[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaisten killit ja kiiskit

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pietiläinen, Petri: Koirien Suomi: Kansanperinnettä ja historiaa. SKS, 2014.
239 sivua.


Suomalaisten killit ja kiiskit
---------------------------------------------------------

Tietokirjailija Petri Pietiläisen Koirien Suomi: Kansanperinnettä ja
historiaa (2014) kuvaa ihmisten ja koirien vuosituhantista jokapäiväistä ja
käytännönläheistä suhdetta. Tarinoin, taioin, sananlaskuin ja arvoituksin
tekijä paljastaa suomalaisten koiraperinteen rikkauden. Hän kertoo koirien
tehtävistä ja merkityksessä kotipiirissä ja metsästyksessä sekä kuvaa
koirien elämää varhaisista vuosisadoista nykypäiviin. Hän myös esittelee
kuusi suomalaisten omaa koirarotua, jotka ovat löytäneet ihailijoita
muualtakin maailmalta.

Odotukseni olivat korkealla, kun tartuin Petri Pietiläisen kirjaan Koirien
Suomi: Kansanperinnettä ja historiaa (2014). Olin näet aikaisemmin lukenut
hänen Koirien maailmanhistoriansa (2013), joka sai sittemmin Lauri Jäntin
säätiön kunniamaininnan. Odotukseni eivät olleet turhia. Kirjoittaja on kuin
kotonaan perinneaineistojen parissa, ja suomalaiset koirat ovat lähellä hänen
sydäntään. Opin kirjasta paljon koiriin liittyvästä kansaperinteestä sekä
Suomen koirien esihistoriasta ja historiasta. Erityisen kiintoisia olivat tiedot
kotoisista roduistamme.

Ennen kuin pääsin kirjaa lukemaan, minut pysäytti Samppa Rannan suunnittelema
kansi, jossa nakottaa Maija Kultamaan valokuvaaman suomenlapinkoiran naama.
Voiko suloisempaa otusta olla! Nallikan kasvoja piti tuijottaa tovi jos
toinenkin. Ei ihme, että ihmiset haluavat suomenlapinkoiria seurakseen, vaikka
ne paksun turkkinsa ja muiden ominaisuuksiensa ansiosta ovat oikeassa
elementissään työkoirina Pohjois-Suomessa. Heti seuraavaksi minun oli pakko
pysähtyä tutkailemaan kirjan alku- ja loppulehdille painettua virallista
koirien nimipäiväkalenteria ja koirien nimiluetteloa. Kalenteri on suomalainen
erikoisuus, jonka ovat laatineet Marianne Blomqvist ja Minna Saarelma-Paukkala
Helsingin yliopiston Almanakkatoimistossa vuonna 2011. Siinä on 659 nimeä
tammikuun toisen päivän Bingosta vuoden viimeisen päivän Huppeliin ja Novaan
sekä aakkosjärjestyksessä Aadasta Ötöön.

Vasta sitten, kun olin varmistanut, että Ajon päivä on 25.3., Penin päivä
9.4. ja Mustin päivä 25.9., aloin silmäillä johdantolukua ”Vanha
ystävyys”, johon Pietiläinen käyttää kymmenkunta sivua kertoakseen
esihistorian koirista. Koira on ollut ihmisen kumppani ainakin 19 000,
mahdollisesti jo yli 30 000 vuotta. Se on auttanut metsästyksessä, vetänyt
kuormia ja vartioinut asuinpaikkaa. Se on ollut myös ensimmäinen
kotieläimeksi sopeutettu eläin. Esimerkiksi Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa
koiria on haudattu noin 7 000 vuotta sitten ihmisten kanssa samoihin hautoihin
sekä erikseen omiin hautoihinsa.

Suomessa vanhimpia todisteita koirien ja ihmisten yhteiselosta ovat arkeologien
kaivamat koiran luut ja reenjalakset sekä kalliomaalaukset. Koiran luita on
löydetty noin 9 000 vuotta vanhoilta asuinpaikoilta Hyrynsalmen Vonkasta.
Heinolan Viikinäisistä kaivettu reenjalas on vielä vanhempi, lähes 10 000
vuoden takaa. Kalliomaalaukset ovat huomattavasti nuorempia, mutta kivikaudelta
nekin ovat peräisin. Myös Norjan, Ruotsin ja Itä-Karjalan kivikautiset
kalliopiirrokset koirineen ja metsästäjineen viittaavat siihen, että nykyisen
Suomenkin alueella olisi ollut noita karvaturkkeja. Muinaiskoirat lienevät
olleet pystykorvatyyppisiä, ja myöhemmät Suomen alueen pystykorvat
polveutunevat niistä.

Tuulest on pennen synty, ahavasta koiran alku 

Pietiläinen jakaa kirjansa varsinaisen käsittelyosan kahteen noin sadan sivun
mittaiseen lukuun. Ensimmäinen, ”Mitä haukkui hallikoira” kertoo koiran
synnystä, nimityksistä ja kansanperinteen sekä Kalevalan ja Kantelettaren
koirista. Ihmisen nelijalkaisia ystäviä löytyy taioista ja uskomuksista,
arvoituksista ja sananlaskuista sekä vanhoista ja uusistakin kansantarinoista.



Kuva: Akseli Gallen-Kallela: Kullervon kirous, 1899.

Erään koiran syntytarinan mukaan koira syntyi aikojen alussa olennosta –
Ulappalan umpisilmästä, Louhesta, tai Pohjan akasta – jonka tuuli
hedelmöitti. Suomen kielen vanhin koiraa tarkoittava nimitys on peni, jota
nykyisin käytetään vain koiran erisnimenä. Sanan juuret juontuvat yli 5 000
vuoden taakse, ja sen kantauralilainen muoto on ollut pene. Siitä ovat
peräisin pentu, penikka ja peninkulma (peninkuuluma). Myös koira kuuluu
vanhaan uralilaiseen sanastoon. Alkujaan se on tarkoittanut uroskoiraa.

Halventavasävyiset rakki ja hurtta ovat puolestaan paljon nuorempia sanoja.
Rakki tulee varhaisruotsin pientä koiraa tarkoittavasta racka (racke)-sanasta
ja se on esiintynyt suomen kirjakielessä ensimmäisen kerran 1644. Hurtta taas
juontuu venäjän hort-sanasta, joka tarkoittaa vinttikoiraa. Se on painettu
suomenkieliseen vuoden 1642 Raamattuun ison koiran merkityksessä. Lapsille
koira on nykyisin hauva, hauveli, halli tai moppe.

Kalevalan ja Kantelettaren runoissa koirien työtä on vahtiminen ja
haukkuminen, eivätkä tuulet tai tuiskut saa niitä häiritä. Vanhassa
kansanperinteessä koiria suorastaan vilisee. Ne ennustavat säitä ja tulevaa
satoa. Kun koira syö ruohoa, se tietää sadetta. Jos koira syö kolmesta
tarjotusta puuroannoksesta suurimman, tulee hyvä sato; mutta jos se syö
pienimmän, oli varauduttava niukkuuteen. Sananlaskuissa koira esiintyy usein
etenkin vähäosaisen ihmisen vertauskuvana. Koiralla uskotaan myös olevan
parantava kieli, mistä lapsena kuulin vakuuttavia esimerkkejä. Joutsenolaiset
ilmaisivat asian näin: ”Kirppu puras, koira nuolas, jo se huomenna terve.”

Metsällä, poronhoidossa ja hylkijäillä

Kirjansa toisessa pääluvussa ”Rakkikoirasta rotulemmikiksi” Pietiläinen
kertoo aluksi eri tarkoituksiin käytettyjen maatiaiskoirien kehityksestä ja
jalostamisesta nykykoiriksi. Jo kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442
mainitaan pystykorvien käyttämisestä oravan pyynnissä. Siinä myös
todetaan, että koira on otettava pois ja surmattava, jos se puree ihmistä.
Myöhemmiltä vuosisadoilta on paljon tietoja pystykorvista myös poronhoidossa
ja hylkeenpyynnissä. Jo 1700-luvulla erotettiin kouluttamattomat ja tiettyihin
tehtäviin koulutetut koirat, esim. jahti-, karja- ja kartanokoirat.
Metsästyskoirat olivat isäntänsä henkilökohtaista omaisuutta, mutta paimen-
ja vahtikoirat kuuluivat talon irtaimistoon.

Villipeurasta kesytettyjä poroja oli Pohjois-Suomessa käytetty jo keskiajalla
houkutuseläiminä peuran metsästyksessä ja lypsetty maidon takia.
1500-luvulla alkoi suurporonhoito, jossa koirat paimensivat miesten apuna
elikoita. Carl von Linnén vieraillessa Lapissa 1700-luvulla poronhoito oli jo
täydellinen osa lappilaista elämäntapaa. Köyhimmilläkin saamelaisilla oli
10–100 ja rikkaimmilla yli 1 000 poroa. Poronhoito säilyi paljolti
samanlaisena 1900-luvun alkuun asti; silloin Länsi-Inarissa yhtä tokkaa
paimensi kaksi miestä kahden porokoiran kanssa ja Utsjoella yksi paimen yhden
koiran kanssa hoiteli jopa tuhat poroa, mutta Kuusamossa ei käytetty
porokoiria.

Kun poronhoitajat ottivat käyttöönsä 1960-luvulla moottorikelkat ja
myöhemmin vielä mönkijätkin, he luulivat selviävänsä paimentamisesta
ilman koiria. Vähitellen he ovat kuitenkin joutuneet toteamaan, että yksi
koira vastaa miestä ja kelkkaa.  Sitä paitsi porot tottelevat paremmin koiraa
kuin kelkkaa ja ihmistä. Nykyisin porokoirat etsivät, kokoavat, kuljettavat ja
paimentavat poroja. Ne oppivat taitonsa käytännössä vanhemmilta koirilta.
Metsä- ja kalastajasaamelaiset, joilla on vähän poroja, pitävät vain
vartio- ja metsästyskoiria. 

Hylkeenpyynnissä koirat avustivat miehiä sekä Pohjanlahdella että
Suomenlahdella. Pohjoisemmat koirat olivat harmahtavia ja valkoisia, eteläiset
mustia ja musta-valkoisia. Koirat toimivat pyynnissä eri tavalla.
Pohjanlahdella koira ilmoitti harmaahyljeparven haukkumalla, mutta
Suomenlahdella koira pysähtyi norpan pesän tai hengitysaukon löytäessään
ja jäi ääneti odottamaan, että isäntä tuli paikalle. Laatokalla ja
Saimaalla norppia pyydettiin ilman koiria. Toisen maailmansodan myötä
hylkeenpyynti menetti merkityksensä ja hyljekoirat katosivat melkein kokonaan,
mutta 1990-luvulta lähtien Seiskarinkoirakerho on koettanut pelastaa
hyljekoiraa, jotta se voitaisiin määritellä viralliseksi roduksi.

Ulkomaisista Lapin-matkailijoista kertoessaan Pietiläinen mainitsee mm.
italialaisen pappismiehen, Francesco Negrin. Tämä matkusteli 1660-luvulla
Skandinaviassa ja kuvaili matkakirjassaan sivukaupalla myös Pohjanmaan rannikon
hylkeenpyyntiä, jossa koirat olivat touhussa mukana. Pietiläinen ei näytä
tietävän, että Negrin Matka pohjoiseen ilmestyi viime vuonna suomeksi, koska
viittaa vain vuonna 1700 ilmestyneeseen teokseen.

Koirista kirjoitettaessa on kerrottava myös susista. Länsi-Euroopassa hukat
hävitettiin lähes tyystin jo 1700-luvulla, ja Suomessa 1800-luku oli
varsinainen susivihan vuosisata. Silloin sudet sieppasivat lukuisia lapsia ja
kuin kostoksi petoja kaadettiin tuhatmäärin. Niistä myös maksettiin
tapporahaa. Pietiläinen kertoo susien pyytämisestä kuoppien avulla ja koiria
syöttinä käyttäen. – Susiaidoista ja -porteistakin olisin halunnut lukea.
– Hän kertoo myös koiraveron ja susisurmien yhteydestä. Verolla
onnistuttiin rajoittamaan sekarotuisten kyläkoirien määrää, josta
rodunjalostajat olivat huolissaan, mutta piskien vähetessä hukat söivät taas
lapsia. Kun sekä harrastaja- että ammattimetsästäjät vainosivat susia yhä
kiivaammin, pedot oli tapettu lähes sukupuuttoon 1900-luvun alkuun tultaessa.

Viisi pystykorvaa ja yksi luppakorva

Suomessa on nykyisin noin 650 000 koiraa. Niitä on meillä väkilukuun nähden
enemmän kuin missään muualla. Vuosittain rekisteröidään noin 50 000 uutta
pentua, eikä kaikkia sekarotuisia edes kirjata. Suomalaisten koirien jalostus
alkoi jo 1800-luvulla eräiden innokkaiden yksityishenkilöiden toimesta, ja
1889 perustettiin jalostusta edistämään kaksikielinen Finska Kennelklubben
– Suomen Kennelklubi. Vuonna 1934 perustettiin suomenkielinen Suomen
Kennelliitto, ja 1962 järjestöt yhdistyivät yhdeksi organisaatioksi, Suomen
Kennelliitoksi. Tämä on kansainvälisen koirajärjestön FCI:n (Fédération
Cynologique Internationale, per. 1911) alainen ja noudattaa
rotumäärityksissään järjestön rotumäärityksiä. Liiton rekisterissä on
yli 300 rotua, ja näistä kuusi on suomalaisten omia.

Suomalaiset rodut ovat karjalankarhukoira, lapinporokoira, suomenlapinkoira,
pohjanpystykorva, suomenpystykorva ja suomenajokoira. Kaikki muut rodut ovat
pystykorvaisia ja alkukantaisia, mutta suomenajokoira on luppakorvainen, ajava
ja jäljestävä. Muut koirat ovat korkeuttaan pitempiä paitsi
suomenpystykorva, joka on lähes neliömäinen. Pohjanpystykorva ja 
suomenpystykorva ovat kooltaan pieniä, suomenlapinkoira keskikokoa pienempi
sekä karhukoira ja ajokoira keskikokoisia. Suomalaisrotuiset koirat eivät sovi
kerrostaloelämään, sillä ne tarvitsevat paljon liikuntaa ja ovat herkkiä
haukkumaan.

Karjalankarhukoira sai nimensä ja rotumerkkinsä 1945, ja se rekisteröitiin
1946. Rodun kantakoirat ovat lähtöisin Laatokan-Karjalasta, Aunuksesta ja
Vienasta. Rohkea, sisukas, vankkarakenteinen, voimakas ja tarkkavainuinen rotu
sopii suuriistan – karhun ja hirven – metsästykseen, mutta sitä pidetään
myös pelkän harrastuksen vuoksi. Sen tuuhea turkki on musta tai ruskeaan
vivahtava ja siinä on valkeita läiskiä tai merkkejä. Koira on tasapainoinen
ja ehkä vähän jurokin yhden miehen tai savun koira.



Kuva: ”Suuren poroerotuksen aikana sot.virk. Mäkinen ja muuan poroisäntä
koirineen 1940.” Kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Lapinporokoiraa käytetään nimensä mukaisesti porojen paimennukseen sekä
nykyisin myös agilityharrastukseen. Kennelliitto vahvisti sen
rotumääritelmän 1966. Se on jäntevä, luustoltaan ja lihaksiltaan voimakas,
ei kuitenkaan raskasrakenteinen. Sen paksu karvapeite on musta, harmahtava tai
ruskea ja siinä voi olla valkoisia merkkejä alaosassa tai raajoissa. Koira on
oppivainen, rauhallinen, ystävällinen, tarmokas ja palveluhaluinen.

Suomenlapinkoira on paimen- ja vahtikoira, jota hellyttävän ulkonäkönsä
vuoksi pidetään nykyisin myös harrastus- ja seurakoirana. Aikaisemmin sitä
sanottiin lapinpaimenkoiraksi ja lapinkoiraksi, kunnes sen nimi muutettiin
suomenlapinkoiraksi 1993. Sen rakenne on voimakas ja turkki pitkä- ja
tuuheakarvainen. Turkissa saa olla mustaa, ruskeaa, vaaleaa ja harmaata, mutta
yhden värin pitää hallita. Koira on älykäs ja oppimishaluinen, rohkea,
rauhallinen, ystävällinen ja uskollinen.

Pohjanpystykorva on haukkuva lintukoira. Rotu on sekä suomalainen että
ruotsalainen. Ruotsissa sen rotumääritelmä hyväksyttiin 1967, Suomessa
1972.  Koira on pieni, ryhdikäs, tiivisrakenteinen, lihaksikas ja
pystypäinen. Se on ystävällinen, eloisa, itsevarma, tarkka ja peloton, ei
kuitenkaan aggressiivinen. Sillä on tiivis, hieno aluskarva sekä kova, lyhyt
ja suora peitinkarva. Turkin pohjaväri on valkoinen ja siinä on
kellanpunaista, punaruskeaa tai muita merkkejä.  Pohjanpystykorva on yhdelle
ihmiselle uskollinen.

Suomenpystykorva on vahvasti haukkuva lintukoira. Sen käyttötarkoitukseksi on
määritelty metsästys, vaikka sitä on käytetty ikiajat myös talonvahtina.
Se on hyväryhtinen, vilkas, tarmokas, rohkea ja peräänantamaton. Sillä on
tarkka kuulo ja valpas näkö. Se puolustaa isäntäväkeään ja taloaan. Sen
kaksinkertainen turkki on puna- tai kellertävänruskea, mutta häntä ja rungon
alapuoli ovat vaaleammat. Häntä kiertyy kaareksi tyvestä alkaen. Rotu
nimettiin 1897 suomalaiseksi haukkuvaksi lintukoiraksi ja muutettiin myöhemmin
suomalaiseksi pystykorvaksi. Sen rotumäärityksiä on tarkistettu useita
kertoja, viimeksi 1996, jolloin se nimettiin suomenpystykorvaksi. Suomen
kansalliskoira siitä tehtiin 1979. 



Kuva: ”Talon tytär on palannut kotiin heinätöihin ja hyväilee uskollista
koiraansa.” Ylämaa 1944. Kuva ja kuvateksti SA-kuva. Kuvaaja Sot.virk. T.
Norjavirta.

Maamme ilmastoon sopivaa ajokoiraa kehitettiin innokkaasti 1900-luvun alussa, ja
siihen saatiin aineksia mm. Venäjältä, Ruotsista ja Britanniasta. Rodun
ensimmäiset määritykset annettiin jo 1920, ja sen jälkeen niitä on
täsmennetty uudelleen lähes joka vuosikymmenellä, viimeksi 1995.
Suomenajokoiraa käytetään etupäässä jäniksen ja ketun ajometsästykseen,
mutta se ajaa kaikkea riistaa; osa haukkuu jopa lintuja, oravia tai hirviä. Se
on tasakorkea ja voimakasrakenteinen, rauhallinen, tarmokas ja ystävällinen.
Sen musta–punaruskea–valkoinen karvapeite on keskipitkä, ihonmyötäinen,
tiheä ja karkea häntään asti.

Kotieläimiä, lemmikkejä, egon jatkeita ja työkoiria

Kirjan viimeisiin alalukuihin Pietiläinen on kasannut monenlaista kiinnostavaa
herrojen rotuvalioista ja rahvaan piskeistä. Suomen koirat olivat kauan
nimenomaan vahteja ja kotieläimiä eikä näiden ulkonäöllä ollut erityistä
merkitystä. Tärkeämpiä olivat niiden ominaisuudet. Mutta 1800-luvulla levisi
länsimaista rotukoirainnostus Suomeenkin – tietenkin ensin yläluokan
keskuuteen. Maatiaiskoirat eivät enää kelvanneet herrasväelle, ja ulkomailta
alettiin tuoda rotukoiria. Toisaalta syntyi kansallisromanttinen kiinnostus
suomalaisiin rotuihin. Virallisia koiranäyttelyjäkin ruvettiin
järjestämään vuodesta 1891 lähtien, vaikkeivät ihmiset vielä silloin
niistä kovinkaan innostuneet. Metsästyskoirien koirakokeet olivat vielä
1900-luvun alussakin suositumpia. 



Kuva: Armas Järnefelt (1869-1958) koirineen

Vaikka tiedän, että suomalaiset tappelivat keskenään ankarasti vuoden 1918
sisällissodassa, en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi koirien kohtaloa tuossa
sodassa. Pietiläinen kertoo, että puolet maan rotukoirista menetti henkensä
ruoan puutteen, herravihan ja vesikauhun pelon vuoksi. Rahvaan rakeista hän ei
mainitse, mutta ehkä niitäkin tapettiin paljon. Sodan jälkeen varsinkin
kaupunkilaiset alkoivat taas hankkia rotukoiria seurakseen, ja erityisesti
naisille seurakoiratoiminta antoi oman harrastuksen. Kennelklubin rotukirjojen
eläimistä oli seurakoiria esim. vuonna 1935 peräti 44 prosenttia.

Koiramaailman muutosta osoittaa kiistatta se, että 1950-luvulla koirista
hankittiin peräti 75 prosenttia hyötykäyttöön, mutta nykyisin alle 20
prosenttia. Lemmikit ovat autojen tavoin statussymboleja, harrastusvälineitä
ja minän jatkeita. Niiden rotupuhtaus on tärkeä seikka. Todellisena
koiranystävänä Pietiläinen uskaltaa esittää myös kriittisiä näkemyksiä
paisuvasta lemmikkieläinteollisuudesta ja ylettömään rotupuhtauteen
pyrkimisestä. Hän lainaa useita kertoja valtakunnan lemmikkikriitikko Seppo
Turusta. Tämän teosta Lemmikkielämää: Ihmisen eläinsuhde ja eläinten
hyödyntäminen (2011) kannattaisi jokaisen koiran tai muun lemmikin hankkimista
harkitsevan lukea huolella. Myös Kaija Unholan Elämää koiran kanssa:
Suomalainen koiraharrastus ennen ja nyt (2014) voisi antaa ajattelemisen
aihetta.

Lemmikkikoirien määrän kasvun myötä on koirille ja niiden omistajille
keksitty yhä uusia ajanvietteitä. Pietiläisen mukaan tarjolla on yli 60
yhteistä harrastusta! Ei siis tarvitse tyytyä vain koiranäyttelyihin.
Vaikkapa koirien ravintolat Hurtta-menuineen ovat yksi mahdollisuus.
Koiramaailma ei kuitenkaan ole pelkkiä lemmikkejä pullollaan, vaan
työkoiriakin on entistä enemmän ja ne tekevät yhä uusia töitä. Poliisi-,
sota-, opas- ja rajavartiokoirien lisäksi nykyisin on monia kymmeniä muita
”ammattilaisia”, joita ei oikeastaan voi sanoa enää kotieläimiksi.
Minulla olisi heti tarjolla töitä esim. home-, sieni-, luku- ja halikoiralle.

                         *           
*            *

Koirien Suomessa on 36 kuvaa: piirroksia sekä mustavalkoisia ja värikuvia.
Koiranystävän mielestä niitä olisi tietenkin saanut olla toinen mokoma
lisää, sillä varsinkin vanhat arkisto- ja museokuvat viehättävät.
Takakanteen ja useiden lukujen loppuun kuvatut terhakat varjokuvapystykorvat
ovat eloisia ja ilmeikkäitä, mutta valitettavasti niiden tassut ovat
leikkautuneet pois.

Varsinaisen tekstin lisäksi kirjassa on 41 tietolaatikkoa, jotka kertovat
koirista sekä faktaa että fiktiota. Niihin mahtuu paljon sellaista
mielenkiintoista asiaa, jota olisi ollut vaikea sijoittaa päätarinaan. Harmi
vaan, että räikeän oranssit laatikot näyttävät kovin arkisilta muuten
tyylikkäässä kirjassa. – Eräissä muissakin viime vuosina ilmestyneissä
kirjoissa on käytetty tehosteena aika räikeitä värejä. Liekö kyse muodista
vai graafisen suunnittelijan ja kirjapainon ohjelmien yhteensopimattomuudesta?

Hyvästäkin kirjasta löytyy muutama kielellinen kömmähdys tai loppuun
hiomaton lausahdus. Koirien Suomessa niitä on onneksi vähän. Muutama
kuitenkin osui silmääni. Kirjan sivulla 136 sanotaan: ”Koirien kannalta
surullista oli se, että suden saaliiksi joutuva vahtikoira pelasti haukullaan
ja hengellään talon ihmiset suden suusta.” Sivulla 146 taas seisoo:
”Koirille ei 1920-luvulla enää syyttä edes tiuskittu tai potkittu.”
Toisenlaisesta huolimattomuudesta on kyse sivulla 234, missä lisälukemisten
joukossa on Turun yliopiston edesmenneen kansatieteen professorin, Ilmar Talven
etunimi muuttunut Ilmari-muotoon. Virolaissyntyisen Talven oppilas kun olen,
huomasin oitis virheen. – Nämä kaikki ovat esimerkkejä siitä, ettei
kustantajilla enää ole toimittajia, jotka lukisivat tekstit huolellisesti
alusta loppuun.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/