[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Elokuvien Helsinki

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marjo Vallittu <marjo.vallittu at jyu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kääpä, Pietari; Laine, Silja (toim.): World Film Locations: Helsinki.
Intellect Ltd., 2013. 111 sivua.


Elokuvien Helsinki
---------------------------------------------------------

World Film Locations: Helsinki esittelee kansainväliselle yleisölle
Helsingissä kuvattuja elokuvia eri vuosikymmeniltä. Elokuvien
esittelytekstejä täydentävät artikkelit kertovat pääkaupunkimme
erilaisista rooleista elokuvissa.

Kaupungit ja niiden tuoma tunnelma ovat merkittäviä tekijöitä
elokuvamiljöötä luotaessa, ja monet tunnetut elokuvat assosioituvat
kaupunkiin, jota niissä kuvataan tai jossa ne on kuvattu. World Film
Locations-teossarja kertookin maailman eri kaupunkeihin sijoitetuista elokuvista
ja pyrkii piirtämään kuvan siitä, millainen ideologia ja kuvasto kaupungille
on näin tahdottu luoda. Vuonna 2012 sarjaan ilmestyi uusi digitaalinen osa,
joka painettiin 2013. Se on suomalaisten elokuvatutkijoiden näkemys
Helsinki-elokuvista, Pietari Käävän ja Silja Laineen toimittama World Film
Locations: Helsinki. Käävän ja Laineen lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet
tekstejä myös Kimmo Ahonen, Scott Jordan Harris, Kimmo Laine, Susanna
Paasonen, Sanna Peden, Laura Saloluoma, Minna Santakari ja Jaakko Seppälä.

Helsinki ja sen merkitys kotimaisessa elokuvassa on noussut esiin toistuvasti
2000-luvulla. Useiden teosten, muun muassa Outi Heiskasen ja Minna Santakarin
kirjoittaman Asuuko neiti Töölössä? Elämää elokuvien Helsingissä (2004),
lisäksi Helsingin taidemuseo järjesti vuonna 2012 näyttelyn Enemmän
funkkista, Reino! Kaupungissa on järjestetty myös erilaisia kiertoajeluita
elokuvien kuvauspaikoille. Kääpä ja Laine asettavatkin toimittamansa teoksen
tähän, erityisesti Outi Heiskasen ja Peter von Baghin teosten muodostamaan,
jatkumoon teoksen esipuheessa. Asuuko neiti Töölössä? -teosta voisikin
pitää tämän uuden Helsinki-elokuvakirjan kotimaisena isosiskona monessa
suhteessa, sillä molemmat esittelevät keskeisiä Helsinkiin sijoittuneita
elokuvia selostaen elokuvan juonen piirteitä ja miljöön tärkeimmän yhteyden
teokseen. 

Kiinnostus miljööseen on ymmärrettävää, sillä valtavirtaelokuvassa
tarinaa hahmotetaan lähinnä kohtausten avulla, mitkä muodostuvat ajan, tilan
ja toiminnan ykseydestä (Bacon 2000, 120). Ympäristö siis aktivoi kerrotun
tarinan, eikä elokuvassa pyritä aina hakemaan toiminnalle pelkkää taustaa,
vaan kuvamaan miljöön avulla olosuhteita, kontekstia ja jopa henkilöhahmojen
välisiä suhteita. Nämä seikat vaikuttavat kerronnan tyyliin ja tapaan, joten
miljöötä voidaan pitää merkittävänä elokuvallisena elementtinä. Paikan
karakteristiikkaan liitetäänkin paljon määreitä: laatu, tyyppi, tarkoitus,
suhde henkilöihin ja sijainti. Nämä tiedot paikasta voidaan tarjota
katsojalle jo ennen varsinaista kohtausta, kohtauksen aikana tai sen jälkeen.
(Rosma 1984, 36–38.)



Kuva: Helsingin rautatieasema elokuvassa SF-paraati, 1940 (Elonet,
Kansallisfilmografia)

Välähdyksiä kaupunkikuvasta

World Film Locations: Helsinki jakaantuu yksittäisistä elokuvista kertoviin
lyhyisiin kuvauksiin ja kahden sivun artikkeleihin. Molemmat muodot ovat hyvin
rakennettuja ja herättävät lukijan kiinnostuksen etsiä lisätietoja.
Kirjassa on 38 elokuvaesittelyä, joissa keskitytään pääosin elokuvan
keskeiseen elementtiin, juoneen. Tapauskohtaisesti esitellään lyhyesti myös
henkilögalleriaa ja liitosta Helsinkiin – pienessä tilassa ei toki
pyritäkään analysoimaan koko elokuvaa.

Laajaan elokuvavalikoiman hallinta on vaatinut tekijöiltä paljon työtä,
mutta kirjan kustannustoimittamisessa paistaa läpi lievä kiire, sillä siinä
näyttelijöiden ja roolihahmojen nimet menevät ajoittain lukijaa
hämmentävästi sekaisin: ”The suspicions soon focus on Skrof's nephew,
Haarla (Kaarlo Lankela). He lives in Töölö with Kurt Kuurna (Pentti Siimes),
an artist who seems infatuated with Haarla.”(s. 36.) Kaasua, komisario Palmu
-elokuvassa on Mika Waltarin romaanin mukaisesti henkilöhahmo nimeltä Kaarlo
Lankela, ja häntä näytteli Saulo Haarla. Tällaiset sekaannukset ovat
tekstissä kuitenkin vähäisiä, ja elokuvaesittelyissä olevat
Helsinki-näkökulmat ovat ajoittain hyvinkin oivaltavia, joten lukija antaa
tällaiset lipsahdukset helposti anteeksi.

Elokuvaesittelyt on ryhmitelty elokuvan valmistumisajankohdan mukaisesti
lukuihin, joista jokaiseen liittyy oma Helsinki-karttansa. Jokaisesta
esitellystä elokuvasta on valikoitu karttaan yksi keskeinen sijainti, jonka
valintaperusteita on mielenkiintoista pohtia, sillä useita teoksessa
esiteltyjä elokuvia on kuvattu ympäri Helsinkiä ja kerronnan tasollakin
niissä liikutaan pitkin kaupunkia. Joissakin tämä valinta on toki ilmeinen,
esimerkiksi Kaivopuiston kaunis Regina -elokuvan osalta (1943). Merkintöjä on
onnistuttu sijoittamaan suhteellisen tasaisesti ympäri kaupunkia, joten
elokuvaturisti saa teoksesta hyvän oppaan.

Teokseen on valittu elokuvia laidasta laitaan: eri genreistä, aikakausilta,
ohjaajilta ja studioilta. Esitellyt elokuvat ovat meneviä komedioita Isän
vanhasta ja uudesta (1955) Tupla-Uunoon (1988) sekä traagisia ja
yhteiskunnallisia kuvauksia Korkeimmasta voitosta (1929) ja Juurakon Huldasta
(1937) Sairaan kauniiseen maailmaan (1997) unohtamatta musiikkielokuvia, kuten
Jos rakastat (2010). Elokuvat suhtautuvat myös miljööseensä hyvin eri
tavoin: Helsinki on muun muassa ajaton miljöö Markku Peltolalle Aki
Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa (2002),
lähiökaupunginosiensa kautta muodostuva kaupunki Nousukaudessa (2003) ja
kurkistus fiktiiviseen menneeseen epookin avulla Valkoisissa ruusuissa (1943).
Mukaan ovat luonnollisesti päässeet myös klassikoiksi muodostuneet
Helsinki-elokuvat, kuten SF-paraati(1940), jota Heiskari ja Santakari ovat
luonnehtineet varsinaiseksi Helsinki-elokuvaksi:

”Jos pitäisi nostaa yksi Helsinki-elokuva ylitse muiden, voisi se hyvinkin
olla juuri SF-paraati. Suomen Filmiteollisuus tilasi käsikirjoittaja Tapio
Pihalta 'elokuvan, jossa näkyisi mahdollisimman paljon Helsinkiä ja joka olisi
hyvin liikkuvainen'.” (Heiskanen & Santakari 2004, 12.)

 



Kuva: Siiri Angerkoski elokuvassa SF-paraati, 1940. (Elonet,
Kansallisfilmografia)

Helsinkiin sijoittuvia elokuvasarjoja teoksessa edustavat Komisario Palmu
-elokuvat ja Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955). Hyvän lisän teokseen
olisi vielä saanut esimerkiksi Suomisen perheen kaupunkiin sijoitetuista
elokuvista, jolloin olisi saatu erilainen, perhe-elämän, näkökulma
miljööseen. Myös kuva Helsingistä dynaamisena liike-elämän keskuksena on
jäänyt melko vähälle, ehkä teoksen lisäksi myös elokuvatuotannossa, jossa
tähän on pyrkinyt selkeimmin viihteellinen Syntipukki-elokuva (1935 ja 1957).
Kaikkea ei voi kuitenkaan mahduttaa yhteen teokseen, ja tekijät ansaitsevat
kiitosta ennakkoluulottomasta elokuvavalintojen tekemisestä, sillä he eivät
ole jääneet pelkästään perinteisten valintojen äärelle, vaan pyrkivät
esittelemään Helsinki-elokuvia mahdollisimman laajalla skaalalla.



Kuva: Kuva elokuvasta Pekka ja Pätkä pahassa pulassa 1955. (Elonet,
Kansallisfilmografia)

Helsingistä on moneksi: seitsemän artikkelia

Vaikka teoksen elokuvaesittelyt on tehty harkiten ja pieneen tilaan
kiitettävästi supistaen, ovat teoksen parasta antia seitsemän suomalaiseen
elokuvaan keskittyvää artikkelia. Artikkelit täydentävät lyhyitä
elokuvaesittelyitä hyvin ja pyrkivät luomaan laajemman perspektiivin
suomalaiseen elokuvaan esittelemällä kaupungin arkkitehtuuria ja erilaisia
rooleja näytelmä- ja dokumenttielokuvissa.

Aki Kaurismäen tuotannolle on omistettu yksi näistä artikkeleista huomioiden
näin nykyajan kansainvälinen elokuvayleisö. Sanna Peden kuvaa artikkelissaan
”From Hämeentie: The Local Logic of Aki Kaurismäki's Helsinki”, kuinka
monipuolisesti Kaurismäen elokuvissa esitellään Helsinkiä ilman, että
keskityttäisiin vain perinteiseen tapaan kuuluisiin maamerkkeihin. Kaupunki
voisi olla mikä tahansa, mutta silti se on tunnistettavissa – ainakin
kaurismäkeläiseksi miljööksi. Calamari Unionissa (1985) pyritään Kalliosta
Eiraan, kun taas Varjoja Paratiisissa (1986) kertoo Ilonan juurettomuudesta ja
mahdottomasta tehtävästä löytää lukuisista vaihtoehdoista oma koti, sillä
päähenkilö mieltää kaupungin hyvin pieniksi elementeiksi. Kauas pilvet
karkaavat (1996) kuvaa puolestaan keskikaupungilla sijaitsevan ravintolan
vaikeuksia ja uuden ravintolan avaamista Eiraan, kun Laitakaupungin valot (2006)
puolestaan sijoittuu poikkeuksellisesti moderniin Ruoholahteen. Laitakaupungin
valot summaavatkin Pedenin mukaan jotakin merkittävää Aki Kaurismäen
tuotannon ympäristökritiikistä: lyöty mies löytää hengähdyspaikan
ihmisvihamieliseksi luodusta kaupunginosasta.

Pietari Kääpä esittelee puolestaan teoksen ensimmäisessä artikkelissa,
”Helsinki: City on Imagination”, kuinka monipuolinen symboliikka
pääkaupunkiimme liittyy. Se on ollut kansallista tulevaisuuden toivoa
herättävä moderni kaupunki erottaen idän ja lännen toisistaan erityisesti
kylmän sodan aikana ja esimerkiksi Mika Kaurismäen elokuvassa Helsinki Napoli
All Night Long (1987). Elokuvissa on esitelty arkkitehtuurin ja taiteen
aikaansaannoksia, mutta ennen kaikkea käyty kerronnallista rajankäyntiä
maaseudun ja yksilön oikeuksien osalta, kuten Aki Kaurismäen ohjauksessa
Tulitikkutehtaan tyttö(1990). Sosio-realistisen suuntauksen, maaltamuuton ja
sukupolvien kuilun uuden aallon kuvaajia olivatkin 1960- ja 1970-luvulla
erityisesti Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta ja Mikko Niskanen. Elokuvilla on
ollut historiansa alusta myös poliittisia vaikutteita, ja Helsinki on antanut
miljöön poliittiselle pelolle Helmikuun manifestissa (1938) ja kuvannut
pyrkimyksiä kohti länttä Kultamitalivaimossa (1947) – kaupunki on myös
naamioitunut Pietariksi ja Gorky Parkissa (1983) jopa Moskovaksi. 2000-luvulla
elokuvakuvauksessa on yhtäältä painotettu erityisesti subjektiivisia,
sosio-idealistisia näkökulmia, kuten Aku Louhimiehen Jäätyneessä
kaupungissa (2005), sosio-kultturismia Nousukaudessa (2004) ja toisaalta
mielikuvituksekasta, lähes fantastista, näkökulmaa Pelikaanimiehessä (2004).
Elokuvat ovat siis vahvistaneet olemassa olevaa kollektiivista Helsinki-kuvaa
eri näkökulmista tuoden menneenkin eläväksi tai pyrkineet tuomaan uuden
tavan kuvata sitä maantieteellisten rajojen yli elokuvallisena miljöönä.

Helsinki-kuvan monimuotoisuudesta kertoo se, että Helsinkiä on käytetty
paljon kuvaamaan toisia kaupunkeja, muuallakin kuin edellä mainitussa Gorky
Parkissa (1983). Susanna Paasonen esittelee tätä aihetta kahdessa
artikkelissaan: ”Creative Geography: Helsinki As 'Body Double'” ja ”The
Same But Different: Helsinki As 'Body Double'”. Helsinki esittää useissa
1960–1990-luvun elokuvissa Moskovaa tai Pietaria, silloista Leningradia, koska
kaikki lännen kuvausryhmät eivät päässeet Neuvostoliiton alueelle. Tämä
oli helppoa monista syistä, sillä Helsinki oli suhteellisen tuntematon
kaupunki monille kansainvälisille katsojille, joten sen maamerkkejä ei
tunnistettu ja niitä oli helppo naamioida. Helsingin rakennuskanta on pitkälti
Venäjän vallan ajalta, joten siinä on samankaltaisia elementtejä kuin
venäläisessä rakentamisessa. Omanlaatuisen tunnelman ja uskottavuuden toi
myös Suomen tasapainottelu idän ja lännen välissä sekä pohjoinen sijainti
sääolosuhteineen: lumi, jää ja kesäyön erityinen valo. Helsinki toimi siis
eräänlaisena ”vartalostunttina” itänaapurin läntisille kaupungeille,
samoin kuin näyttelijä toiselle näyttelijälle: sen ei ole tarkoitus olla
tunnistettava, vaan anonyymi, eikä luoda persoonallista omakuvaa, vaan tuoda
esiin varsinaisen kaupungin – Moskovan tai Pietarin – piirteitä.
Yleisimpiä kuvauspaikkoja ovat olleet Uspenskin katedraali ja Senaatintori.
Paasonen tuo tässä ilmi kuin huomaamattaan myös mielenkiintoisen näkökulman
elokuvamiljööseen omakohtaisen kaupunkikokemuksen kautta: hänestä oli
kummallista katsella Gorky Parkin (1983) kuvauksia varten Unioninkadulle tuotua
Leninin kuvaa. Jälkikäteen katsottuna Helsingissä kuvatuista elokuvista on
vaikea tunnistaa tuttua kaupunkia.

Jokaisella on kuitenkin oma kuvansa kotikaupungistaan ja maailman tunnetuista
kaupungeista, vaikkei niissä välttämättä olisi käynytkään.
Henkilökohtainen elämänpiiri ja näkökulma rajaavat ja muokkaavat
kaupungista erilaisen kuin toisten ihmisten kaupunkikuvassa. John Urry on
teoksessaan The Tourist Gaze (1990) kuvannut, kuinka kaupunkikuva muotoutuu, kun
ympäristöä tarkkaillaan opasnauhan säestämänä ja turistibussin ikkunan
taakse eristettynä: jotain jää aina huomaamatta ja huomio kiinnitetään
siihen, mihin nauha sen ohjaa, sillä silloin tehdään havaintoja kuuloaistin,
opasnauhan, määrittelemiin asioihin (Urry 1990). Samoin toimitaan myös
elokuvissa, sillä niissä katsojan huomio pyritään kiinnittämään
tiettyihin seikkoihin kuvarajauksin, leikkauksin, musiikein ja tehostein, eikä
katseelle anneta aikaa ja tilaa harhailla pitkäksi aikaa omille teilleen.
Tällöin Helsinki saadaan näyttämään Moskovalta, ja katsojan kuullessa
jälkikäteen kuvauspaikan olleenkin Suomessa hän saattaa mieltää Helsingin
hyvin Moskovan kaltaiseksi, eikä tunnista elokuvien kuvauskaupunkia
vieraillessaan siellä.

Helsinki Moskovana

Luomalla illuusio ja rajaamalla kerronnan kuvapintaa yksityiskohtiin saavutetaan
paljon, sillä yksittäinen rakennus saadaan kuvaamaan kymmeniä toisia
rakennuksia. Esimerkiksi Gorky Parkissa (1983) Suomen Kansallismuseosta on tehty
Moskovan Spasskaya-torni kiinnittämällä punatähti rakennuksen julkisivuun,
ja monien elokuvien kohtauksiin on tuotu omaleimainen tunnelma vaihtamalla
länsimaiset autot Ladoihin ja Volgiin sekä tuomalla katukuvaan kyrillisiä
aakkosia, propagandajulisteita ja suuria karvahattuja. Tästäkin riittäisi
kerrottavaa vaikka kokonaisen kirjan verran – Outi Heiskanenkin onkin tehnyt
aiheesta kokonaisen luvun ”Koivu ja punainen tähti” teokseensa Tehtävä
Suomessa. Kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa (2008). Olisi mielenkiintoista
saada tietoa myös Helsingin muotoutumiskyvystä kansainvälisissä
yhteistuotannoissa, joissa suomalaiset tekijät ovat olleet mukana, sillä
niitä on Heiskasen ja Kari Uusitalon listauksen mukaan 120 vuosina 1919–2007
(Heiskanen 2008, 88–89). Kuten Paasonen ” The Same But Different: Helsinki
As 'Body Double”-artikkelissaan toteaa, elokuvalliset kaupungit ovat enemmän
kuin lavasteita: ne ovat näyttelijöiden muodostamia ihmisverkostoja,
objekteja, teknologiaa ja tarinoita. Tästä näkökulmasta katsottuna olisikin
mielekästä tarkastella miljöökuvausta myös elokuva-adaptaatioiden kannalta,
sillä useiden Helsinki-elokuvien tarina pohjautuu romaaniin, jossa luodaan
puolestaan erilainen kuvan kaupungista. Tähän World Film Locations: Helsingin
sivumäärä ei kuitenkaan riittäisi, vaan siihenkin tarvittaisiin kokonaan oma
teoksensa, eikä kaikkien mahdollisten eri näkökulmien käsitteleminen ole
tällaisen esittelyluonteisen teoksen tarkoituskaan – ja onhan lohdullista
tietää, että tutkittavaa riittää lähes loputtomasti. Artikkelit nostavat
esiin uusien näkökulmien mahdollisuuksia, mikä on laskettava pikemminkin
teoksen ansioksi kuin puutteeksi.

Dokumenttielokuvat ovat puolestaan pyrkineet tarjoamaan objektiivisen näkymän
tai poliittisen dokumentin näkökulman kotimaiseen elokuvaan, kertoo Pietari
Kääpä teoksessa olevassa ”Reality Bites: Documenting Helsinki's Changing
Landscape”-artikkelissa. Helsinki on ollut dokumenttielokuvissakin eteenpäin
pyrkivän, jopa modernin, yhteiskunnan symboli, ja esimerkiksi Erkki Karun
Finlandia (1922) vaikuttaa olevan suunnattu kansainvälisille markkinoille.
Kääpä analysoi Risto Jarvan elokuvista kaupungin idealistisia ja
arkkitehtuurisia muutoksia, kun taas Jörn Donnerin ja Peter von Baghin
dokumentaariset kuvaukset ovat lähempänä kaupunkisinfonioita levittäen
dokumenttielokuvan käsitettä dokumentoinnista kohti pohdiskelevaa
muistamistapaa ja elokuvallisten tekstien käyttöä. Peter von Bagh käyttikin
paljon vanhoja elokuvia oman kuvauksensa joukossa, ja Donner kääntää
Käävän mukaan kuvauksen jopa perinteisen kaupunkikuvauksen ironisoinniksi.
Huomattavaa on, että tässä artikkelissa huomioidaan myös katsoja rooli
havaintoja assosioinnillaan täydentävänä toimijana. On erittäin
positiivista, että katsoja otetaan analyysiin mukaan ja pyritään luomaan
laajempi kuva Helsinki-elokuvista liikkumalla vapaasti ja vaivattomasti
aikakaudesta toiseen.

Arkkitehtuuri on merkittävässä roolissa kaupunkikuvauksessa, joten Silja
Laineen artikkeli ”Designer City: Architects in Helsinki Films” on
paikallaan kaupunkikuvaa käsittelevässä teoksessa. Arkkitehtuuri luo kuvan
miljööstä ja henkilöhahmoista, sillä hahmojen sijainti antaa paljon tietoa
myös heistä itsestään: luonteesta, statuksesta ja arvoista. Henry Bacon
onkin todennut, että elokuvien ikonisessa kuvauksessa fyysisestä
todellisuudesta tulee eräänlainen objektiivinen kokemus, mutta esimerkiksi
henkilöhahmojen subjektiivinen näkökulma voi värittää sitä. Useisiin
kaupunkeihin liittyy myös vahva intertekstuaalinen ulottuvuus, ja niiden
symboleiksi nousevat tietyt monumentit, jotka määrittävät elokuvan
ajallisia, maantieteellisiä, kulttuurisia ja henkisiä koordinaatteja.
Jokaisella kaupungilla on siis oma atmosfäärinsä ja visuaalinen ilmeensä.
Diegeettistä tilaa ei hahmoteta vain elokuvan audiovisuaalisuuden kautta, vaan
se saa merkityksiä tajunnallisen olemisen ja toiminnan, liikkeen, kautta. Tila
antaa siis puitteet henkilöhahmon toiminnalle ja ehdollistaa sekä asemoi
tätä: arkkitehtuuri on paitsi ihmisen luomaa, myös ihmistä luovaa, ja
miljööllä on jopa subjektiivisia sekä statusta luovia merkityksiä
henkilöhahmoille. (Bacon 2005, 224, 243–244.)

Valitettavasti World Film Locations: Helsinki joutuu jättämään tarkastelusta
pois muun muassa kaupungin äänimaiseman, ja Silja Laine keskittyy ”Designer
City: Architects in Helsinki Films” -artikkelissaan lähinnä elokuviin, jotka
kuvaavat arkkitehtejä, sillä hänen mukaansa arkkitehtikuvaukset antavat
katsojalle paitsi tilaisuuden katsoa ympäristöä arkkitehdin silmin, myös
tarjoavat kommentteja arkkitehtuurin ja kaupungin moninaisuudesta. Laine luo
jaottelun romanttisen protagonistikuvauksen sekä arkisen ja traagisen, osittain
1960-luvun todellisuuteenkin perustuvan, ammattiinsa keskittyneen yksilön
välille. Tauno Palo edustaa Isän vanhassa ja uudessa (1955) sekä
Avioliittoyhtiössä (1942) näistä ensimmäistä ja Onnenpeli (1965)
jälkimmäistä kuvausta. Tyypittelyssä ja rajausten luonnissa on aina se
vaara, että jotakin jää pois yleistyksen nimissä. Arkkitehtihahmot, kuten
muidenkin ammattien harjoittajat, ovat olleet mukana myös komedioissa, kuten
Matti Raninin esittämä Matti Koskinen Turkasen tenava! -elokuvassa (1963).
Silja Laine kuitenkin täydentää arkkitehtuurianalyysiaan vuonna 1965
alkaneella Esplanadi-keskustelulla, sillä silloin Helsingin katukuvaa alettiin
uusia huomattavasti, mikä on vaikuttanut myös elokuviin muutenkin kuin
perinteisen miljöökuvauksen kautta, sillä elokuvat ovat esittäneet jopa
kannanottoja tilanteeseen.



Kuva: Elokuvajulisteita (Elonet, Kansallisfilmografia)

Komediaelokuvat

Komediaelokuvat ovat saaneet oman artikkelinsa teokseen. Jos maalaiskomedioiden
miljöönä voisi olla mikä tahansa kylä, on Kimmo Laineen ”Comic Spaces:
Helsinki's Social Districts in Film Comedies”-artikkelin mukaan
kaupunkikomedioiden ympäristönä yleensä tunnistettavasti Helsinki, sillä se
on paitsi monen elokuvastudion kotikaupunki, myös Suomen tunnistettavin
kaupunki ja fasadi. Poikkeuksena melodraamoihin, joissa kaupunki nähdään
kylmänä miljöönä, liittää komedia miljöönsä tunnettuihin
monumentteihin ja niiden kantamiin merkityksiin. Usein komediat pohjaavatkin
Helsingin eri alueiden sosiaaliseen jännitteeseen. Kaupunkikomedioiden
kultakaudella, 1930–1940-luvulla, Valentin Vaala ohjasi muun muassa ylemmän
luokan elämää kuvaavia töölöläiselokuvia, joissa Lea Joutseno esitti
naispääosaa, esimerkiksi vauhdikkaan rikosseikkailun Dynamiittityttö (1944).
Tämän vastakohtana voidaan pitää Sörnäisten ja Kallion alueelle
sijoittuvia Pekka Puupää -elokuvia, joissa Pekka Puupää ja Pätkä ovat
usein työnhaussa rouva Puupään pakottamina. Sosiaalisen jännitteen muutokset
on viety äärimmäisyyksiin Uuno Turhapuro -elokuvissa, sillä maalta muuttanut
Uuno sopeutuu parissa viikossa kaupunkielämään, ja työttömyyden Suomen
ennätystä tavoitteleva päähenkilö asuu vaimonsa suvun rahoilla milloin
omakotitaloalueella ja milloin eri puolilla kaupunkia, muun muassa elegantissa
Eirassa. Toisaalta Uunon henkilöhahmo kykenee muuntautumaan tahtoessaan vaikka
huippuviulistiksi tai presidentiksi. Tällainen moninaisuus pystytään luomaan
nimenomaan elokuvasarjassa, mutta myös yksittäisissä elokuvissa nähdään
muutosta ja sen kaipuuta, esimerkiksi ja Johanna Vuoksenmaan Nousukaudessa
(2003) muutetaan vähäksi aikaa Eirasta Jakomäkeen ja yritetään sopeutua
uuteen elämään. Myös Aki Kaurismäen Calamari Unionissa (1985) haaveillaan
muuttamisesta Kalliosta Eiraan, kuten Sanna Pedenin Kaurismäki-artikkelissa oli
teoksessa jo kertaalleen kerrottukin.



Kuva: Elokuvasta Dynamiittityttö 1944 (Tunnistatko kuvauspaikkoja, Elonet,
Kansallisfilmografia)

Kuka on lukija?

Kaikki tiivistyy lopulta pohdintaan siitä, kenelle teos on suunnattu.
Isobritannialaisen kustantamon valmistaman teoksen kohdeyleisönä ei liene
ensisijaisesti suomalainen lukijakunta, jonka elokuvaharrastajat tuntevat
pääkaupunkinsa hyvin. Teoksen voisi katsoa olevan suunnattu
elokuvaturisteille, jotka voivat käyttää teosta lähtöpisteenä
Helsinki-kierrokselleen ja tiedon etsinnälle. Teoksesta saa kuvan
monimuotoisesta kaupungista, jolloin Helsingin näkee parhaassa tapauksessa
uusin silmin ja innostuu katsomaan kyseisiä elokuvia uudesta näkökulmasta tai
tutustumaan ennestään vielä tuntemattomiin elokuviin. Eikö teos ole silloin
täyttänyt tehtävänsä?

 

Lähteet

Bacon, Henry (2000) Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Helsinki: Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura.

Bacon, Henry (2005) Seitsemäs taide. Elokuva ja muut taiteet. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia
929.

Heiskanen, Outi & Santakari, Minna (2004) Asuuko neiti Töölössä? Elämää
elokuvien Helsingissä. Helsinki: Teos.

Heiskanen, Outi (2008) Tehtävä Suomessa. Kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa.
Helsinki: Teos.

Rosma, Juha (1984) ”Johdatus elokuvadramaturgiaan”. Teoksessa Rosma & co:
Elokuvadramaturgian salaisuudet, s. 9–109.

Urry, John (1990) The Tourist Gaze. Leisure and Travel in Contemporary
Societies. London: Sage.

 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/