[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Salpalinja Etelä-Savossa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Otto Aura <otto.aura at gmail.com> VTM, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hytönen, Jorma; Koponen, Martti: Hanaa, sanoi Hanell - Jees, betonia, vastasi
kapteeni Arimo. Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa. Savonlinnan
maakuntamuseo, 2014. 260 sivua.


Salpalinja Etelä-Savossa
---------------------------------------------------------

Hanaa, sanoi Hanell – Jees, betonia, vastasi kapteeni Arimo. Salpalinjan
linnoitustyöt Etelä-Savossa on Savonlinnan maakuntamuseon julkaisema
inventointi- ja näyttelyjulkaisu tekijöinään Jorma Hytönen ja Martti
Koponen. Julkaisu sisältää valtavan määrän tietoa Salpalinjan
rakentamisesta Etelä-Savossa. Välirauhan kiihkeän linnoittamisen aika sekä
jatkosodan aika saavat osansa ja Salpalinja saa huomiota vielä nykypäivään
asti. Salpalinjaa käsittelevää tutkimusta on Suomessa toistaiseksi
valitettavan vähän, joten tämä paikkaa omalta osaltaan tilannetta ja antaa
myös pohjaa tulevalle tutkimukselle.

Alaotsikko kertoo kirjan ytimen: kirja käsittelee siis Salpalinjan
linnoitustöitä Etelä-Savossa. Pääotsikko sen sijaan on hieman erikoinen,
sillä eivät kyseiset herrat mitään tuollaisia sanoneet – kirjoittajat sen
itsekin toteavat heti alussa. Kenraaliluutnantti Edvard Hanell toimi
linnoitustöiden johtajana keväästä 1940 jatkosodan loppuun. Kapteeni Reino
Arimo puolestaan toimi maastosuunnittelijana linnoitustöissä, tuomittiin
asekätkennästä ja jäi lopulta 1968 eläkkeelle pääesikunnan
päällikkönä – ja julkaisi vuonna 1981 tutkimuksen Suomen linnoittamisen
historia 1918–1944. Heitä ei kenties maltettu olla kirjoittamatta kirjan
otsikkoon.

Itse kirja siis kuitenkin käsittelee alueellisesti välirauhan aikaista
linnoittamista Etelä-Savossa. Rajauksena on käytetty vuoden 1940 kuntajakoa.
Aluetta kutsutaan myös järvialueeksi runsaiden vesistöjen johdosta, jotka
myös laskettiin linnoitussuunnitelmissa osaksi puolustusta. Teoksessa
tarkastelu aloitetaan muutamalla lyhyellä artikkelilla Salpalinjan
inventoinnista 2009–2012 (John Lagerstedt) ja linnoittamisesta osana
puolustusta (Matti Kykkänen). Näiden jälkeen siirrytään lyhyesti talvisodan
aikaiseen linnoittamiseen järvialueella. Mainittakoon, että esimerkiksi
Punkaharjulla rakennettiin estelinjoja.



Kuva: Salpalinjan bunkkerin (numero 326) ampuma-aukot Miehikkälän
Salpalinja-museossa. Arvostelun kuvat eivät siis ole Etelä-Savon alueelta.
(Jaripk/Wikimedia Commons)

Lyhyen talvisota-osion jälkeen päästään välirauhan aikaan, jolloin kirjan
kohteena olevat rakennustyöt aloitettiin. Betonilaitteista, siis
kantalinnoitteista, jotka oli valmistettu betonista, on kirjoitettu ansiokkaasti
ja tarkasti. Välirauhan aikaisen linnoittamisen perusteista olisi voinut olla
hieman laajemmin, kuten esimerkiksi linnoittamismäärärahoista, jotka
eduskunta myönsi. Lisäksi linnoitustöiden johtajan kenraali Hanellin
esikunnan, linnoitustoimiston, organisaation tarkastelu olisi tuonut oman
lisänsä kokonaiskuvaan ennen siirtymistä tarkemmin alueelliseen käsittelyyn.

Haastattelulähteet piristävät arkistoluetteloiden vastapainona

Välirauhan aikaisia linnoitustöitä teetettiin myös urakoitsijoilla ja onkin
erittäin hyvä, että tähän kirjaan on otettu omat lukunsa alueella töitä
tehneille urakoitsijoille. Näitä olivat ainakin Rakennustoimisto Tähtinen &
Sola Oy ja Yhtymä Sopanen, Heino ja Lindroth. Urakoitsijoista päästään
sitten työjoukkoihin, käytännössä alueella työskennelleisiin työryhmiin.
Lukeminen on välillä hieman raskasta ja teksti paikoitellen luettelomaista.
Ryhmiä tarkastellaan yksityiskohtaisesti ja paikoitellen tulee tunne, että
lähes kaikkia lähteitä on referoitu. Tässä yhteydessä on todettava, että
paikallisille (tai ainakin alueen maantietoa paremmin tunteville) kirjassa
esitetyt paikat ja työt aukeavat varmasti huomattavasti paremmin. Loistavana
mausteena kirjaan on saatu lyhyt luku otsikolla ”Porapojat Punkaharjua
linnoittamassa”, jossa lähteenä ovat kahden linnoittajaveteraanin
haastattelut. On selvää, että tällainen lisä arkistomateriaalin oheen on
arvokas ja mielenkiintoinen!

Myös jatkosota otetaan tarkasteluun. Tämä on varsin perusteltua, sillä työt
Salpalinjalla eivät suinkaan loppuneet vaikka aktiivinen linnoittamisvaihe
päättyikin jatkosodan alkamiseen kesällä 1941. Hieman erikoisesti
otsikoidussa ”Jatkosodan rauhan vuodet” luvussa mainitaan, että välirauhan
aikaista pääpuolustuslinjaa varten perustettiin Päämajan linnoitusosastoon
Kunnossapito- ja tarkastustoimisto ”jo vuonna 1941” (s. 211). Oikeasti
kyseinen toimisto perustettiin vasta maaliskuussa 1942. Kyseisestä toimistosta
olisin mielelläni lukenut enemmän, sillä se vastasi kaikista
linnoitustöistä, joita Salpalinjalla tehtiin kesään 1944 asti.

Kuten välirauhan aikaisen linnoittamisen tarkastelussa, myös jatkosodan ajalta
kirjassa edetään rakennusyksikkö kerrallaan. Ensimmäisenä kunnian saa 24.
erillinen linnoitusrakennuskomppania. Osoittautui pieneksi pettymykseksi, että
kyseinen luku pohjautuu vain kyseisen komppanian sotapäiväkirjaan.
Valitettavasti maininta komppanian erityislaatuisesta työvoimasta jää
alaviitteeseen. 24. erillinen linnoitusrakennuskomppania oli nimittäin yksi
niistä komppanioista, joiden miehistö oli sotasairaaloiden psykiatrisilta
osastoilta työhön siirrettyjä hermotoipilaita, aikalaiskielellä
”tärähtäneitä”. (Ks. Ville Kivimäen Murtuneet mielet.)

Rakennusyksiköiden käsittely pohjautuu pääasiassa yksiköiden
sotapäiväkirjoihin. Tämä näkyy usein tekstissä ja esimerkiksi 33.
linnoitusrakennuspiiriä käsittelevä luku näyttäisi olevan suoraa lainausta
sotapäiväkirjasta. Jostain syystä 33. linnoitusrakennuspiiriä edeltänyttä
Os.4/Tuompoa ei ole mainittu, vaikka se oli toiminnassa käytännössä koko
kesän 1944.

Runsas kuvitus, näyttävä taitto - ja muutamia korjattavia asiavirheitä

Kirjan loppuu lukuun, jossa käsitellään sodanjälkeistä aikaa. Tämä on
ehdottomasti hyvä asia. Samoin positiivisen maininnan ansaitsee se, että
kirjassa on kuvituksessa käytetty myös nykypäivän valokuvia kohteista.
Muutenkin kuvitus on erittäin runsasta: mukana on sodanaikaisia valokuvia,
korsujen ynnä muiden piirustuksia sekä taulukoita. Edellä mainitut toimivat
oikein hyvin.

Rakennusyksiköiden lähteisiin olisi kaivannut hieman laajempaa pohjaa, mutta
tutkimusekonomiselta kannalta ymmärrän toki pitäytymisen
sotapäiväkirjoissa. Lähteitä on kuitenkin käytetty ja alaviitteet
löytyvät, välillä tarkemmin ja välillä kokoomaviitteinä. On kuitenkin
selvää, että Etelä-Savon Salpalinjaan liittyneitä dokumentteja on käyty
paljon läpi. Mielestäni kuitenkin aiemmin mainitun Kunnossapito- ja
tarkastustoimiston Savonlinnassa/Kulennoisissa sijainneen tarkastuspiirin
toimintaa olisi ollut erittäin perusteltua tutkia.



Kuva: Salpalinjan bunkkerin (numero 326) sisäänkäynti Miehikkälän
Salpalinja-museossa. (Jaripk/Wikimedia Commons)

Kirjan fyysinen olemus on hieman hankala, jos sitä tahtoisi lukea muualla kuin
pöydän ääressä. Toisaalta valittu koko mahdollistaa näyttävän taiton.
Eihän näissä ole mitään yhtä ja oikeaa ratkaisua! Kirjassa on muutamia
asiavirheitä, joiden korjaamiseksi kirjan tekijä on luvannut korjausliitteen
museon sivuille. Nyt jo liitteenä on kartta, johon on merkitty Salpalinjan
inventoinnissa paikannetut kohteet. Tämä erittäin mielenkiintoinen liite
olisi ollut vielä parempi, jos se olisi sidottu tekstiin tavalla tai toisella.

Muutamista huomautuksista huolimatta kirjassa on paljon hyvää. Uskon, että
varsinkin sellaisille, jotka pystyvät sitomaan kirjassa esiintyvät paikannimet
oikeisiin kohteisiin, kirja on erittäin antoisa. Salpalinjaa käsittelevää
tutkimusta on Suomessa toistaiseksi valitettavan vähän, joten tämä paikkaa
omalta osaltaan tilannetta ja antaa myös pohjaa tulevalle tutkimukselle.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/