[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ensimmäinen yleisesitys velanperinnän historiasta Suomesta ja suomeksi

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Riina Turunen <riina.j.turunen at jyu.fi> Tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Suviala, Risto: Velkaorjuudesta hyvään perintätapaan. Perinnän historia.
Auditorium, 2014. 1-440 sivua.


Ensimmäinen yleisesitys velanperinnän historiasta Suomesta ja suomeksi
---------------------------------------------------------

Varatuomari Risto Suvialan teos Velkaorjuudesta hyvään perintätapaan.
Perinnän historia käsittelee mielenkiintoista ja tärkeää aihetta, velkojen
takaisinperintää. Velanperinnästä ja sen kehityshistoriasta ei ole
aikaisemmin ollut saatavilla teosta suomeksi tai suomennettuna. Vallitseva
taloudellinen tilanne tekee Suvialan tietokirjasta erityisen ajankohtaisen, ja
odotukset kirjan sisällölle ovat siten suuret. 

Velan antaminen ja ottaminen, velkaantuminen, ylivelkaantuminen ja
maksukyvyttömyys sekä velkojen takaisinperintä ovat osa kaikkia kulttuureja,
joissa taloudellista vaihdantaa on harjoitettu. Ne ovat universaaleja ja
inhimillisiä ilmiöitä, jotka sijoittuvat ihmisten välisiin suhteisiin. Velan
keskeinen rooli yhteiskunnassa ilmenee myös siinä historian alan
tutkimuksessa, jota velasta ja velkaantumisesta on tehty, viimeisimpänä
esimerkkinä Tiina Hemmingin (2014) tuore väitöskirjatutkimus Vauraus,
luotto, luottamus. Talonpoikien lainasuhteet Pohjanlahden molemmin puolin 1796
– 1830, 2014. Liikuttaessa velan antamisesta ja ottamisesta kohti
maksuvaikeuksia tutkimus kuitenkin vähenee. Ylivelkaantumista ja
maksukyvyttömyyttä on tarkasteltu jonkin verran varsinkin 1800-luvun
kauppiashistorioissa ja esimerkiksi taloudellisia kriisiaikoja koskevassa
tutkimuksessa. Velkojen takaisinperintä ja sen käytänteiden muutos ovat
kuitenkin jääneet tutkimuksellisesti vajaiksi aiheiksi.

Käsillä olevan kaltaiselle teokselle on siten olemassa tilaus. Teos ei ole
akateeminen historiantutkimus, vaan lukeutuu tietokirjallisuuden kategoriaan.
Kirjoittajan motiivi tarttua käsillä olevaan aiheeseen johtuu hänen
pitkästä urastaan perintä- ja luottotietoalan tehtävissä. Kaiken kaikkiaan
Suvialan tavoite tuottaa pitkän aikakaaren kuvaus velkaantumisesta ja
velanperinnän historiasta on kunnianhimoinen. Teoksen rakenteeksi on valittu
kenties haastavin muoto eli temaattisen ja kronologisen järjestyksen
yhdistelmä. Tästä johtuen eri aikakausien, paikkojen ja teemojen väillä
poukkoilu tekee teoksesta hieman raskaan lukea. Karkeasti jaoteltuna teos
muodostuu kahdesta melko erilaisesta osasta, ja se vaikeuttaa kirjan arvostelua.

Velanperintää Babyloniasta Suomeen

Kirjan ensimmäinen puolisko, sivut 13–238, esittää velan perinnän
historian alkaen Hammurabin laista Raamatun kirjoitusten, antiikin perinnön ja
Ruotsin (ja Suomen) varhaisimman lainsäädännön kautta nykypäivään. Ajatus
on hyvä, muuta velkasuhteiden rajojen kehitys Babyloniasta Ruotsiin ja Suomeen
tuskin oli aivan niin suoraviivainen kuin kirja antaa olettaa. Myös monia
vaikutteita jätetään käsittelemättä, kuten saksalaisen oikeusfilosofian
vaikutus Suomen oikeusjärjestelmään. Kuvaukset muinaisista velan perinnän
käytännöistä ovat sinänsä kiinnostavia, vaikkakin erittäin runsasta
tiivistämistä ja asiassa pitäytymistä kaipaavia. Koska velanperinnän
kehityskaaren kuvaus aloitetaan Suomen ulkopuolelta, teokselle olisi ollut
ansioksi peilata lyhyesti myös joidenkin muiden maiden nykyisiä
velanperintäjärjestelmiä suhteessa nykyiseen suomalaiseen käytäntöön.
Teoksen monipolvisuutta ja kirjoittajansa innostuneisuutta kuvastaa poikkeaminen
myös maailmankirjallisuuden klassikoissa. Nuori David Copperfield ja Venetsian
kauppias toimivat esimerkkeinä siitä laajasta kaunokirjallisuudesta, joka
käsittelee ylivelkaantumisen vaaroja. Teoksen kokonaisuuteen kuvaukset eivät
kuitenkaan tuo sanottavaa lisäarvoa.



Kuva: Fleetin velkavankila, William Hogarthin maalaussarjasta A Rake's
Progress, 1732-33. (Wikipedia)

Ruotsin maaperälle saavuttaessa teoksen fokus siirtyy velan antamisen ja
ottamisen tapoihin. Suviala käsittelee aihetta ensisijassa kaupankäynnin
kautta. Varsinaisesti takaisinperinnän osuus on näissä kulkukauppaa, Oulun
tervakauppaa, 1800-luvun kaupunki- ja maakauppaa sekä osuusliikettä koskevissa
luvuissa melko vähäinen. Pitkälti luottoon perustuvana toimintana
kaupankäynnin laaja käsittely on teoksessa perusteltua. On kuitenkin
huomautettava, että teos perustuu pääasiassa kirjallisuuteen ja muihin
sekundaarilähteisiin, vaikka myös joitain alkuperäislähteitä on käytetty
esimerkinomaisesti. Kauppaa koskevat luvut lainaavat esimerkiksi Aulis J. Alasen
maakaupan historiaa (1957) ja Kim Kaarnirannan (2001) väitöskirjaa
Pohjois-Karjalan maakauppiaiden velkaantumisesta 1860- ja 1870-luvuilla, joihin
viittaaminen on asianmukaista, vaikka toki kaupankäynnistä on saatavilla
runsaasti erinomaista kirjallisuutta.

Velkakaupan käsittelemisen jälkeen teos siirtyy viranomaisten harjoittamaan
takaisinperintään eli käytännössä ulosottoon. Osio pohjautuu pitkälti R.
A. Wreden (1927) ulosottolainsäädännön historiaa käsittelevään teokseen.
Velkaan ja velanperintään liittyy läheisesti kysymys velkojen
anteeksiantamisesta. Teemaa sivutaan teoksessa Raamatun kautta. Aiheen olisi
kuitenkin suonut nousevan esiin myös esimodernin ajan Ruotsin
luottojärjestelmää kuvattaessa, sillä velkojen anteeksiantamisen
mahdollisuus sisältyi Ruotsin ja Suomen vararikkolainsäädäntöön yli
1800-luvun puolivälin.

Modernin perintä- ja luottotietotoiminnan synty

Teoksen ensimmäinen jakso päättyy vekseleiden ja trattojen käyttöönoton
esittelyyn. Ratkaisu on luonteva, sillä nämä luottovälineet kuvastavat sitä
muutosta, jossa perinteisten, henkilökohtaisten luottosuhteiden ja
yksinkertaisten luottovälineiden rinnalle tulivat ei-henkilökohtaiset ja
edelleen siirrettävät luottovälineet. Siten vekselit ja tratat olivat osa
sitä liiketoiminnan murrosta, jonka ilmentymiä, eli 1900- ja 2000-lukujen
luottotieto- ja perintäalan yrityksiä, teoksen toinen puolisko käsittelee.
Siten valtaosa kirjan loppupuoliskosta muistuttaa yrityshistoriikkia. Useat
keskeisimmät perintä- ja luottotietoalalla toimivat yritykset, kuten Credit,
Intrum Justitia ja Hankkija, ja niiden vaiheet esitellään seikkaperäisesti.
Luottotieto- ja perintäalan ammattilaisille kirjan loppuosa tarjoaa
yksityiskohtaista luettavaa alan lähihistoriasta ja toimijoista, mutta alan
ulkopuolinen lukija kaipaa tiivistämistä ja yritysten esittämistä
laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Alan toimijat, käytänteet ja
tietojärjestelmät kuvataan yksityiskohtaisesti. Silti mielenkiintoisimpia
teemoja ovat kyseisiä yrityksiä laajemmat ilmiöt, kuten toisen maailmansodan
vaikutus luottojärjestelmään ja velkojen takaisinmaksun vaatimuksiin.

Yksinkertaistettua Suvialan teos luo pitkän aikajakson kuvauksen velkojen
takaisinperinnän tematiikasta ja sen muutoksista erityisesti Suomessa. Alussa
perintä oli yksilöiden välistä epävirallista toimintaa, johon aikaa myöten
tulivat välittäjiksi valtio, oikeusistuimet ja virkamiehet, kuten voudit ja
nimismiehet. Kun taloudellinen toiminta vilkastui ja kehittyi 1800-luvun
Suomessa, johti se myös takaisinperintöjen määrän lisääntymisen. Kuten
Suviala toteaa, tämä näkyi esimerkiksi siinä, että oikeuslaitos otti
ensimmäisenä käyttöön yhdenmukaiset painetut lomakkeet vekselivelkojen
oikeuskäsittelyjen pöytäkirjapohjiksi. Mielestäni keskeisintä on kuitenkin
se edellä mainittu 1900-luvun taitteeseen osunut murros, jossa Suomeen syntyi
täysin uudenlainen toimiala luottotieto- ja perintätoimistojen muodossa. Sen
myötä saatavien perinnästä tuli yritystoimintaa valtiollisen perinnän
rinnalle. Murros ei koskenut ainoastaan takaisinperintää, vaan myös ja ennen
kaikkea koko liike-elämää ja markkinoita.

Uuden yritystoiminnan etulinjassa oli joukko asianajajia, jotka tunnistivat
maksukyvystä ja toisaalta vaikeuksista kertovien tietojen keräämisessä
liikeidean ja alkoivat myydä luottotietoja eteenpäin. Kauppalehden
protestilista, luottotietotoimistot ja niistä kehittyneet perintätoimistot
syntyivät tuottamaan tietoa taloudellisten toimijoiden afääreistä, ja tieto
oli kenen hyvänsä saatavilla maksua vastaan.

Koska Suviala käsittelee teoksensa alussa uuden institutionaalisen
taloustieteen keskeisiä käsitteitä, kuten epätäydellisen tiedon ongelmaa,
luottamusta ja taloudellista toimintaa sääteleviä pelisääntöjä, olisi
erityisesti luottotieto- ja perintätoimistojen syntymistä voinut käsitellä
tästä viitekehyksestä käsin. Näin liike-elämää mullistavan
institutionaalisen muutoksen merkitys olisi terävöitynyt. Yritysten
maksuvalmiuden analysointi ja tiedon myynti sekä tiedon julkiseksi tekeminen
sanomalehdistössä oli jotakin hyvin erilaista kuin liike-elämän aikaisempi
tiedonhankinnantapa.

Esimoderni kaupankäynti ja liiketoiminta perustuivat luoton saantiin, jonka
ehtona oli sosiaalisissa kontakteissa luottamukseksi muuntuva hyvä maine.
Liikemies perusti käsityksensä toisen ihmisen maksukyvystä ja
luottokelpoisuudesta joko tuttuudelle tai toisen käden tiedoille. Saatu tieto
ei välttämättä ollut ajantasaista tai muutoin luotettavaa. Luotettavan
tiedon saannin ongelma ja riskien hallinta vaativat aikaa ja rahaa eli se
kasvatti liiketoiminnan kustannuksia. Vaikka luottamuksella ja maineella on
edelleen suuri merkitys liike-elämässä, ammatillisesti harjoitetulla
luottotiedonvälityksellä oli huomattava merkitys liiketoiminnalle ja
markkinatalouden kehittymiselle. Kuten esimerkiksi Rowena Olegarion (2006) ja
Liisa Kurunmäen ja Peter Millerin (2013) tutkimukset Englannin ja Yhdysvaltojen
ensimmäisistä luottotietotoimintayrityksistä osoittavat, aikalaiset uskoivat
näiden saavan kuriin paitsi liiketoiminnan ja takaisinperinnän kustannukset,
myös jopa kykenevän estämään ja ennustamaan liike-elämän konkurssit.

Aiheesta vielä paljon tutkimista jäljellä

Suvialan mukaan kirjan sankareita ovat luotonantajat ja luotonsaajat, sekä
velkojat että velalliset. Vaikka Suviala tunnistaa velan perimiseen yleisesti
liitetyn negatiivisen mielleyhtymän, johon liittyvät esimerkiksi tiukassa
elävät käsitykset talonpoikia ahtaalle puristavista verokarhuista tai
talonisännät taivasalle maksamattomien velkojen tähden ajavista kauppiaista,
teos ei kuitenkaan erityisesti tarkastele takaisinperintää velallisen
näkökulmasta. Varsinkin teoksen toisen puoliskon ääni on velanperijöiden.
Luottotietonsa mahdollisesti pitkäksikin aikaa menettänyt maksukyvytön tai
konkurssin tehnyt velallinen ei välttämättä jaa Suvialan näkemystä
perintä- ja luottotietoalan eduista ja edistyksellisyydestä sekä hyvästä
perintätavasta. Siksi kirja olisi hyötynyt laajakatseisemmasta arvioinnista,
kuinka ajanmukaista ja luotettavaa tietoa luottokelpoisuudesta nykyiset
tietojärjestelmät todellisuudessa pystyvät tuottamaan globaalin talouden ja
monikansallisen yritystoiminnan aikakaudella. Tai kuinka kerätyt tiedot
edistävät tai estävät yrittäjyyttä ja sitä kautta koko kansantaloutta?
Laajemmassa mittakaavassa kyse on myös velkojen anteeksiantamisesta ja siitä,
tulisiko esimerkiksi ylivelkaantumisen syyt ottaa nykyistä paremmin huomioon
luottotietomerkintöjä annettaessa.

Vaikka teos tukeutuu pitkälti lainsäädännön kehitykseen, Suviala nostaa
esiin myös toimijoihin suoraan kytkeytyviä teemoja. Tällaisia ovat
esimerkiksi nimismiesten rooli osana valtiollista velkojen
takaisinperintäjärjestelmää. Muutoinkin teos tuo ilmi aiheita, joita soisi
tutkittavan enemmän. Esimerkiksi alaluku velkavankeudesta velan sovittamisen
muotona on kiintoisa. Ennen kaikkea se todentaa sitä, kuinka tietämys
velkavangeista ja velkavankeudesta, sen käyttämisen laajuudesta ja roolista
velkasuhteiden selvittelyissä on Suomen osalta olematonta. Teoksen otsikointi
on huomiota herättävä ja lajissaan onnistunut. Sisällöllisesti voi
kuitenkin kyseenalaistaa, missä määrin Suomessa voi osoittaa olleen
varsinaista velkaorjuutta eli velkojen sovittamista orjan asemassa velkojan
hyväksi. Tosiasiallisesti velkaa saattoi joutua sovittamaan työllä vuoteen
1897 asti, mutta toisaalta myös tämän päivän velallinen voi kokea olevansa
samankaltaisessa, joskin epävirallisessa ”velkaorjuudessa”.

Vaikka Suvialan teosta ei voi vähäisen alkuperäislähteiden käytön ja
kokonaissynteesiin pyrkimättömyyden vuoksi arvioida historiantutkimuksena,
runsas, hyvällä suomenkielellä kirjoitettu ja monipuolinen tietokirja on
tarpeellinen avaus kirjallista huomiota tähän asti väistäneestä aiheesta.
Kirjoittajan tausta on toisaalta teoksen vahvuus ja toisaalta heikkous.
Hyödyllisimmillään teoksen anti on, kun se esittelee monipuolisesti velkaan,
velkaantumiseen ja perintään liittyvää lainsäädäntöä ja instituutioita
pitkällä aikavälillä. Teoksen vahvuus on erityisesti siinä, että se
synnyttää monia kysymyksiä, joihin tutkimus toivottavasti tuottaa
tulevaisuudessa vastauksia. Näitä ovat esimerkiksi se, kuinka kriisiajat
vaikuttivat velkojen perintään, sen tehokkuuteen ja ylipäätään perintään
ryhtymisen halukkuuteen, miten luottotieto- ja perintätoiminnan
ammattimaistuminen 1900-luvun alussa vaikutti rahoitusmarkkinoihin ja
liike-elämään tai kuinka se vaikutti velkojien ja velallisten suhteeseen. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/