[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Puhutaan suomalaisesta Nato-keskustelusta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Teemu Häkkinen <teemu.hakkinen at jyu.fi> FT, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pesonen, Raimo: Nato hampaankolossa. Like Kustannus Oy., 2015. 235 sivua.


Puhutaan suomalaisesta Nato-keskustelusta
---------------------------------------------------------

Raimo Pesosen Nato hampaankolossa on Suomen Nato-keskustelua ruotiva pamfletti,
jossa pohditaan suomalaisen Nato-jäsenyydestä käytävän keskustelun tasoa ja
käytettyjä argumentteja erityisesti suomalaisten Venäjä-suhteen kautta,
sekä palautetaan mieleen Naton kipeitä kohtia. Teoksessa esitetään
kannanotto sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta.

Raimo Pesosen Nato hampaankolossa on Suomen Nato-jäsenyyteen kriittisesti
suhtautuvan kirjailijan esseemäinen pamfletti, joka on uusin täydennys
suomalaiseen Nato-keskusteluun. Pesosen teos on tyyliltään huomattavan
erilainen verrattuna esimerkiksi Markku Salomaan Puhutaan Natosta -teokseen. Jos
Salomaa keskittyi käsittelemään Natoa ja Suomen Nato-jäsenyyttä käymällä
jopa luettelomaisesti läpi organisaatiota sekä Nato-jäsenyyden piirteitä,
tarttuu Pesonen itse suomalaiseen Nato-keskusteluun ja toisaalta nostaa esiin
Naton kipeitä kohtia, sellaisia seikkoja jotka eivät yleensä nouse esiin
suomalaisessa keskustelussa.

Kenen sylissä ollaan, kenen syliin halutaan?


Kuva: Naton vuosipäiväjuliste 1949-1959. Nato.

Teos on jaettu 28 lukuun, jotka soljuvat eteenpäin. Pesonen lähtee liikkeelle
ajatuksesta, että Suomessa on käynnissä jopa epädemokraattinen prosessi
Suomen liittämiseksi Natoon. Keskustelussa, jota tietyt mediatalot näyttävät
tukevan, annetaan huomiota Natoa myönteisesti kommentoiville ja toisaalta
jätetään Nato-kritiikki heikolle tolalle. Siten tällaisen valikoinnin
myötä vaikutetaan keskustelun tasoon ja siten itse väestöön. Teos jatkaa
avaamalla näkökulmia suomalaiseen kulttuuriin, johon kehitettiin aikoinaan
eräänlaiseksi pohja-ajatukseksi ajatus suomalaisista nimenomaan venäläisten,
tuon ikiaikaisen uhan naapureina. Tämän argumentin hyödyntäminen Natoa
tukevien kannanotoissa rakentaa teoksen keskeisen teeman, jossa käytäntöä
arvioidaan kriittisesti ja kyseenalaistetaan Venäjään ainaisesti liitetyn
peikon rooli. Pesonen kritisoi sekä Venäjän autoritääristä kehitystä
että maan osallistumista Ukrainan kriisiin. On kuitenkin oma asiansa, miten
tällaisia tulkintoja Venäjästä pyritään hyväksikäyttämään nimenomaan
Nato-jäsenyyden tukijoiden piirissä ja luomaan kuvaa Venäjän syliin
joutuvasta Suomesta. On myös kyseenalaista antaa ymmärtää, että Suomen
Nato-jäsenyys edesauttaisi Venäjän demokratisoitumista.

Venäjän toimia ei kaunistella, mutta vielä enemmän kriittistä huomiota
annetaan Yhdysvalloille. Kuten monissa muissakin Natoon liittyvissä
kirjoituksissa, palataan Pesosen teoksessa Nato-jäsenyyteen nimenomaan
transatlanttisena kysymyksenä, eli miten se liittyy siihen, millaiset suhteet
Suomi haluaa luoda Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat on sotilaallinen supervalta, joka
kykenisi niin halutessaan takaamaan myös Suomen turvallisuuden. Toisaalta
Pesonen ei suostu hyväksymään tätä suhdetta ilman kritiikkiä, ja
muistuttaa mieleen Yhdysvaltojen kanssa tehtävän yhteistyön lisääntymisen
potentiaalisia ongelmakohtia. Syliin joutumisen narratiivissa voidaan myös
puhua tilanteesta, jossa Suomi siirtyy Venäjän sylistä Yhdysvaltojen syliin
ja olisi, kuten Pesonen asian ilmaisee, tilanteessa, jossa taasen Yhdysvalloilla
olisi mahdollisuus toteuttaa merkittävää vaikutusvaltaa suomalaiseen
poliittiseen elämään. Kysymys kuuluukin, halutaanko Suomessa kumpaakaan?

Ukrainan kriisi kulkee väistämättä aiheen mukana. Pesonen muistuttaa siitä,
miten niin idässä kuin lännessä on tehty selviä virheitä tilanteen
hoitamisessa. Euroopan unioni ei pääse kriisin hoidosta ilman
synninpäästöä, puhumattakaan siitä että kyseessä on samalla organisaatio
jolla on oma legitimiteettiongelmansa. On myös syytä muistaa, että Nato ei
suinkaan ole ollut noin vain sattumanvaraisesti, valikoiden laajentuva
sotilasliitto, vaan kyseessä on ollut jopa aktiivinen laajentuminen
Itä-Eurooppaan. Pesonen pohtiikin, että ehkä Venäjän puheita on välillä
syytä ottaa todesta, eikä vain keskittyä etsimään niistä ajoittain liian
tutuiksi käyneitä valheita. Teoksen keskeinen argumentti on usko siihen, että
liittoutumattomilla mailla on edelleen annettavaa kriisien ratkaisemisessa ja,
että Suomen Nato-jäsenyys heikentäisi suomalaisten turvallisuutta. Naton
tarjoama ydinasesateenvarjo nostetaan jäsenyyden parhaaksi, mutta samalla
riittämättömäksi perusteeksi pragmaattiselta näkökulmalta tarkasteltuna.

Sujuvasti etenevän teoksen ongelmina hajaannus ja Venäjä-kritiikin puute

Teoksen taustalla on selvästi syvällinen ymmärrys yhteiskunnasta ja siinä
käytävästä keskustelusta, jonka aikana ainakin arvioija koki
ahaa-elämyksiä kiinnostavista oivalluksista. Teoksen etenemistapa on sujuva,
mutta välillä lukijalle tulee tunne, että aihe leviää liian laajalle ja
että tekstissä vilahtelee varsin värikkäitä kommentteja esimerkiksi
toimittajien paimentamisesta poliittisesti tarkoituksenmukaisille reiteille.
Teos ei rakennu kirjallisuusviitteiden varaan, eikä viitteitä ole, mutta
tekstigenre ei sitä mielestäni kaipaakaan. Pesonen mainitsee tekstin edetessä
useita keskeisiä lähteitä, kuten Nato-jäsenyyteen liittyviä kirjoituksia.
Näin ollen ajoittain on lopputuloksena dialogi jo olemassa olevan
Nato-keskustelun kanssa, joka perustuu julkaistuihin kirjoituksiin. Teoksessa on
kirjallisuusluettelo.

Sisältöä vaivaavan ajoittaisen hajaantuneisuuden lisäksi teoksen keskeinen
ongelma saattaa olla siinä, että Venäjää ei kritisoida tarpeeksi. Tämä
teos, tai pamfletti, elää ennen kaikkea kyseenalaistamisesta ja ajoittain
jopa  epämiellyttävien totuuksien esiin tuomisesta tai mieliin
palauttamisesta. Suomalaisen kulttuurin Venäjä-suhde paljastetaan kaikessa
raadollisuudessaan, mutta toisaalta venäläisen rajanaapuruuden ja sitä
myötä epäluulon historia jätetään turhan suurilta osin lukijoiden oman
tietämyksen varaan. Nykypäivän Venäjää ja venäläisyyttä käsittelevä
kulttuuri Suomessa ponnistaa 1800-luvulta ja 1900-luvun ensimmäisiltä
vuosikymmeniltä, kuten Pesonen muistuttaa, mutta kokonaisuudessaan kyse on
laajemmasta ilmiöstä kuin mille teoksessa annetaan huomiota. Ongelma on myös
siinä, että perusargumentti Naton kykenemättömyydestä luoda varmoja
turvallisuustakuita on heikko. Nato arvopohjaisena organisaationa saa ansaittua
kritiikkiä, koska sen historia esimerkiksi demokratiaa tukevana organisaationa
on kaikkea muuta kuin tahraton. Toisaalta Pesonen ei näytä uskottavasti
osoittavan, että Nato ei kykenisi tuottamaan Suomelle turvallisuustakuita.
Pesoselle Nato näyttäytyy potentiaalisesti hajaantuvana organisaationa, mutta
se on silti edelleen organisaatio, joka kykenee luomaan Eurooppaan
turvallisuutta. Siten Pesosen kirjoitus jää henkilökohtaisen tuntemuksen
tasolle.

Lopputuntemus Pesosen teoksesta on, että kyseessä on sellainen teos, joka on
kiinnostavaa lukea Nato-keskustelun käymisen yhteydessä. Toisaalta teos ei
yksinään riitä, vaan Nato hampaankolossa vaatisi tuekseen myös muuta
perehtyneisyyttä aiheeseen. Suomen Nato-jäsenyyden vastustajat saavat
teoksesta tukea omille argumenteilleen, mutta tämä on vain osa kirjan
hyödyllisyyttä. Teoksen peruslähtökohdaksi kirjoitettua Nato-kritiikkiä ei
pidä pitää lukemisen esteenä, vaan mahdollisuutena testata omia
tuntemuksiaan ja argumenttejaan aiheesta. Eräs keskeisimmistä Suomen
mahdolliseen Nato-jäsenyyteen liittyvistä seikoista on se, millaisen suhteen
Suomi haluaa Venäjän kanssa. Ja nimenomaan tämä on se asia, jota jokaisen
Nato-jäsenyyden puolesta tai vastaan argumentoivan olisi hyvä ensin testata ja
pohtia. Pesosen kirja sopii tähän tarkoitukseen.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/