[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Työväen raittiusliikkeen hajanaista historiaa tulkintoja ja kiteytyksiä vältellen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aija Kaartinen <Aija.Kaartinen(at)iki.fi> VTT, Espoo
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Honka-Hallila, Helena: Työväen raittiusliike sata vuotta: hyvien
elämäntapojen jäljillä. Elämäntapaliitto ry, 2014. 408 sivua.


Työväen raittiusliikkeen hajanaista historiaa tulkintoja ja kiteytyksiä
vältellen
---------------------------------------------------------

Työväen raittiusliike sata vuotta esittelee työväen raittiusliikkeen ja
työväestön elinolojen historiaa raittiusliikkeessä toimineiden aikalaisten
näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan muiden työväenjärjestöjen –
esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen, urheiluliikkeen ja nuorisoliikkeen –
usein kaikkea muuta kuin mutkatonta suhdetta raittiusaatteeseen ja työväen
raittiusliikkeeseen. Teos kärsii sekä rakennetta että kieltä koskevasta
viimeistelemättömyydestä, mutta toimii selailuteoksena hyvän kuvituksen ja
tietolaatikoiden ansiosta.

Sadan vuoden aikajänteellä tarkasteltuna työväen raittiusliike näyttäytyy
samalla tapaa hajanaisena ja epäyhtenäisenä kuin muukin työväen
järjestötoiminta. Tämä tekee yhtenäisen ja johdonmukaisen historiaesityksen
kokoamisesta haastavan tehtävän.

Hajanainen järjestökenttä

Jakautumaton työväki perusti vuonna 1914 Suomen Sosialidemokraattisen
Raittiusliiton. Työväenliikkeen järjestökenttä jakautui kahtia
kommunistiseen ja sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen vuoden 1918 jälkeen.
Samalla muutettiin raittiusliiton nimi Suomen Työväen Raittiusliitoksi.
Kommunistit ja sosiaalidemokraatit toimivat samassa liitossa vuoden 1924
edustajakokoukseen asti, jolloin Työväen Raittiusliitto jäi kommunistien
haltuun. Sosiaalidemokraatit perustivat uuden liiton, jonka nimeksi tuli
jälleen Suomen Sosialidemokraattinen Raittiusliitto. Kommunistinen liitto
lakkautettiin vuonna 1930 samalla kun muutkin kommunistijärjestöt.

Mitään varsinaista raittiusaatteellista eroa kahdella työväen
raittiusliitolla tuskin oli: molemmat olivat ehdottoman raittiuden ja kieltolain
kannalla. Vuoden 1924 säännöissä kummatkin toimivat ”luokkataistelun
pohjalla seisten”. Tämän ohella kommunistisen Työväen raittiusliiton
säännöt tarkensivat luokkataistelun määritelmäänsä ”selväksi
luokkataisteluksi”.

Sotien jälkeen kommunismi oli jälleen laillista. Kommunistinen
raittiustoiminta järjestyi aluksi SKDL:n raittiusjaostoon.
Sosialidemokraattinen Raittiusliitto ei suostunut yhteiseen raittiustoimintaan
eli käytännössä hyväksymään kommunistien vaatimaa nimenmuutosta ja
päästämään kommunistien edustajia liiton johtoasemiin.

Vuonna 1948 kommunistinen raittiusväki perusti keskusjärjestökseen Kansan
Raittiustyön Keskuksen. Kun keskusjärjestö jäi taistolaisten haltuun 1974
nimellä Kansan Raittiusliitto, puolueen enemmistösuuntausta kannattaneet
perustivat omaksi keskusjärjestökseen Kansandemokraattisen Raittiusliiton.
Vuoden 1993 Suomen Elämäntapaliitto ELO:ksi yhdistymiseen saakka toiminnassa
oli siis kolme vasemmistolaista raittiusliikkeen keskusjärjestöä:
sosiaalidemokraateille, enemmistökommunisteille ja taistolaisille kullekin
omansa. Vuodesta 2012 työväenliiketaustaiset raittiusjärjestöt ovat
toimineet muiden raittiusjärjestöjen kanssa yhteisessä järjestössä, EHYT
ry:ssä. Keskeisenä pontimena raittiusjärjestöjen yhdistymisiin sekä 1993
että 2012 olivat rahoittaja RAY:n toiveet ja linjaukset taloudellisesti
tiukkoina aikoina.



Kuva 1: Kokoomuslaisen Uuden Suomen pilapiirtäjä Olavi Hurmerinta kommentoi
piirroksessaan vasemmiston raittiusliitteen sisäistä valtataistelua vuonna
1971 (kirjan kuvitusta, s.336)

Miksi tarvittiin erillinen työväen raittiusliike?

Honka-Hallila kuittaa raittiusliikkeen synnyn ja suosion kasvun perinteisellä
raittiusliikkeen sisältä nousseella selityksellä juoppouden kasvusta.
Raittiusliikettä viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana käsitellyt
tutkimus on vahvasti kritisoinut tällaista näkemystä. Raittiusliikkeen
synnyssä ja suosion kasvussa 1800–1900 luvun vaihteessa oli kysymys
yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja taloudellisesta murroksesta, ei vain
alkoholista ja alkoholin aiheuttamien ongelmien lisääntymisestä.
Raittiusliikkeen tutkimuksen uranuurtajan Irma Sulkusen mm. Raittius
kansalaisuskontona -teoksessa jo vuonna 1988 esittämän tulkinnan mukaan
poliittisesti aktiivinen työväki kanavoi toimintatarmonsa raittiusliikkeeseen
aikana, jolloin varsinainen työväenliiketoiminta ei ollut vielä mahdollista.
Myöhempi tutkimus ei ole kiistänyt tätä näkemystä.

Työväen raittiusliikkeen eriytyminen alkoi vuoden 1898 juomalakkoliikkeestä,
jonka synnyn syyksi Honka-Hallila esittää närkästyksen alkoholin suuresta
menekistä ja alkoholia valmistavien ja myyvien ”herrojen” rikastumisesta
työväestön kustannuksella. Samalla tulivat esiin myös raittiusliikkeessä
olleet ”yhteiskunnalliset mielipiteet” – tällä kirjoittaja viitannee
sosiaalidemokratiaan työväestön itsensä omaksumana aatteena. Honka-Hallila
ei kommentoi eikä viittaa tässä yhteydessä Irma Sulkusen varsin
vakuuttavasti perusteltuun ja useiden raittiusliikkeen tutkijoiden
hyväksymään näkemykseen, jonka mukaan juomalakkoliike oli työväenliikkeen
johdon tietoinen yritys koota riveihinsä toistaiseksi järjestäytymätöntä
ja raittiusliikkeeseen ”eksynyttä” työväkeä.

Sosiaalidemokraattinen raittiusliike perusteli itse tarvetta erillisyydelleen.
Sekä porvarillisen että sosiaalidemokraattisen raittiusliikkeen yhteisenä
pyrkimyksenä oli vaikuttaa valistuksella ihmisten vakaumukseen siten, että he
raitistuisivat. Taustalla oli myös ajatus ihmisrodun jalostuksesta. Työväen
raittiusaate erosi kuitenkin porvarillisesta. Se korosti yksilönäkökulman
sijaan kollektiivista, työväenluokan näkökulmaa: raittius auttoi
työväenluokkaa luokkataistelussa. Selväpäistä ja valveutunutta työläistä
oli vaikeampi sortaa ja alistaa. Kaarlo Suominen-Nummenkustaa kirjoitti
Työväen Kuvalehdessä vuonna 1917:

 ”- -raitis valveillaoleva työväenluokka on paljon voimakkaampi ja
pelottavampi oikeuksiensa hankkija kuin semmoinen, josta suuri osa juoksee
porvarien viinalekkerin perään, kuten vasikat kiulua kantavan karjakon
jälestä” (s. 54–55).

Valistuksesta virkistykseen, ehdottomuudesta kohtuuteen

Kieltolakivaatimus ja kieltolain puolustaminen olivat keskeisiä Työväen
raittiusliikkeelle 1910–1930-luvuilla. Kieltolain puolustaminen ja raittiuden
edistäminen ei kuitenkaan onnistunut toivotulla tavalla edes oman puolueen
sisällä.



Kuva 2: Jussi Lehtisen vesijohtoliikkeen miehiä Jyväskylässä. Kieltolaki on
mennyt nurin ja Karhuviina maistuu. Työväen Arkisto (kirjan kuvitusta, s.93)

Toisen maailmansodan jälkeen työväen raittiusliikkeessä vallitsi hetken
sallivampi asenne, joka kuitenkin tiukkeni jälleen kohti 1950-luvun loppua,
vaikka ehdottoman raittiuden vaatimuksen tiedettiinkin karkottavan ihmisiä.
Työväen raittiusliikkeen esiin nostamia teemoja olivat työmaajuopottelun
kitkeminen ja raittiuden tärkeys liikenteessä. Pyrittiin tarjoamaan
kunnollista, raitista vapaa-ajan toimintaa erityisesti nuorille. Vuoden 1966
viisipäiväiseen työviikkoon siirtymisen myötä myös huoli aikuisten
vapaa-ajasta kasvoi.



Kuva 3: Työmaajuopottelun Torjuntatoimikunta teetti erilaisia julisteita,
joissa muistutettiin alkoholin aiheuttamista tapaturmista. Julisteita jaettiin
ja tilattiin työpaikoille. Työväen Arkisto. (kirjan kuvitusta, s.231)

Lasten ja nuorten parissa tehty raittiustyö korostui. Sosiaalidemokraattisten
nuorisojärjestöjen kahtiajako raittiusjärjestö Päivän nuoriin ja
nuorisojärjestö Nuoriin Kotkiin oli ongelmallinen: jäseniä ei paikoin
tahtonut riittää kumpaankin melko samanlaista toimintaa tarjoavaan
järjestöön. Keskeinen este yhdistymiselle oli pelko kuntien
raittiusavustusrahojen menettämisestä.

Kommunistisella puolella lapset ja nuoret toimivat 1955 alkaen Kansan
Raittiustyön Keskuksen Sammon Takojat -osastoissa. Sammon Takojat korostivat
kansainvälisyyttään erona sosiaalidemokraattisiin nuorisojärjestöihin.
Käytännössä kansainvälisyys tarkoitti vierailuita sosialistisissa maissa ja
vastavierailuja niistä.

Työväen raittiusliikkeen alkoholiasenteet liberalisoituivat samaan aikaan kuin
yhteiskunnassa yleensäkin 1960-luvun lopulta. Murroskauden alkoholikulttuurin
muutoksessa silmiinpistävintä oli naisten alkoholinkäytön muutos.
Raittiusjärjestöt luopuivat kapeasta ehdottoman raittiuden korostamisesta
1970-luvulta alkaen ja näkivät tehtävänsä laajemmin terveellisten ja
kunnollisten elämäntapojen puolestapuhujina. Asenteiden ja toiminnan muutosta
on saattanut myös ohjata raittiusmäärärahojen niukkuus. Suomen
Elämäntapaliitto ELO vuoden 1993 säännöissä ei enää keskitytty
raittiuteen vaan elämäntaitojen kehittämiseen.

Rahoituksen saaminen ohjasi raittiusliikkeen suunnanmuutosta varmasti ainakin
1980-luvulla. Kun kuntien raittiusmäärärahat suunnattiin ostopalveluihin,
raittiusjärjestöt ryhtyivät palveluiden tuottajiksi. Esimerkiksi
Kansandemokraattinen raittiusliitto ylläpiti Toveripuhelinta, jonne ihmiset
saivat soittaa mm. päihdeongelmistaan. Palvelu toimi vaihtoehtona seurakuntien
tarjoamille vastaaville palveluille. Hankkeisiin ja projekteihin saatiin rahaa
RAY:lta.

Sadan vuoden aikajänteellä tapahtunutta työväen raittiusliikkeen aatteen ja
toiminnan muutosta voisi kiteyttää siten, että painotukset siirtyivät
yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta julkisen sektorin palveluvajeen
paikkaamiseen, teoreettisesta valistuksesta rentouttavaan ja virkistävään
toimintaan sekä ehdottomasta raittiudesta hallittuun alkoholinkäyttöön.

Paremmilla elinoloilla raittiuteen?

Honka-Hallilan mukaan Työväen raittiusliike sata vuotta tarkastelee työväen
raittiusliikettä liikkeen yhteiskunnallisen ohjelman näkökulmasta.
Käytännössä tämä toteutuu siten, että teos rakentuu raittiustoiminnasta
ja työläisten elinoloista kertovien jaksojen vuorottelulle. Toista
maailmansotaa edeltävien elinolojen kuvauksessa Honka-Hallila hyödyntää
Kotkaa koskevaa asiantuntemustaan (Honka-Hallila 1992: 100 vuotta kotkalaista
työväenliikettä). Kotkan nopeasti kasvanut työläisyhdyskunta toimii
tällöin ikään kuin malliesimerkkinä työväenyhteisöstä. Ajatus on
virkistävä ja kirjoittajan hyvin perustelema: Kotkalaiset työläiset ja
työväenjärjestöt olivat myös aktiivisesti mukana 1898 juomalakossa ja
Suomen Sosialidemokraattisen Raittiusliiton perustamisessa. Isojen järjestöjen
historiateoksista tulee helposti kovin Helsinki-keskeisiä.

Elinolojen ja työväen raittiusliikkeen kytkentä on niin ikään periaatteessa
hyvä ajatus. Valitettavasti Honka-Hallila ei kuitenkaan onnistu perustelemaan
ratkaisuaan kovin hyvin. Elinoloja kuvaillaan liian pitkälti ilman että lukija
hahmottaa, mikä on kuvauksen yhteys työväen raittiustoimintaan tai
työväenjärjestöjen raittiusvalistukseen ja raittiusaatteeseen. Hyviä
perusteluita olisi ollut runsaasti saatavilla aikaisemmasta
tutkimuskirjallisuudesta, jonka mukaan porvarillisella ja työväestön
raittiusliikkeellä oli toisistaan eroava ajattelu alkoholismista ja sen
syistä. Karkeasti jakaen porvarillisen näkemyksen mukaan alkoholismi aiheutti
köyhyyttä ja kurjuutta kun taas työväenliikkeen mukaan kurjuus ja köyhyys
– huonot elinolot – olivat alkoholismin aiheuttajia. Sama näkemysero päti
alkoholismin poistamisen keinoihin. Työväenliikkeen näkemyksen mukaan
elinolojen kohentuminen poistaisi yhteiskunnallisen alkoholiongelman.
Honka-Hallilan teoksessa tämä näkemys tuodaan esille vain sitaatissa Suomen
Sosialidemokraattisen Raittiusliiton pitkäaikaisen toiminnanjohtajan
(1933–1966) Yrjö A. Saarisen vuonna 1950 kirjaamista raittiusliikkeen
asuntopoliittista tavoitteista (s. 250): ”Ei ole ihme, että ahtaitten kotien
asukkaat viettävät suurimman osan vapaahetkistään kodin ulkopuolella, jossa
väkijuomahoukutukset ovat alati vaanimassa .-- Asuntokysymyksen tyydyttävä
ratkaisu edistää paitsi kansan terveyttä myös sen yleistä raitistumista.”



Kuva 4: Helsinkiläinen työläisäiti viiden lapsensa kanssa asunnossaan
joulukuussa 1910. Työväen Arkisto. (kirjan kuvitusta, s.162)

Koska elinolojen kytkös raittiuteen ei hahmotu lukijalle, kirjan rakenne tuntuu
sekavalta ja joidenkin jaksojen liittymistä työväen raittiusliikkeeseen on
vaikea ymmärtää. Rakenteen sekavuutta toki syntyy myös aiheen ja aineiston
hajanaisuuden vuoksi kuin itsestään.

Aikalaistoimijoiden näkemystä tulkintojen ja kiteytysten kustannuksella

Vaikka kirjoittaja näyttää lähde- ja kirjallisuusluettelon perusteella
tutustuneen ainakin osaan raittiusliikettä käsitelleistä tutkimuksista, hän
välttää niihin viittaamista itse tekstissä. Lähteinä käytetään lähes
pelkästään työväenliikkeen arkistoista löytynyttä materiaalia ja
raittiusliikkeen toimijoiden haastatteluja. Näitä siteerataan usein
kritiikittömästi. Raittiusliikkeen taustasta kerrotaan mieluummin vanhojen,
esimerkiksi raittiusliikkeen keskeisinä vaikuttajina toimineiden Väinö
Voionmaan ja Viljo Hytösen tutkimusten perusteella kuin uudempien,
raittiusliikkeen sisäpiiriin enemmän etäisyyttä ottavien historiateosten
perusteella.

Tavallaan tällainen ratkaisu voi olla perusteltu, kun tarkoituksena on
esitellä työväen raittiusliikkeen toimintaa sellaisena kuin se työväen
raittiusliikkeen toimijoiden omasta näkökulmasta on näyttäytynyt. On vaikea
tietää, onko tämä ollut kirjoittajan oma ratkaisu vai historiatoimikunnan
toive. Nyt työväen raittiusliikkeen asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen
suhde porvarilliseen tai kansainväliseen raittiusliikkeeseen jää kuitenkin
hahmottumatta.

Honka-Hallila annostelee runsaalla kädellä suoria lainauksia
alkuperäisaineistosta. Monissa historiateoksissa aikalaisten oma ääni
elävöittää tekstiä. Tässä tapauksessa pisimmillään kuusikin sivua
pitkät muokkaamattomat kokousselostukset kaikkine puheenvuoroineen ja
ponsilauselmineen lähinnä uuvuttavat ja kyllästyttävät. Tietolaatikoissa
esitetyt runot, muistelut ja painetusta kirjallisuudesta löytyneet kuvaukset
ovat onneksi mielenkiintoisempia. Lukija huomaa kuitenkin kaipaavansa tutkijan
kiteytyksiä ja tiivistyksiä. Niitä Honka-Hallila ei juuri tarjoa.

Kirjan kieliasua ei valitettavasti ole ehditty viimeistellä.
Alkuperäislähteiden vanhahtavat ilmaisut ja lauserakenteet ovat tarttuneet
myös niihin osiin tekstiä, jotka eivät ole suoria lainauksia
lähdemateriaalista. Tavallaan tällainen tyyli voisi olla pittoreski. Ei
kuitenkaan ole paikallaan esimerkiksi viitata 2000-luvun ravintoloihin
”ravitsemusliikkeinä” (s. 349). Kirjasta löytyy muitakin vastaavia
lapsuksia. Monin paikoin vaikuttaa siltä, että tutkijan muistiinpanot
alkuperäislähteistä ovat päätyneet kieltä tarkistamatta ja korjaamatta
painetun kirjan sivuille.

Järjestöhistorioissa pitäisi ehdottomasti olla henkilöhakemisto. Tästä
teoksesta se harmillisesti puuttuu. Monet leipätekstissä ja tietolaatikoissa
esiintyvistä henkilöistä ovat jääneet ilman edes sanan tai parin esittelyä
– huolimatta siitä, että heitä voi pitää työväen raittiusliikkeen
keskeisinä toimijoina sekä aikalaisten, muttei ehkä nykylukijoiden hyvin
tuntemina. Ilman esittelyä jäävät esimerkiksi sosiaalidemokraattien
kansanedustajat, Työväen naisliitossa ja raittiusliikkeessä aktiivisesti
toimineet Anni Huotari ja Maria Laine. Kansanedustajina ja raittiusliikkeen
ohella monessa muussa mukana olleet Aino Lehtokoski ja Martta Salmela-Järvinen
esitellään useita sivuja sen jälkeen kun heitä on vuolaasti siteerattu.

Kirjan oivaltava kuvitus ansaitsee kiitokset. Honka-Hallila ei ole tyytynyt
järjestöhistorioissa tavallisiin ”joukkopönötyskuviin” vaan elävämmän
kuvituksen eteen on todella nähty vaivaa. Mukana on hienoja tilannekuvia ja
julisteita, jotka ovat toistuneet painetussa teoksessa ilahduttavan
hyvälaatuisina. Kuvakirjana teos onkin varsin toimiva.

Parhaimmat järjestöhistoriateokset osallistuvat tutkitun järjestön
yhteiskunnallisen toiminnan merkitystä luotaavaan tieteelliseen keskusteluun.
On harmillista, että Honka-Hallila ei ole halunnut teoksessaan juurikaan ottaa
kantaa raittiusliikkeen, alkoholipolitiikan ja alkoholikulttuurin tutkijoiden
käymään keskusteluun suomalaisen raittiusliikkeen noususta ja tuhosta. Mikä
sai aikaan raittiusliikkeen suursuosion juuri 1800–1900 -luvun vaihteessa, kun
alkoholinkulutus oli Suomessa pienimmillään? Miksi raittiusliike vetosi
1900-luvun alussa erityisesti työväestöön ja naisiin ja mihin vetovoima
sittemmin katosi? Miksi vuosien kuluessa raittiusaate ja raittiusliike
vaihtuivat muoti-ilmiöstä suorastaan kirosanoiksi?

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/