[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tasavallan asia on meidän! — Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Timo Karvinen <timo.y.karvinen at utu.fi> tohtoriopiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koivisto, Hanne & Parikka, Raimo (toim.): ¡NO PASARÁN! Espanjan sisällissodan
kulttuurihistoriaa. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2015.
464 sivua.


Tasavallan asia on meidän! —  Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa
---------------------------------------------------------

¡NO PASARÁN! Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa tarjoaa monipuolisen
mutta sirpaleisen kuvan sirpaleisesta ajasta ja sen tulkinnoista. Teos perustuu
Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen vuonna 2014 järjestämän,
Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa käsitelleen seminaaripäivän
esityksiin. Kirjoittajat tulevat eri historiatieteistä suomalaisista
yliopistoista. Teos on tervetullut lisä vähäiseen suomalaiseen keskusteluun
Espanjan sisällissodasta ja sen merkityksistä. Kokoelmaa voi suositella
erityisesti aihetta entisestään tunteville, mutta artikkelit ovat kiinnostavia
itsessäänkin.

Espanjan sisällissotaa lähestytään kirjassa karkeasti ottaen kolmesta
näkökulmasta. Ne ovat poliittis-oikeushistoriallinen, kirjallisuuden, runouden
ja visuaalisten taiteiden sekä suomalaisen vasemmiston ja työväenliikkeen
näkökulma.   

Poliittis-oikeushistoriallinen näkökulma 

Jukka Kekkosen kirjoitus "Espanjan sisällissota, poliittinen väkivalta ja
vastustajiin kohdistuneet rankaisutoimet vertailevasta
näkökulmasta" kannattaa lukea huolella, mikäli ei ennestään tunne Espanjan
sisällissotaa. Se oli nimittäin jopa sisällissotien joukossa
harvinaislaatuisen monimutkainen. Kekkosen kirjoitus tarjoaa oikeudellisen
näkökulman lisäksi erinomaisen tiivistyksen sisällissodan taustoista ja
kulusta. 

Ciceron sanoin ”aseiden keskellä lait vaikenevat”. Kekkonen kuitenkin
esittää, että sekavan alun jälkeen Espanjan sisällissodassa yritettiin
pitää kiinni laillisuudesta. Se oli tärkeää jo ulkopoliittisistakin
syistä. Valitettavasti olennaista ei kuitenkaan ollut se, mitä laitonta oli
tehnyt. Tuomioon riitti, että oli ”punikki”, ”fasisti” tai
”trotskilainen". Kekkonen korostaa kuitenkin, että tutkimusten mukaan
vähäisenkin legaliteetin luominen vähentää sortotoimia ja rangaistusten
arbitraarisuutta.



Kuva: Tasavaltalaissotilaita antautumassa nationalisteille vuonna 1936.
(Hulton-Deutsch Collection/Corbis)

Luigi G. de Annan artikkeli ”Italia ja Espanjan sisällissota” löytyy
kirjasta sekä suomen että italian kielellä.  Artikkeli kuvaa erinomaisesti
Italian osuutta Espanjan sisällissotaan. Aivan kuin Neuvostoliitto
Afganistanissa tai USA Vietnamissa, lähetti Italia aluksi maahan vain kalusto-
ja asiatuntija-apua, mutta lopulta myös sotilasosastoja. Mussolinin harmiksi
Italia upposi kenraali Mario Roattan sanoin ”espanjalaiseen suohon”. De Anna
nostaa artikkelissaan esiin tärkeän näkökulman, joka usein unohtuu Espanjan
sisällissotaa käsittelevissä kirjoituksissa: Kenraali Franco, tai edes
pääosa nationalisteista, ei ollut fasisteja. Franco oli äärikatolilainen
nationalisti — tasavaltalaistermein reaktionääri. Hänelle fasismi oli liian
modernia ja vallankumouksellista. ”Caudillo” otti vastaan apua Italiasta ja
Saksasta. Hän jopa käytti fasistien symboleja ja rituaaleja yhdistääkseen
nationalistien rintamaa, mutta esti heidän poliittiset tavoitteensa.

Kirjallisuuden ja visuaalisten taiteiden näkökulma 

Artikkelissa ”Aistihavaintojen rikkaus Espanjan sisällissodan kuvauksissa”
Hanne Koivisto käyttää lähteinä kuuluisia romaaneja ja suomalaisten
vapaaehtoisten tekstejä. Koiviston mukaan varsinkin sodan pauhu näyttää
shokeeranneen kaikki sodasta kirjoittaneet. Radio-, levytys- ja
kovaäänistekniikka toivat propagandan, musiikin ja sodan äänet kaikille
rintamille, kaikkiin tilanteisiin. Artikkeli on eloisasti kirjoitettu, niin kuin
teemaan sopii. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, poikkesivatko Espanjan
sisällissodan aistimaailman kuvaukset muiden sotien vastaavista. Esimerkiksi
vertailu ensimmäiseen maailmansotaan, joka vielä 30-luvun lopulla kummitteli
Euroopan kollektiivisessa muistissa, saattaisi avata tuoreita näkökulmia.

Toisessa artikkelissaan ”Jason Gurney kansainvälisten prikaatien myytin
kaatajana” Hanne Koivisto esittelee englantilaisen kuvanveistäjän ja
vasemmistointellektuellin. Jason Gurneyn muistelmat poikkeavat sisällissodan
tunnetuimmista muistelmista ja romaaneista pessimistisen ja tasavallalle
kriittisen asenteensa takia. Gurney oli jo lähtökohtaisesti realistisempi tai
vähemmän idealistinen kuin tunnetuimmat sisällissodan kronikoitsijat George
Orwell, André Malraux ja Ernest Hemingway. Artikkelissa on herkullinen
anekdootti aikansa sotaturismista.

Kiistanalaisin kaikista oli Gurneyn mielestä Hemingway, joka oli täynnä
teennäistä hyväntahtoisuutta. Hän asettui konekiväärin luodinkestävän
suojakilven taakse ja räiski kokonaisen vyön panoksia vihollisen suuntaan.
Tämä provosoi vihollisen vastaamaan tuleen kranaattikeskityksellä, mutta
sitä Hemingway ei enää jäänyt seuraamaan.

(s. 137)

Kirjoituksessa ”Toivon ja toivottomuuden romaanit Espanjan
sisällissodasta” Päivi Kosonen keskittyy kahteen kuuluisaan teokseen.
Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat on perinteinen juoniromaani, joka nousi
maailmalla pikavauhtia suursuosioon. Ranskalaisen André Malraux’n Toivo taas
on modernia simultaanikerrontaa, jossa näkökulmat, henkilöt ja paikat
vaihtuvat. Kososesta Toivo vertautuu kubistiseen taiteeseen kuten Picasson
Guernicaan.



Kuva: Roberto Capan "Kaatuva sotilas".

Mielenkiintoista on se, että Malraux'n teos aiheutti samanlaisen keskustelun
tapahtumien autenttisuudesta kuin Roberto Capan kuva Kaatuva sotilas, jota Juho
Korhonen analysoi artikkelissaan ”Robert Capan sisällissotakuviin rakennettu
realismi". Korhonen käsittelee sisällissodan kuvaraportointia Robert Capan,
ehkä kuuluisimman sotareportterin, värikkään elämän kautta.  30-luvulla
kehitettiin helppokäyttöisiä ja kestäviä kameroita. Reportterit pystyivät
ottamaan ne mukaan mihin tahansa ja ottamaan kuvia ”livenä”. Valokuvaajat
päästettiin myös ensi kertaa rintamille, varsinkin tasavallan puolella. Capa
nousi kuuluisuuteen sodan realistisena kuvaajana, vaikkakin jälkikäteen hänen
kuuluisimman kuvansa Kaatuvan sotilaan autenttisuudesta on kiivaasti kiistelty.

Tähän ilmiöön liittyy fotojournalistin ammatin tarkkaan määrittymätön
dualismi: fotojournalistit kirjoittavat samalla historiaa valokuviinsa, mutta
eivät kuitenkaan suoraan todellisuutta jäljentäen vaan taiteellisesti
todellisuutta rajaten ja muokaten.

(s. 168)

Noina vuosina lienee alkanut vakava keskustelu kuvien ja journalismin
autenttisuudesta ja totuudenmukaisuudesta, jota käydään yhä enemmän
nykyisin informaatio- ja hybridisotien aikakaudella.  


Kari Kotkavaara ihmettelee artikkelissaan ”Isämme Jeesus Nasaretilainen
(tuhottu vuonna 1936)”, miksi katolisten kulttikuvien kohtalo toisen
tasavallan ja sisällissodan aikana ei ole kiinnostanut suomalaisia
taidehistorioitsijoita. Kotkavaara kuvaa paatoksella myös, kuinka patsaita ja
tauluja yritettiin pelastaa tasavaltalaisten raivolta. Niin katolilaiset kuin
vallankumouksellisetkin kohtelivat kirkon pyhäinkuvia lähes kuin ne olisivat
eläviä. Artikkeli on kiinnostava, mutta kaipaisi arviota siitä, miksi
tasavaltalaiset, erityisesti anarkistit, suhtautuivat niin raivokkaasti kirkkoon
ja sen esineistöön. Ilman poliittista kontekstia se saattaa jäädä
arvoitukseksi. Anarkisteista kirkko oli kansanvihollinen, suurmaanomistajien ja
riistäjien kätyri, joka piti lukutaidottomat köyhät henkisessä pimeydessä
vuosisadasta toiseen.



Kuva: Kirkon ja nationalistiarmeija johtoa (Falsasbanderas.com)

Ranskalainen elokuva eli kulta-aikaansa Espanjan sisällissodan aikoihin ja otti
tasavallan asian nopeasti omakseen. Espanjan sisällissota oli ensimmäinen
sota, jossa elokuvia käytettiin voimakkaasti osana propagandaa. Tätä
käsittelee Ossi Lehtiö artikkelissa ”Ranskalainen elokuva ja Espanjan
sisällissota”. Tasavalta tuotti itse myös kokonaiset 264 elokuvaa. 
Propagandaa pidettiin niin tärkeänä, että sitä jatkettiin vielä
silloinkin, kun tasavalta jo luhistui — kun sähköt katkeilivat ja
pommikoneet piinasivat studioita.

Myös rahat loppuivat. Toisaalta armeija antoi elokuvantekijöiden käyttöön
2500 miestä, mikä mahdollisti vuorilta alas laskeutumisen ja kuvaamisen
Montserratissa. Alkuperäinen kuvauspaikka oli joutunut Francon joukkojen
haltuun.

(s. 197)

Hannu Salmen ”Granada, Granada, Granada” esittelee Roman Karmenin ohjaaman
Neuvosto-dokumenttielokuvan klassikon.  Elokuva liikkuu ajallisesti niin
sisällissodan vuosissa kuin nykyhetkessäkin. Vaikka se on muotokieleltään
runollinen ja monitasoinen, on se ideologialtaan kylmän sodan ja
neuvostodoktriinin mukainen tuote; jalo työväestö taistelee kommunistien
johdolla kavalia fasisteja vastaan. Salmesta elokuvassa on toinenkin, piilotettu
teema — vaikeneminen. Ohjaaja Karmen ja kuvaaja Simonov kävelevät vuonna
1967 Madridissa. Karmen haastattelee nuoria, mutta nämä eivät uskalla ottaa
kantaa. (Franco kuolee 1975). Salmesta tekijät ovat myös sisällyttäneet
elokuvaan viittauksia venäläisten Espanjan veteraanien kohtaloihin Stalinin
puhdistuksissa: "Vaikuttavaa on se tapa, jolla elokuva vihjaa aikalaisten
tietämättömyyteen siitä, millaiset kohtalot heitä odottavat." (s. 207)

Suomalaisen vasemmiston ja työväenliikkeen toimintaa ja tulkintoja Espanjan
sisällissodan aikana

Artikkelit suomalaisen vasemmiston ja työväenliikkeen toiminnasta ja
tulkinnoista Espanjan sisällissodan aikana lienevät se osa kirjasta, jolla on
eniten akateemista uutuusarvoa. Espanjan sisällissota on yksi tutkituimpia
historiallisia ajanjaksoja, mutta sen vaikutuksia Suomeen taas tunnettaneen
vähemmän. (Historioitsija Michael Seidmanin mukaan Espanjan sisällissodasta
on julkaistu yli 20 000 kirjaa vuoteen 2002 mennessä. Seidman, M. 2002. A
Republic of Egos: A Social History of the Spanish Civil War.)

Hanne Koivisto kuvaa artikkelissa ”Solidaarisuuden tunnetta ja sodan
todellisuutta – suomalaisten vasemmistointellektuellien tulkintoja Espanjan
sisällissodasta”, kuinka suomalainen vasemmisto luopui maailmansotien
välillä vallinneesta pasifismista ja omaksui sosialistisen Euroopan militantin
asenteen. Espanjan tapahtumista ja tunnelmista raportoitiin ahkerasti
vasemmiston julkaisuissa, joista keskeisin oli Suomen Kirjallisuuslehti. Eri
julkaisuissa käytettiin lähteinä kansainvälisiä julkaisuja, Espanjassa
vierailleiden suomalaisten materiaalia ja jopa käännettiin materiaalia
katalonialaisesta esperantonkielisestä lehdestä Popolo Frontosta. Suomalaiset
vapaaehtoiset lähettivät rintamilta tekstejä, jotka edustivat uutta
”työläisten itsensä kirjoittamaa reportaashinovellia”.   

Hanne Koiviston ”Carl von Haartman Francon armeijassa
1936–1939” esittelee suomalaisen sotilaan, aatelismiehen ja seikkailijan
Carl von Haartmanin. Hänen värikkäät muistelmansa Francon armeijasta
Kollaanjoelle julkaistiin heti talvisodan jälkeen. Koivistoa kiinnostaa,
poikkesivatko tasavaltalaisten ja nationalistien kokemukset sodasta toisistaan.
Ainakin von Haartmanille sota oli samaa kauhua ja kärsimystä. Hänen kuvansa
vihollisistaan on yhtä yksinkertaistava kuin vastustajienkin. He olivat kaikki
”punaisia”; kulttuurin, laillisuuden ja sivistyksen vastustajia, jotka
”valheellinen, kommunistinen propaganda oli vain johtanut harhaan.” Von
Haartman tuntee silti sääliä. Koskettavassa episodissa von Haartman Suomeen
palatessaan tapaa ”surkean olennon” – hävinneen tasavaltalaisen.   

Kuinka eri tavoin kohtalon arpa saattaa langeta. Toinen palaa kotiin voittajana,
toinen peräkannen siivoojana, mutta kaikesta huolimatta olimme, kumpikin oman
vakaumuksemme mukaan, kaksi totuuden ja oikeuden esitaistelijaa – kaksi
taistelijaa matkalla rakkaaseen synnyinmaahan, joka ehkä tarvitsi meitä
kumpaakin avukseen taistelussa samojen korkeiden ihanteiden puolesta.

(s. 335)

Artikkeli on ainoa, joka käsittelee aihettaan selkeästi nationalistien
näkökulmasta ja siksi yksi kirjan tärkeimmistä. Se laajentaa näkökulmia
niin Espanjan sisällissotaan kuin sen tulkintoihinkin. 


Jaana Tornioja-Latola kirjoittaa suomalaisesta avustustyöstä artikkelissaan
”Espanjan lasten puolesta, fasismia vastaan — Sylvi-Kyllikki Kilpi Espanjan
sisällissodan aikaisen avustustyön organisoijana ja puolestapuhujana”.
Suomalaisen työväestön piirissä herättiin auttamaan tasavaltaa ulkomaisen
esimerkin innoittamana. Tärkeä yhteistyökumppani Sosiaalidemokraattiselle
työläisnaisliitolle oli ruotsin Svenska Hjälpskomiten för Spanien.
Sylvi-Kyllikki Kilpi oli Suomen avustuskomitean puheenjohtaja. Maanlaajuisesti
Espanjan sisällissodan aikana toteutettiin aikana kolme suurkeräystä.
Kahdesta ensimmäisestä saatiin kasaan 500 0000 markkaa. (Ostovoimaltaan
nykyrahassa se on noin 200 000 euroa.) Mielenkiintoista on avustustyön
sukupuolittunut luonne.  Avustus ja hoivaaminen miellettiin naisille
luontaiseksi toiminnaksi. Sylvi-Kyllikki Kilpi perusteli asiaa naisen halulla
suojata ja hoivata avuttomia. Auttaminen oli kuitenkin alusta alkaen myös
vahvasti poliittista toimintaa. Tornioja-Latola kirjoittaa: ”Espanjan
tasavallan auttaminen ja sen puolesta puhuminen nähtiin siis vapauden ja
demokratian puolustamisena koko ajan vahvistuvia fasistisia virtauksia
vastaan.” (s. 342)

Espanjan sisällissodan aikainen Suomi oli oman sisällissotamme voittajien
valkoisten perillinen.  Suomen Kommunistinen Puolue oli kielletty, ja valtio
pysyi puolueettomana. Espanjan ”punaisen” tasavallan kannattaminen oli
vähintään epäilyttävää. Vasemmisto toimi silti kuitenkin avoimesti
tasavallan puolesta. Tätä työtä kuvaa Mikko Aho kuvaa artikkelissaan
”Espanjan asia on meidän — Suomen vasemmistososialistien ja kommunistien
propaganda ja toiminta Espanjan tasavallan puolesta”. Sosialidemokraattinen
työläisnaisliitto, Sosiaalidemokraattinen puolue ja paikalliset
työväenosastot järjestivät lukemattomia juhlia, tilaisuuksia, näyttelyitä
ja lehtikirjoittelua tasavallan puolesta. Propagandaa tasavallan puolesta taasen
teki suhteellisen pieni ryhmä Akateemisen Sosialistiseuran aktiiveja.

Koko NO PASARÁN! -kirjan helmi on Ahon artikkelin loppuosa, jossa hän kuvaa
terävästi sitä prosessia, kuinka mikä tahansa oppi jakaa maailman kahtia.
Mitä tahansa tapahtuukin, sille voi aina antaa omaa maailmankuvaa tukevan
tulkinnan. Edes valehtelua ei kaihdeta. Vasemmistolaisen näkemyksen mukaan
Espanjan kansa seisoi yhtenä miehenä laillisen tasavallan puolella. Francoa
kannatti muutama suurmaanomistaja ja papisto. Saksa ja Italia olivat
tunkeutuneet maahan ottaakseen haltuun sen luonnonrikkaukset: ”Syksyllä 1937
Tulenkantajissa väitettiin, että vain 20 % kansallistenarmeijan sotilaista
olisi ollut espanjalaisia: todellisuudessa heitä oli ylivoimainen enemmistö
Francon joukoista.” (s. 375)

Nationalistisen oman kahtia jakavan maailmankuvan mukaan sota oli kristittyjen
ristiretki kommunistien salajuonta vastaan, vaikka kommunistien vaikutusvalta
sisällissodan alkaessa oli vähäinen. 

Mikko Majanderin artikkeli ”Espanja sydämessä” arvioi sisällissodan
merkitystä eurooppalaiselle kulttuurille. Majander esittää kavalkadin
suomalaisia ja ulkomaalaisia runoilijoita, kirjailijoita, kuvataiteilijoita,
valokuvaajia ja kulttuuriväkeä. Harva sota on sytyttänyt taiteilijoiden
intohimon samoin kuin tasavallan kamppailu. Majander esittelee myös
kansainvälisen kirjailijaliikkeen retken Espanjaan ja kuinka se palaa Pariisiin
samaan aikaan kuin maailmannäyttelyn Espanjan paviljongissa Picasson "Guernica"
odottaa vielä maailmanmainettaan.   

Tämän artikkelin anekdoottihelmi on kuvaus siitä, mitä arkkitehtimme Alvar
Aalto joutui sietämään näyttelyä pystyttäessään: ”Aalto halusi vastata
paviljonkirakennuksen lisäksi myös Suomen koko näyttelyn tyylistä, mutta
hänen pettymyksekseen esille työnnettiin kaikenlaista raanua, ryijyä ja
kippoa.” (s. 430)

Majander tuo esiin myös, kuinka Espanjan sisällissota toi esitteli uudenlaisen
poliittisesti aktiivisen itsenäisen naisen, joista kuuluisimpia olivat
kommunistiagitaattori ”La Pasionara” eli Dolores Ibárruri ja "pikku
kettu” valokuvaaja Gerda Taro, Robert Capan rakastettu.


 
Kuva: Gerda Taro ja Robert Capa.  (Fred Stein Archive/Getty Images)

Avustus- ja propagandatyöllä Espanjan puolesta oli suuri merkitys
vasemmistolle. Oman sisällissotamme katkeran tappion jälkeen se antoi
intellektuelleille ja työväenliikkeelle motivaatiota ja merkitystä jatkaa
toimintaa. Kaiken kaikkiaan niin Pohjois-Amerikan kuin Euroopankaan
intellektuellien sympatioilla ei ollut suurta vaikutusta sodan kulkuun.
Vasemmiston mediasota ei onnistunut saamaan hallituksia luopumaan
kauppasaarrosta, joka haittasi pahasti tasavaltaa. Avustustyö ei ollut
merkityksetöntä, mutta ennen kaikkea tasavalta olisi kaivannut lisää aseita
ja ruokaa. Sodan ratkaisi lopulta nationalistien vakaampi yhteiskunnallinen
järjestys, tehokkaampi sotatalous ja alusta alkaen keskitetty sodanjohto —
ei-ulkopuolinen materiaalinen apu, jota osapuolet saivat jokseenkin saman
verran.

Yhteenveto

Artikkelit ovat hyvin kirjoitettuja ja elävästi kuvitettuja. Ne herättävät
kiinnostuksen tutustua aiheisiin syvemmin. Painopiste kirjassa on vahvasti
tasavallan asioissa. Vertailu nationalisteihin olisi laajentanut näkökulmia ja
ehkä tuonut esiin uusia mielenkiintoisia kysymyksiä. Ainoa selvä puute
kirjassa on anarkismin minimaalinen osuus. Espanjan sisällissodan keskeltä
puhjennut libertaristinen vallankumous oli ainutkertainen tapaus
maailmanhistoriassa.  Anarkistit yrittivät totaalista vallankumousta lähes
jokaisella yhteiskunnan ja kulttuurin alueella. He hallitsivat käytännössä
noin vuoden Kataloniaa, Itä-Aragonia ja Valenciaa ja senkin jälkeen pysyivät
tasavallan taistelijoina katkeraan loppuun asti.

Julkaisijaa voi kiittää siitä, että kirjan saa ladattua Internetistä ilman
sen kummempia kirjautumisia ja kommervenkkeja. Toivotaan, että seminaari
järjestetään uudelleen ja kirjasta saadaan toinenkin osa. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/