävät tästä tekstistä, ja eräänlaisena
”bonuksena” tulee myös huomio, että meidän arkipäiväiset
ympäristönormimme ovat melko nuoria. Siinä missä minä ja muut
kanssaveneilijät vältämme tiskivesien kaatamista järveen tai mereen ja
käytämme veneissä kemiallista vessaa tai vierassatamissa tyhjennettävää
septitankkia, kärräsivät varkautelaiset ”huussinalusensa” kevättalvella
Haukiveden jäälle, mistä ne jäiden sulaessa häipyivät. Tapa oli kuulemma
joidenkin asukkaiden käytössä vielä 1980-luvulla. Siistiytymistä oli silti
tapahtunut, ja vesien saastuminen, kalakuolemat ja uusi vesilainsäädäntö
pakottivat teollisuuslaitokset viimeistään 1960-luvulla puhdistamaan
jätevetensä – aiemmin nekin oli laskettu sellaisenaan vesistöihin.

Artikkelissa Ordinary Man’s Everyday Places Rossi esittelee paikkaluokituksen,
jota voisi jatkossa käyttää kenen tahansa ihmisen – tai miksei laajemmankin
ihmisjoukon – paikkasuhteen tutkimisessa. Paikkakategoriat ovat pakollinen,
vapaaehtoinen, pitkäaikainen, lyhytaikainen, ainutkertainen, aktiivinen,
passiivinen, nykyinen, mennyt, vältelty ja hylätty. Sama paikka voi tietysti
kuulua useampaankin kategoriaan joko samanaikaisesti tai eri aikakausina.
Esimerkiksi 1950-luvun lopulla hankittu kesämökki, johon Frans Lind oli
ilmeisen kiintynyt, kuului yli 20 vuoden ajan kategorioihin vapaaehtoinen,
pitkäaikainen, aktiivinen ja nykyinen. Mökillä viihtyivät myös lapset ja
lapsenlapset, siellä puuhailtiin kaikenlaista, ja eläkkeelle jäätyään Lind
asui Lyyli-vaimonsa kanssa siellä jäidenlähdöstä järven jäätymiseen eli
noin vapusta lokakuuhun. Mutta kun Lyyli kuoli, paikasta tuli vältelty; mies ei
enää halunnut viettää siellä aikaansa. Lopulta hän jätti mökillemenon
kokonaan, jolloin paikasta tuli hänen kannaltaan hylätty.

Ainutkertaisia paikkakokemuksia tutkimushenkilöllä ei ollut, ellei sellaiseksi
lasketa huiman korkeaa tehtaanpiippua, johon hän 16-vuotiaana pojankollina
kiipesi lyötyään kavereiden kanssa vetoa, uskaltaako vai ei. Frans Lind
kuului ikäluokkaan, joka ei ehtinyt mukaan massamatkailuun, eikä hän
ilmeisesti halunnutkaan lähteä kotoaan juuri mihinkään muualle kuin
mökille, metsään marjastamaan ja sienestämään tai järvelle kalaan.



Kuva: Varkauden tehtaanpiippuja Peisin luontopolulta vuonna 2011. (Timo
Heinonen/Flickr)

Jäin kuitenkin miettimään, eikö missään vaiheessa tullut puhetta Fransin
sotareissusta. Tämänikäiset miehet kun olivat ainakin talvisodassa ja
jatkosodan alussa rintamalla, ja useat veteraanit muistavat sodassa kokemansa
ympäristön valokuvantarkasti. Mutta ehkäpä asia ei tuntunut tärkeältä sen
enempää haastattelijasta kuin haastateltavastakaan – juttua riitti
muutenkin. Ja vaikka Rossi oli luvannut, ettei ”näetä juttuja niä muut kun
minä ja tutkijat”, sopimus koski vain maalarin elinaikaa: 1990-luvun alussa
ilmestyi Varkauden lehdessä parikin pitkää juttusarjaa kaupungin (vuosina
1929–1961 kauppala, sitä ennen osa Leppävirran kuntaa) menneestä
elämästä. Ne perustuivat Frans Lindin eloisiin muistelmiin.

Suomeksi kirjoitettu Sunnuntaimaalarin maisemat esittelee yksilön
ympäristökokemusten ulottuvuudet, jotka osin pilkahtavat esiin myös muissa
artikkeleissa. Aistimisen, kauneuden kokemisen ja tunteiden ulottuvuudet saavat
rinnalleen nostalgian eli säilyttämisen ulottuvuuden ja sen vastapuolen
progressiivisuuden eli edistyksen (mikä useimmiten merkitsee vanhan
hävittämistä). Sosiaalisuus sekä tiedon, toiminnan, omistamisen ja
hyödyntämisen ulottuvuudet eivät sinänsä maalauksissa näy, mutta maalarin
luontosuhteessa ne ovat kyllä läsnä. Kun tähän liitetään vielä
liikkuvuuden ulottuvuus, koossa on työkalupakki, jota ihmisen ja miksei
kokonaisen ihmisryhmänkin ympäristö- ja luontosuhteen tutkimuksessa voi
hyödyntää.

Viimeinen, lyhyehkö artikkeli Oral History and Individual Environmental
Experiences on metodologinen; se analysoi Lindin ympäristökokemuksia kolmen
maalauksen kautta. Jokaista näistä tarkastellaan kolmesta eri näkökulmasta.
Jos kirjan on lukenut tarkasti tähän asti, kuvat ovat jo tuttuja, mutta niiden
käsittelytapa uusi.

Paikkakategoriat uraauurtavia 


Kun kyseessä on artikkeleista koostuva väitöskirja ja artikkelit on julkaistu
eri aikoina eri tieteellisissä lehdissä, on teksteissä väkisinkin
päällekkäisyyttä. Se ei sinänsä haittaa: jollei ehdi, jaksa tai viitsi
lukea Varkauden tehdasyhdyskunnan kehityksestä tai Frans Lindin työ- ja
perhehistoriaa useampaan kertaan, voi hyvin hypätä yli muutaman rivin, sivun
tai kappaleen. Aivan kaikkien aineistoon kuuluvien taulujen kuvia ei kirjaan ole
saatu, mikä tietysti on valitettavaa. Pääosin kuvat ovat mustavalkoisia
johtuen siitä, että ne on painettu alkuperäisiinkin tieteellisiin
julkaisuihin mustavalkoisina, mutta johdantoluvun kuvat ovat värillisiä (tosin
suhteellisen pieniä, ilmeisesti kustannussyistä).

Satuin istumaan Rossin väitöstilaisuudessa ja kuulin, miten opponentti (Åbo
Akademin dosentti Laura Hollsten) loppulausunnossaan kehui Rossin väitöskirjaa
omaperäiseksi, innovatiiviseksi, hyvin toteutetuksi ja joiltakin osiltaan jopa
uraauurtavaksi. Uutta ja uraauurtavaa ovat nimenomaan paikkakategoriat, joita ei
tietääkseni missään aiemmassa tutkimuksessa ole käytetty – ei ainakaan
näin laajana skaalana.

Rossi kyllä näyttää tuntevan useankin tieteenalan aiemman tutkimuksen;
johdantoluvun kirjallisuusluettelo on yli 20-sivuinen ja siinä luetellaan noin
400 kirjaa tai tutkimusartikkelia. Ne edustavat lähinnä kansatiedettä,
elämäkerta- ja muistitietotutkimusta, mutta myös muita humanistisia
tieteenaloja sekä tutkimusmetodologiaa. Kaikilla tuoreilla tohtoreilla ei
myöskään ole entuudestaan niin pitkää julkaisuluetteloa kuin Rossilla:
johdantoluvun kirjallisuusluettelossa on miltei 30 hänen kirjoittamaansa
artikkelia ja toimittamaansa kirjaa. Ilmeisesti niitä on tulossa lisääkin:
jatkotutkimusaiheita luetellaan tutkimuksen johtopäätösosiossa kymmenkunta.

Teos on ilmestynyt Turun yliopiston ”Scripta Lingua Fennica Edita”
-julkaisusarjassa. Sopii toivoa, ettei se jää pelkästään akateemisen
yleisön käsiin, vaan leviää laajemmallekin. Voisihan kuka tahansa
suomalainen pohtia sen parissa omaa ympäristösuhdettaan: millaiseksi se on
kehittynyt ja miksi?

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/