[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Periferiassa, kulttuuripiirien rajalla, metropolin tuntumassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marja Vuorinen <marja.vuorinen at helsinki.fi> VTT, Politiikan ja talouden
tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kaukiainen, Yrjö (toim.), Marjomaa, Risto (toim,), Nurmiainen, Jouko (toim.);
Hämynen, Tapio; Koskivirta, Anu; Leino-Kaukiainen, Pirkko; Luttinen, Jaana;
Matikainen, Olli; Myllys, Riikka; Partanen, Jukka; Wolff, Charlotta: Viipurin
läänin historia V: Autonomisen Suomen rajamaa. Karjalaisen kulttuurin
edistämissäätiö ja Karjalan Kirjapaino Oy, 2014. 582 sivua.


Periferiassa, kulttuuripiirien rajalla, metropolin tuntumassa
---------------------------------------------------------

Tukholman, Turun tai Helsingin horisontista katsoen Viipurin lääni oli kaukana
idässä. Se oli levoton vyöhyke, jossa raja jatkuvasti siirtyi. Vuonna 1812
suuriruhtinaskuntaan liitetty, aiemmin Venäjälle kuulunut ns. Vanhan Suomen
alue oli läntisten hallintomiesten silmissä vieraita vaikutteita omaksunut
puolivilli periferia. Toisaalta se oli hyödyllinen puskuri, jonka
uudelleensuomalaistamiseen oli syytä panostaa. Sittemmin tätä suomalaisten
omaa Orienttia on mystifioitu kulttuurisena alkukotina, suursuomalaisuuden
sillanpääasemana ja lopulta menetetyn kultamaan ominaisuudessa. Nyt käsillä
olevan suurteoksen aiheena on Viipurin läänin 1800-luku, modernisaation ja
yhtenäistyvän suomalaisuuden vuosisata.

Valtakuntien rajoilla sijaitsevat, omistajaa usein vaihtaneet voittomaat
muodostavat jännittävän tutkimuksellisen kategorian. Venäjän naapurimaiden
kannalta asia on juuri nyt taas valitettavan ajankohtainen, mutta vastaavia
alueita on runsaasti myös Euroopan muiden vanhojen imperiumien reunoilla.
Viipurin lääniä kahden hallintokulttuurin raja-alueena koskevaan
tapaustutkimukseen kohdistuu siten vähintään yksi yleiseurooppalainen
tiedonintressi.  

Vanha Suomi, Uusi Suomi, Uusi Venäjä

1800-luvun historiassa on helppo kuulla nykyhetken siipien havinaa. Krimin
laivastotukikohtien sotilaallinen merkitys on ennallaan, samoin Venäjän
sensitiivisyys sen lähialueisiin kohdistuvan läntisen intressin suhteen. Myös
Venäjän reunavaltioiden turvallisuuspoliittiset vaihtoehdot ovat samat kuin
1900-luvun taitteessa, ja uudelleen vuonna 1939: joko varovainen
myöntyväisyyslinja tai reaalipoliittisesti katsoen riskialtis
suoraselkäisyys. 1700-luvun rauhanteoissa Venäjään liitetystä Karjalan
alueesta käytetty nimitys Vanha Suomi ja sen jatkoksi vuonna 1809 liitetty Uusi
Suomi ovat samaa sanaperhettä kuin nyttemmin tapetilla ollut Uusi Venäjä eli
Novorossija.

Suomen Venäjän-vastaisella rajalla sekä erottavat että yhdistävät tekijät
ovat olleet voimakkaita. Lähtökohtaisesti kyseessä onkin poikkeuksellisen
kova raja: "läntisen" ja (ainakin läntisessä retoriikassa) "aasialaisen"
hallintokulttuurin, slaavilaisen ja ugrilaisen kieliryhmän ja vielä
uskontokuntienkin raja. Kahden imperiumia muodostaneen valtakunnan, Ruotsin ja
Venäjän välinen maayhteys toi mukanaan jatkuvat sodat, joiden muistot ovat
kertautuneet sekä paikallisessa että kansallisessa tarinaperinteessä.
Sodankäynti instituutiona saattoi toki myös yhdistää, kun Haminan
kadettikoulun kasvatit 1800-luvulla tekivät uraa emämaan armeijassa.

Vahvin kanssakäymistä rakentava tekijä oli 1700-luvulta alkaen kasvavan
Pietarin läheisyys. Viipurin läänistä lähdettiin naapuriin kaupoille ja
töihin, metropolista taas virtasi kesäasukkaita Kannakselle. Kaupankäynnin
imussa myös kulttuurivaikutteet, aatteet ja ihmiset siirtyivät helpommin kuin
muualla. Alueelle keskittyi välittäviä elinkeinoja rahdinajosta
salakuljetukseen ja matkailuun. 1800-luvun puolimaissa avatut Saimaan kanava ja
rautatie Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdistivät sekä symbolisesti
että konkreettisesti.

Rajaseuduille ominainen monikielisyys ilmeni maltillisena kielipolitiikkana
samaan aikaan, kun lännempänä jo taitettiin peistä vahvasti
kielinationalistisissa tunnelmissa. Kanta-Suomesta katsoen rajaseudun väestö
olikin vaarassa omaksua muukalaisia tapoja tai jopa sulautua vieraaseen
kulttuuriin. Venäläistymisen vastapainoksi tarjottiin sivistyksellistä,
kielellistä ja jopa uskonnollista lähetystyötä. 1800-luvun lopulla aiemmin
huokoinen raja olikin hyvää vauhtia muodostumassa identiteettijyrkänteeksi,
jossa kaksi nationalistista poliittista kulttuuria paikallistasolle
jalkautuneina nokitti toisiaan.



Kuva: Vanha Suomi, Uusi Suomi, Uusi Venäjä

Maakuntahistoriaa tuoreella otteella

Diasporaan joutuneen Karjalan heimon omaehtoinen historianharrastus on tuottanut
runsaasti ruohonjuuritasolta nousevaa kotiseutukirjallisuutta. Nyt käsillä
oleva kirja kuuluu kuitenkin toiseen genreen. Vaikka kyseessä on arvovaltaista
imagoa omaavan suurteossarjan osa, kirjoittajien suhde aiheeseensa on sekä
kriittinen että innostunut. Itsetarkoituksellista kuvainraastoa ei ole luvassa,
mutta ei myöskään revanssihenkeä. Toisaalta kirjoittajat eivät mitenkään
karta kuvaamasta autonomian ajan Viipurin lääniä nimenomaan suomalaisena
toimintakenttänä.

Pitkän 1800-luvun taustoitus alkaa 1700-luvun puolelta. Kirjan otsikossa
mainittu poliittinen kausi myös katsotaan loppuun, vuotta 1918 hipaisten.
Paikallista kehitystä istutetaan isompaan kulttuurimaantieteelliseen
kontekstiin. Viipurin sivistyselämä saa vaikutteita Itämeren piirin
yliopistoverkostosta, liikenneteknologisista uutuuksista hyötyy talouden ohella
kulttuurivaihto, kasvava teollisuus tuottaa urbaaneja väestökeskittymiä,
mutta myös uusia elinkeinoja maaseudulle. Keski-Euroopan sotapoliittiset
suhdanteet vaikuttavat suoraan siihen, missä ja milloin Viipurin läänissä
tehdään linnoitustöitä. Yhteiskunnallisen kehityksen tärkeimpänä
voimatekijänä näyttäytyy painetun sanan vallankumous ja siihen nojaava
politisoituvan massayhteiskunnan synty.

Kirjan ongelmallisin valinta liittyy nykyisen ja aiemman tilanteen
erilaisuuteen, jota ei ainakaan ilmitasolla mitenkään oteta huomioon. Kertooko
kirja menneisyydestä, vai puhuuko se nykyajalle? Keskitytäänkö eksoottiseen
menetettyyn alueeseen, vai kuvataanko jäljelle jääneen osan roolia aiemmassa
alueellisessa yhteydessä? Tarkastellaanko vuosien 1812–1939 Viipurin
lääniä orgaanisena kokonaisuutena, vai annetaanko välineitä ymmärtää
nykyisin rajan eri puolilla sijaitsevien seutujen paikallisempaa olemusta? Koska
menneisyys joka tapauksessa on "toinen maa", voidaan nähtävästi hetken aikaa
leikkiä, että Viipurin lääni on edelleen kokonainen.

Positiivisia ja negatiivisia mytologioita

Rajamaan historian kirjoittajat 1800-luvulta alkaen ovat usein sortuneet
kuvaamaan menneisyyttä oman aikansa ideologisiin tarpeisiin. Nyt käsillä
olevan teoksen kirjoittajat ovat seuraavalla kierroksella, myyttejä purkamassa.
Toisaalta aiempia tulkintoja voidaan myös vahvistaa, jos sille löytyy aihetta.
Viipurilaisten käytännön monikielisyys ja siitä nouseva suvaitsevaisuus
eivät ole myyttejä, vaikka heidän legendaarisen hilpeä yhteisöllisyytensä
saattaa sitä ollakin.

Myyteistä myönteisin kiteytyy karelianismin ohjelmassa. Kielitieteilijät,
taiteilijat, säveltäjät, arkkitehdit ja kirjailijat vaelsivat etsimään
inspiraatiota aina Vienaan asti. Innoittajana oli ajatus alkuperäisen
kansanperinteen säilymisestä neitseellisessä Karjalassa, jonne modernisoiva
läntinen vaikutus ei ollut vielä tunkeutunut. Sen takana oli toinen myytti,
jonka mukaan sivilisaatio leviää aina lännestä itään. Fragmentaarisena
säilyneeseen kulta-aikaan kurkottavan kaipuun vastailmiönä kirjassa
kartoitetaan 1800-luvun modernisaatiota. Siihen liittynyttä aivan toisenlaista
myytinrakennusta kuvataan lähinnä rivien välissä.  

Negatiivinen mytologisointi, jonka muotoutumista Yrjö Kaukiainen kuvaa
tehokkaasti heti kirjan alussa, käynnistyi heti vuoden 1812 alueliitoksen
jälkeen. Paikallisten tilalle siirtymävaiheessa astuneet länsisuomalaiset
virkamiehet vertasivat läänin oloja emä-Suomeen. Lähtökohtana oli
ruotsalainen hallintoperinne, jonka ihanteita karjalaiset olosuhteet eivät
tietenkään vastanneet.

Vanhan Suomen haltuunottoa oikeuttamaan laaditun rappiomyytin mukaan
venäläinen hallinto ja dekadentin suurkaupungin läheisyys oli korruptoinut
paikallisen rahvaan. Karjalaisesta oli tullut normaaliutta edustavan "vakaana mi
auraltaan" -hämäläisen täysi vastakohta – huoleton velikulta,
omavaraisesta maataloudesta omin lupineen rahatalouteen ja palveluelinkeinoihin
siirtynyt ovela kauppamies, kuten serkkunsa savolainen.

Toinen otollinen teema kielteiselle mytologisoinnille olivat lahjoitusmaat,
jotka venäläinen hallitsija oli 1700-luvulla lahjoittanut aatelisille.
Donaatioita ei voinut suoraan purkaa, koska keisarin valta ei hallintoasioissa
enää yltänyt suuriruhtinaskunnan puolelle. Isäntiä syytettiin maan
laittomasta riistämisestä. Talonpoikien taas kerrottiin elävän kurjuudessa
ja liehakoivan julmia muukalaisia isäntiään salaa kapinoiden. Hallintomiesten
ilmeisen vilpittömistä pyrkimyksistä huolimatta vanhan ja uuden
lainsäädännön välille jäi vuosikymmeniksi juridinen ei-kenenkään-maa,
jonne lahjoitusmaatalonpojat jäivät pattilanteen vangeiksi. Retoriikka velloi,
mutta valmista tuli vain hitaasti; ideologista sivustatukea antoi saksalaisten
isäntien yhtälailla sortama virolainen talonpoika. Uhriuttava aikalaispuhe
puskee hetkittäin läpi kirjan lahjoitusmaatalonpoikien asemaan paneutuvasta
erillisartikkelista, joten aikakauden eetoksesta saadaan myös maistiaisia.

Venäläiseen maaorjuuteen vertautuvan lahjoitusmaajärjestelmän vastamyyttinä
tarjoiltiin vapaan skandinaavisen talonpojan käsitettä. Itäisen Suomen
talonpoikien myyttinen vapaus oli tosin ollut kortilla ainakin 1600-luvulla, kun
ruotsalainen keskusvalta lujitti vero- ja sotilashallinnollista otettaan
takamaista.

Kaupunkeja, teollisuutta, liikennettä ja linnoitusketjuja


Maakuntahistorian hyvään tapaan kuuluu selostaa, miten yleiset kehityslinjat
toteutuivat juuri puheena olevassa paikallisuudessa. Viipurin läänin
väestönkasvu, kaupungistuminen, teollistuminen ja liikenneolojen modernisaatio
noudattelivat yleisiä trendejä paikallisilla mausteilla. Tapio Hämynen
havainnollistaa väestöhistoriaa vaikuttavan näköisellä
tilastoarkkitehtuurilla.

Viipuria lukuun ottamatta läänin vanhoja kaupunkeja tarkastellaan suhteellisen
niukasti. Innostuneimman käsittelyn saa Kotkan nousu Kymenlaakson
puunjalostusteollisuuden tärkeimmäksi satamakaupungiksi. Samantapaista
logistiikan logiikkaa noudatti myös Kouvolan kasvu rautatien solmukohtaan.
Liikenneolojen kehitystä kuvattaessa aito paikallinen erikoisuus, Saimaan
kanava jää kuitenkin oudon vähälle huomiolle.

Charlotta Wolff tarkastelee teollisuuden ja liikenteen kehitystä
organisaatioiden ja yksilöiden kautta. Kartalla zoomataan korkealle ja
huomataan, mitä talvimerenkulun aloittaminen ja Hangon sataman kasvu merkitsi
Suomenlahden toisessa päässä oleville jäätyville satamille. Viipurin
kansainvälisyyden kuvataan kasvaneen kauppahuoneiden verkostoista.
Modernisaation pioneereja olivat ennakkoluulottomat yksilöt, jotka ottivat
uudet teknologiat rohkeasti käyttöön. Teollisuuden kehittyessä muodostui
myös työväenluokka ja sen instituutiot, ensimmäisinä patruunavetoiset
wrightiläiset työväenyhdistykset ja osuustoiminta.

Risto Marjomaa ja Jukka Partanen tarjoavat tiukan puolustusmaantieteellisen
katsauksen. Itäisen Suomen linnoittaminen noudatti kiinnostavasti keskisen
Euroopan sotapoliittisia suhdanteita. Autonomiankauden aluksi ajettiin alas
vanhat linnoitusvyöhykkeet, jolloin vanhojen linnoituskaupunkien elämä
samalla hiljeni. Krimin sodan aikana ryhdyttiin taas kiireesti linnoittamaan, ja
1900-luvun taitteessa suunniteltiin jo kokonaista uutta merilinnoitusketjua.

Karjalainen rahvas pellolla, käräjillä ja kirkossa

Maatalouden modernisaatio ekologisella näkökulmalla terävöitettynä on
keskiössä Jaana Luttisen karjalaisia maaseutuelinkeinoja käsittelevässä
artikkelissa. 1800-luvun uusia trendejä olivat järvenlaskut, peltojen raivaus
kaskien sijaan, kylvöheinä ja metsätalous. Anu Koskivirran
oikeushistoriallinen katsaus tarjoilee humoristisia välähdyksiä maakunnan
arjesta, johon hallintomiesten paheksuva katse yläviistosta kohdistui. Rahvas
riehui markkinoilla, poltti viinaa ja käräjöi pikkuasioista. Se tunsi
taipumusta päämäärättömään vaelteluun ja hevoskauppoihin, mutta kykeni
myös raskaisiin petoksiin kuten väärentämään asiakirjoja ja levittämään
väärää rahaa.  



Kuva: 1800-luvun lopussa Oregoniin muuttaneet Suursaaren tytöt Hilda Talsi ja
Sanna Suomalainen. Keskellä Hildan amerikkalainen puoliso Mr. Smith. Kirjan
kuvitusta.

Lahjoitusmaaselkkauksiin kietoutui sekä virkamiesten väärinkäytöksiä että
rahvaan pyrkimys ottaa oikeus omiin käsiin. Kirjan jännittävimpiä jaksoja on
"CSI Sakkola" -tyylinen kuvaus, jossa selvitellään nuoren ja virkaintoisen
nimismies Strömbergin toimeenpanemasta häätökäskystä eskaloitunutta
useamman lahjoitusmaatalonpojan surmaa. Toinen tunnettu väkivaltatapaus oli
Salmin nimismies Neiglickin koleraepidemiaan liittynyt polttomurha. Sen laukaisi
rahvaan parissa levinnyt huhu, jonka mukaan nimismies itse asiassa aiheutti
taudin myrkyttämällä kaivoja.

Olli Matikaisen läänin uskonnollista elämää kuvaavassa artikkelissa
jalkaudutaan luterilaisten pappien mukana kansan pariin. Uusia teollisuus- ja
rautatietaajamia saatetaan kirkon helmaan, hurmosherätykset villitsevät,
paikallistason sairaanhoitoa ja sosiaalityötä organisoidaan. Kirkonmiehiä
huolettaa uskonelämän rappio, jonka tutkija kuitenkin osoittaa virhearvioksi:
kyse oli tapojen, ei hengen muutoksesta. Vuosisadan lopulla papit ja
kanttori-urkurit osallistuivat jo itsekin maallisiin hankkeisiin mm. Kagaalin
jäseninä ja kutsuntalakkoja organisoimalla.

Muuhun Suomeen verrattuna Viipurin läänin teki aidosti erityiseksi
ortodoksisen uskonnon läsnäolo. Laatokan pohjoispuolisen Raja-Karjalan (Salmi,
Suojärvi, Suistamo, Korpiselkä) ortodoksipitäjien erilaisuutta/erillisyyttä
lisäsi venäjän kielen vahva asema, jota rajan taakse suuntautuvat
kulttuuriyhteydet pitivät yllä. Hämysen artikkeli esittelee kaksi hyvin
erilaista ortodoksiryhmää, rajapitäjien paikalliset asukkaat ja huvilaseudun
pietarilaiset kesävieraat.

Kaupunkilaisia, sanomalehtiä ja sivistystä

Tietyt avainhenkilöt tulevat vastaan kautta kirjan. Sosiaalireformisti Jaakko
Juteini, aateveljensä ja taistelukumppaninsa Pietari Hannikainen, historiamies
Gabriel Rein, Naiskagaalin herttuatar Tekla Hultin, Hänen Hirmuisuutensa
maaherra Kasimir von Kothen, sankariarkkitehti Jac. Ahrenberg ja Juho the
Kauppaneuvos Lallukka päällimmäisinä olisivat ansainneet pienet kokoavat
elämäkerrat mieluiten muotokuvan kera.

Kuvauksen maantieteellinen tiheys vaihtelee artikkelista toiseen. Välillä
lääniä kammataan läpi taajama taajamalta, välillä Viipurin lääni on
yhtä kuin pääkaupunkinsa. Kummallakin esitystavalla on puolensa. Tiheä
kuvaus antaa mahdollisuuden vahvan kokonaiskuvan luomiseen, mutta kokonaisuus
saattaa myös hukkua samanlaisina toistuvien detaljien luettelontiin. Jatkumon
toiseen päähän asettuu Wolffin lähinnä Viipurin – siis ei läänin
kaikkien kaupunkien – kulttuuria ja seuraelämää kuvaava artikkeli, jonka
olisi voinut otsikoida tarkemmin sisältöä vastaavaksi. Läänin
pääkaupungin kulttuurielämä riittää hyvin artikkelin teemaksi.
Yksityiskohtainen kuvaus avaa lukijalle kaupunkiporvariston omaehtoisia
kulttuuri- ja sivistysharrastuksia aikana ennen kaupallisen viihteen
läpimurtoa.

Koskivirran kansallisen sivistyksen maakunnallista kehitystä tarkastelevan
artikkelin suhde Wolffin artikkeliin on onnistuneen poleeminen. Jac.
Ahrenbergissa henkilöityy herkullisella tavalla kaupungin svekomaanien vanhan
emämaan loistoa kaipaileva, enenevästi Venäjän vastainen
kulttuuripolitiikka. Se konkretisoitui Tyrgils Knutsonin – fennomaanien kesken
tietysti Torkkeli Knuutinpojan – patsashankkeena sekä suunnitelmana
restauroida Viipurin linna Vaasa-renessanssin tyyli-ihanteiden mukaiseksi.



Kuva: Torkkeli Knuutinpojan patsas ja Viipurin linna

Pirkko Leino-Kaukiainen, Olli Matikainen ja Jukka Partanen kartoittavat kirkon
viestintätehtävää korvaavien sivistys/indoktrinaatiokoneistojen kehitystä
maakunnassa. Lapsille perustettiin kouluja, aikuisia varten taas olivat
sanomalehdet ja niiden ympärille muodostuvat puolueet. Ja Viipurissa kun
oltiin, lehtiä ilmestyi tietysti peräti neljällä kielellä. Koulujen
perustaminen toimi myös kilpavarusteluna ja toisaalta viivytystaisteluna
kieliryhmien suhteellisen koon ja aseman muuttuessa. Työväelle oli
sunnuntaikouluja, maaseudun opinhaluisille maamieskouluja. Erikoisuutena
kannattaa mainita Saimaan kanavan työmaan sulkumestarikoulu. Viipurilainen
osakunta puolestaan piti pääkaupungissa perinteitä yllä, ja huolehti
kesälomillaan kotimaakunnan sivistämisestä.

Konteksteista ja Kuhne-ammeista

Kirjaan sisältyvistä tietoiskuartikkeleista kiinnostavimpia on Anna Ripatin
kuvaus Jac. Ahrenbergin varsin erikoisesta linnaprojektista. Kontekstina olisi
kannattanut mainita aikakauden romanttinen restaurointi-ideologia, joka
mielellään "palautti" vanhoja rakennuksia vähän alkuperäistä komeampaankin
asuun.

Kontekstivaje vaivaa hiukan myös Kaukiaisen Viipurin vallien hävittämistä
koskevaa tietoiskua. Viipurin kanssa samoihin aikoihin, 1860-luvun taitteessa,
kaupunkeja ympäröiviä varustuksia purettiin ympäri Eurooppaa, mm.
Berliinissä, Wienissä ja Valenciassa. Kyseessä oli kaupunkisuunnitteluun
liittyvä muoti, jota toki perusteltiin käytännöllisyydellä. Sen
pohjimmaisen rationaalisuuden voisi kuitenkin myös kyseenalaistaa. Siellä
missä muurit ovat säilyneet, niistä on tullut nähtävyyksiä, jopa
maailmanperintökohteita; näin esim. Hansa-Viipurin lähimmässä
sisarkaupungissa Tallinnassa.

Jos kirjasta pitää väkisin löytää jokin vika, se on matkailun historiaan
paneutuvan jakson puuttuminen. Tärkeä osa alan pioneerityöstä tehtiin
nimenomaan 1800-luvulla, ja nimenomaan Viipurin läänissä. Saimaan kanavan
käsittelyn yhteyteen olisi voinut koota kanavaseudun ja Saimaan vesistöalueen
matkailua käsittelevän tietoiskun. Kaupunkihistoriallisessa mielessä olisi
voinut tarkastella alkavan turismin vaikutusta Lappeenrannassa ja Imatralla.

Myös 1800-luvulla suositut kylpylähoidot olisivat ansainneet puoskaroinniksi
tuomitsemista myötämielisimmän käsittelyn. Kylpylöiden ohjelmassa ei
suinkaan ollut pelkästään lääketieteellisesti kyseenalaista Kuhne-ammeessa
istuskelua. Tarjolla oli monia nykyäänkin tuttuja stressisairauksien
torjuntakeinoja: musiikkia, tanssia ja seurustelua, runsasta raikkaan veden
juomista, auringonvaloa, liikuntaa, ruokavaliohoitoja ja yleistä hermolepoa.

 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/