[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaisen karjanhoidon varhaishistorian perusteos

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Taija Kaarlenkaski <taija.kaarlenkaski at uef.fi> FT, Itä-Suomen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Bläuer, Auli: Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen
historia Suomessa. Arkeologia, Turun yliopisto, 2015. 224 sivua.


Suomalaisen karjanhoidon varhaishistorian perusteos
---------------------------------------------------------

Arkeologi Auli Bläuerin teos Voita, villaa ja vetoeläimiäon monitieteinen
yleisesitys suomalaisesta karjanhoidon varhaishistoriasta. Teoksessa
esitellään yleisimpien tuotantoeläintemme historiaa kivikaudelta nykypäivän
maatiaiseläimiin. Tutkimukselle on ollut tarvetta, sillä kotimaisten
tuotantoeläinten varhaisvaiheista on ollut vain vähän hajallaan olevaa tietoa
eri lähteissä. Kirja tarjoaa kiinnostavaa luettavaa niin kotieläinten kuin
maataloudenkin historiasta kiinnostuneille.

 

Bläuer toteaa esipuheessaan, että kirjan tarkoituksena on luoda kokonaiskuvaa
Suomen karjatalouden menneisyydestä. Alle 200 tekstisivun mittaisena ja
tuhansien vuosien aikajänteen kattavana teos jää väistämättä suurten
linjojen kuvailuksi, ja kuten kirjoittaja huomauttaa, sen yhtenä tavoitteena
onkin toimia pohjana uusille kysymyksenasetteluille. Vaikka Bläuer kertoo
kirjoittaneensa kirjan ”muiden tieteenharjoittajien hyödyksi ja
innoitukseksi”, sitä voi lämpimästi suositella myös muille historiasta
kiinnostuneille kuin tieteentekijöille. Teos liikkuu tieteellisen tutkimuksen
ja tietokirjan välimaastossa: tekstissä on runsaasti alaviitteitä, jotka voi
halutessaan sivuuttaa, mutta asiasta tarkemmin kiinnostuneen ne ohjaavat
alkuperäistiedon jäljille. Myös kirjan lopussa olevissa liitteissä on
tarkempia lisätietoja esimerkiksi eläinten tuotantomääristä ja
eläinsuojien koosta eri aikoina.

Voita, villaa ja vetoeläimiäkytkeytyy FinnARCH-hankkeeseen, jossa selvitettiin
pääasiassa Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettistä polveutumista
ja esihistoriaa. Hankkeessa oli mukana MTT:n (nykyisin LUKE) ja Turun yliopiston
arkeologian tutkijoita, ja siinä hyödynnettiin arkeologian ja
historiantutkimuksen lisäksi luonnontieteellisiä menetelmiä, kuten genetiikan
tutkimusta. FinnARCH-hankkeessa tuotetun uuden tiedon esittelyn lisäksi Bläuer
on koonnut historiallista tietoa aiemmin julkaistuista teoksista, kuten
kuninkaankartanoita käsittelevistä tutkimuksista ja kuntahistorioista. Teoksen
lähdeluettelo onkin laaja-alainen ja sangen mittava.

Kirjan rakenne on looginen ja helposti seurattava. Aluksi esitellään
karjanhoidon varhaishistorian tutkimuksen menetelmiä ja aineistoja, minkä
jälkeen luodaan katsaus karjaeläinten domestikaatiohistoriaan maailmalla.
Karjanhoidon alkamiseen ja kehittymiseen Suomessa perehdytään seuraavassa
luvussa, ja tärkeimmät koti- ja tuotantoeläimet hevonen, nauta, lammas,
vuohi, sika ja siipikarja käsitellään omissa luvuissaan. Kirja päättyy
katsaukseen siitä, miten suomalaiset karjakannat ovat vuosisatojen kuluessa
muuttuneet ja millä tavoin muinaisuuden jäljet näkyvät nykyisissä
alkuperäiskarjaroduissa. Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on
muutamia tietolaatikoita, joissa esitellään tarkemmin esimerkiksi arkeologisia
ja DNA-tutkimuksen menetelmiä. Tietolaatikoiden informaation olisi hyvin voinut
sisällyttää varsinaiseen tekstiin, koska laatikoiden tekstin ulkoasu
kapiteeleineen ei ole kovin lukijaystävällinen.



Kuva: Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalaus 1510-luvulta, jossa noita lypsää
paran avustamana lehmää. Vieressä toinen nainen kirnuaa voiksi vierellään
olleen paran varastamaa maitoa.

 

Varhaisimmat kotieläimet Suomessa lammas ja nauta

Arkeologiaan perehtymättömälle lukijalle Voita, villaa ja vetoeläimiä
tarjoaa kiinnostavaa tietoa tieteenalan mahdollisuuksista ihmisten ja eläinten
yhteisen historian tutkimuksessa. Keskeisin menetelmä on arkeologinen
luututkimus eli arkeo-osteologia, jossa tosin on Suomessa omat haasteensa,
sillä täkäläisessä happamassa maaperässä luut säilyvät huonosti.
Vanhimmat säilyneet luuaineistot koostuvat lähinnä palaneen luun kappaleista,
jotka säilyvät paremmin. Bläuer kirjoittaakin: ”Aineistosta, joka
sisältää vain muutamia tunnistettavia kotieläinten luiden siruja, on vaikeaa
tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä karjanhoidosta, sen merkityksestä
tai eläinten ulkonäöstä” (s. 14). Luulöytöjen tulkintaa hankaloittaa
myös se, että luiden kappaleet voivat olla lähtöisin syödyistä
eläimistä, käsitöiden materiaalina käytetyistä luista tai esimerkiksi
rituaalisissa merkityksissä haudatuista eläimistä. Luiden
radiohiiliajoituksen perusteella on kuitenkin voitu osoittaa, että varhaisimmat
Suomen alueella tavatut kotieläimet ovat lammas ja nauta, joiden luulöydöt on
ajoitettu pronssikaudelle, lammas mahdollisesti jo kivikaudelle. Hevonen on
saapunut Suomeen viimeistään pronssikauden lopussa, kun taas sian, vuohien ja
kanojen luita ei ole ajoitettu esihistorialliselle ajalle. Nämä lajit ovat
tulleet tunnetuiksi todennäköisesti myöhäisellä rautakaudella.

Radiohiiliajoituksen lisäksi Bläuer esittelee muinais-DNA -tutkimusta sekä
isotooppi- ja rasvahappotutkimusta arkeologisiin aineistoihin sovellettavina
uusina luonnontieteellisinä menetelminä. DNA-tutkimuksella voidaan saada
selville eläinten sukulinjoja sekä ulkoisia ominaisuuksia, kuten karvan väri.
Isotooppitutkimus taas mahdollistaa eläinten ravinnon tarkastelun. Nämä
menetelmät kohdistuvat eläinten luihin, mutta myös ihmisten tuottamien
esineiden tutkiminen voi tuottaa kiinnostavia tuloksia: rasvahappotutkimuksella
voidaan saviastioista selvittää, onko niihin jäänyt rasva peräisin
kaloista, nisäkkäiden ihrasta vai maitorasvasta. Tämä auttaa maitotuotteiden
merkityksen kartoittamisessa. Bläuerin mukaan näihin menetelmiin perustuva
tutkimus on viime aikoina lisääntynyt nopeasti sekä maailmalla että Suomessa
ja tuottaa jatkuvasti merkittäviä tuloksia.

Karjanhoidon alkujuurilla

Kuten monet muutkin tutkijat, Bläuer näkee karjanhoidon aloittamisen yhtenä
ihmiskunnan historian käännekohdista: maatalous ja siihen yhdistynyt
kotieläinten pitäminen muuttivat ihmisten käsityksiä itsestään ja
suhteestaan ympäristöön. Hän erittelee kiinnostavasti niitä hyötyjä,
panostuksia ja riskejä, joita karjanpitoon sisältyi. Vaikka eläimistä sai
materiaalista hyötyä, kuten ravintoa, villaa sekä lannoitetta ja vetovoimaa
pelloille, karjanhoito vaati paljon aikaa ja sitoutumista etenkin sen takia,
että eläimet eivät todennäköisesti esihistoriallisena aikanakaan selvinneet
täkäläisestä talvesta ilman ihmisen apua. Talvirehun kerääminen metsistä
ja luonnonniityiltä oli työlästä ja aikaa vievää. Karjanhoito vaati myös
paljon tieto-taitoa, jota metsästäjä-keräilijöillä ei ollut, ja eläinten
pito aiheutti uudenlaisia vaatimuksia asuinpaikalle. Karja saattoi olla
ihmisille myös suoranainen riski eläinten levittämien tautien takia sekä
siksi, että niiden ulosteet saattoivat saastuttaa vedenottopaikkoja. Ilmeisesti
sopiva tasapaino hyötyjen ja riskien välillä kuitenkin aikojen saatossa
saavutettiin, sillä karjanhoito vakiintui tärkeäksi elinkeinoksi Suomenkin
alueella, vaikka metsästys ja kalastus säilyivät merkittävinä lisäravinnon
lähteinä pitkään.

Toisin kuin nykyisin, jolloin karjanlaitumet aidataan eläinten pysymiseksi
niiden sisäpuolella, aikaisempina vuosisatoina aidattiin ne alueet, joille
eläinten ei haluttu menevän, ja kaikki muu oli laidunta. Ainakin itselleni
kiinnostava uusi tieto oli, että esihistoriallisella ajalla ei käytetty
Pohjoismaissakaan lainkaan varsinaisia karjasuojia, vaan eläimet laidunsivat
ulkosalla talvellakin. Todennäköisesti ihmiset keräsivät niille lisärehua
talveksi ja niille saatettiin pystyttää myös katoksia sadetta ja tuulta
vastaan. Ensimmäiset karjasuojat sijaitsivat ihmisasuntojen yhteydessä ja
erillisiä eläinten suojaksi tarkoitettuja rakennuksia on Suomessa käytetty
ainakin keskiajalta lähtien.

Mielenkiintoisia ovat myös tiedot varhaisten kotieläinten koosta ja väristä.
Esimerkiksi hevoset ovat olleet suurin piirtein nykyisten ponien korkuisia
(säkäkorkeudeltaan alle 148 cm) ja lehmien säkäkorkeus keski- ja uudella
ajalla vain vähän yli metrin. Tämä kertoo osaltaan eläinten karuista
oloista. Keskiajalta lähtien nauta oli maatalouden tärkein eläin, jota ilman
ei yksinkertaisesti pärjätty, sillä niistä saatiin pelloille tärkeää
lannoitetta, maitoa, voita ja lihaa, nahkaa ja sarvia tarve-esineiden
materiaaliksi ja lisäksi Länsi-Suomessa härkiä käytettiin vetoeläiminä.
Tästä huolimatta hevoset olivat kotieläimistä arvostetuimpia ja saivat
parhaimman käytettävissä olevan ravinnon.

Kehityslinjoja esihistoriasta nykyisyyteen

Kirjan viimeisessä varsinaisessa luvussa käsitellään karjakantojen
muutoksia, eläinjalostuksen varhaisia vaiheita ja nykyisten
alkuperäiskarjarotujen muodostumista. Kuten Bläuer toteaa, 1700-luvulla Suomen
karjaeläimet polveutuivat monenkirjavasta joukosta eläimiä, jotka olivat
saapuneet maahamme tuhansien vuosien kuluessa. Eläinten ulkonäkö oli siis
hyvin vaihteleva. Kiinnostus järjestelmälliseen karjanjalostukseen ja niin
sanottuihin puhtaisiin rotuihin heräsi 1800-luvun aikana, jolloin muodostui
pohja myös nykyisille maatiaiskarjaroduille. Näiden rotujen suhteellisen
yhdenmukainen ulkonäkö on siis suunnitelmallisen jalostustyön tulosta, joskin
näissä eläimissä on nähtävissä myös vuosituhansien takaa polveutuvia
piirteitä.

Vuosituhansien ajan kotieläinten ”jalostus” perustui sitkeimpien
yksilöiden selviämiseen ankarissa olosuhteissa. Voita, villaa ja
vetoeläimiä-teoksestakin käy ilmi, että nykyisin paljon keskustelua
herättävä eläinten hyvinvointi oli menneinä vuosisatoina väistämättä
huono jo pelkästään ravinnon niukkuuden ja ahtaiden karjasuojien takia.
Ihmisten ja eläinten suhteista tai eläinten arvostuksesta varhaiset aineistot
ilmeisesti kertovat erittäin vähän, mikä on harmillista. Kotieläimiin
liittyviä uskomuksia Bläuer on kartoittanut jonkin verran muun muassa
tuomiokirja-aineistojen ja 1800–1900-lukujen vaihteessa kerättyjen
karjataikakokoelmien avulla. Tällä alueella lähempi yhteistyö
perinnetieteiden tutkijoiden kanssa voisi olla hedelmällistä.

Koska kirja on jo tällaisenaan hyvin laaja-alainen ja monitieteinen, tuntuu
hieman epäreilulta kritisoida sitä jonkin näkökulman huomiotta
jättämisestä. Itseäni kuitenkin hieman ihmetytti, että viime vuosina
kovassa nousussa ollutta yhteiskunnallista ja kulttuurista eläintutkimusta ei
ole lainkaan tuotu teoksessa esille. Tämän tutkimusalan piirissä on kuitenkin
tehty varsinkin kansainvälisesti myös arkeologiaan ja historiaan kytkeytyvää
tutkimusta. Tällaisenaankin kirja tuo tärkeää uutta tietoa myös
eläintutkijoille, ja se todellakin voi kirjoittajan toiveen mukaisesti toimia
pohjana uusille kysymyksille ja tutkimuksille. Selvitettävää tässä
aihepiirissä riittää vielä monille tutkijoille. Voita, villaa ja
vetoeläimiäosoittaa hienosti monitieteisen lähestymistavan hyödyt. Erilaiset
aineistot luulöydöistä keskiaikaisiin dokumentteihin ja
pitäjähistoriikkeihin valaisevat kotieläinten varhaista historiaa eri
suunnista ja moninaiset tutkimusmetodit täydentävät toisiaan.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/