[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Montaigne havainnoi elämän monimuotoisuutta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Päivi Kosonen <paivi.kosonen at ajatusmatka.net> Yleisen kirjallisuustieteen
dosentti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Montaigne, Michel de: Esseitä III (Essais III). Kääntänyt Renja Salminen.
Werner Söderström Osakeyhtiö, 2015. 555 sivua.


Montaigne havainnoi elämän monimuotoisuutta
---------------------------------------------------------

Renja Salmisen suomennostyö Michel de Montaignen parissa on edennyt Esseiden
viimeiseen osaan. Montaigne teki itsestään elämänmittaisen projektin, josta
piti kiinni. Siltä pohjalta syntyi hänen kykynsä kuunnella toista diplomaatin
tehtävissään, ja siltä pohjalta muotoutui hänen luontevuuden ja
suvaitsevaisuuden filosofiansa, joka on edelleen elävä.

Suomentajan luotsaamana lukija voi nyt turvallisin mielin lähteä Montaignen
matkaan ja liittyä siihen pitkään ja eritahtisten kulkijoiden seurueeseen,
jonka kävijöitä ovat muun muassa Seneca, Augustinus ja Petrarca. Tällainen
seurue on näinä aikoina mitä tervetullein ja tarjoaa lukijalle tarpeellista
historian perspektiiviä ja suhteellisuuden tajua ja lisäksi lohtua, tietoa ja
hupia. 

Renja Salmisen suomennostyö Michel de Montaignen (1533–1592) parissa on
edennyt loppuun, Esseiden kolmanteen osaan. Kaksi ensimmäistä osaa on
ilmestynyt aiemmin 2000-luvulla, ensimmäinen 2003 ja toinen 2008. Nyt
suomennettu kolmas osa on Montaignen vanhuudenteos, jossa esseisti korjailee ja
täydentää vuoden 1588 painosta, ryhtyy taas kerran vuoropuheluun aiemman
itsensä kanssa.

Viimeisessä osassa on paljon koko teossarjaa täydentävää tietoa.
Esipuheessa suomentaja esittelee Montaignen filosofian pähkinänkuoressa.
Loppuliitteinä on vielä Montaignen lyhyt elämäkerta, erilaisia
historiallisia taustoituksia, runsaasti lähdekirjallisuutta ja kätevä
erisnimiluettelo.

Montaignen sanonta on kolmannessa osassa vapautunut antiikin auktoriteeteista ja
vakiintuneista esitystavoista. Suomentajan sanonta on vastaavasti entisestään
luontevoitunut. Montaignen matkalle voi nyt hyvin mielin lähteä vaikka kesken
kaiken ja liittyä suomentajan luotsaamana siihen pitkään ja eritahtisten
kulkijoiden seurueeseen, jonka vanhimpia kävijöitä ovat Seneca, Augustinus ja
Montaignelle rakas Petrarca. Näinä epävakaina aikoina tällainen seurue on
mitä tervetullein ja tarjoaa lukijalle tarpeellista historian perspektiiviä ja
suhteellisuuden tajua ja lisäksi lohtua, tietoa ja hupia.



Elämisen koko kirjo

Kolmannessa osassa esseitä on vain 13, mutta painava teos on silti. Aiheet ovat
ajan myötä etääntyneet antiikista ja tulleet lähemmäksi Montaignen omaa
aikaa ja elämäntilannetta. Hänhän on kirjoittaessaan lähemmäs
kuuttakymmentä, Bordeaux’n määri ja merkittävä poliittinen vaikuttaja
keskellä Ranskan sisällissotaa. Hänellä on sanomista eikä hän pidättele
sanojaan. 

Katolisten ja protestanttien valtataistelut ovat vähitellen lähestyneet
Montaignen tiluksia. Montaignen kirjoitustilanne vertautuu Augustinukseen, joka
omia tunnustuksia kirjoittaessaan seurasi samalla vandaalien lähestymistä,
omaa kuolemaansa peläten ja odottaen. Mutta Montaigne ei ole suinkaan
vetäytynyt maailmasta, ja hän luottaa järkeensä ja kynäänsä. Eikä hän
tyydy odottamaan ”takahuoneessaan”, vaan taistelee kirjoittamalla rauhan
puolesta:

”Meidän ei tarvitse panssaroida sydäntämme rautalevyillä, riittää että
panssaroimme olkapäämme; riittää että kastamme kynämme musteeseen, meidän
ei tarvitse kastaa sitä vereen” (III:1, 21).

Esseiden otsikoihin – ”Hyödystä ja kunniallisuudesta”,
”Katumuksesta”, ”Harhautuksesta”, ”Tahdon hallinnasta”,
”Rammoista” – ei kannata juuttua. Hurskaista moraalisaarnoista ei ole
kyse. Montaigne on entisellään ja kirjoittaa vapaasti antamatta aiheen ja
otsikon kahlita, seuraa kirjoittaessaan oman avaran ajattelunsa kulkua.
Vanhenemisen ja kuoleman teema kulkevat esseiden läpi. Inhimillisen elämisen
ja kohtuullisuuden taito ovat nytkin hänen aiheitaan itsetutkiskelun ja
lukemisen merkityksen ohella. Näiden lisäksi hän kirjoittaa arkisemmista
aiheista: työstään, matkoistaan, vaivoistaan, aviosuhteista, seksistä –
elämisen koko kirjosta.   

Esseiden elävä omaelämäkerrallisuus

Itsen tuntemuksen merkityksen käsittely on esseiden myötä koko ajan
tihentynyt. Toisessa osassa (”Harjoituksesta”, II:6) Montaigne päivittää
delfisen ja sokraattisen itsen tuntemisen merkityksen. Kolmannen osan
”Katumus” -esseen (III:2) avausjakso toimii sen rinnalla hienona
johdatuksena Montaignen minäprojektiin, kuten Erich Auerbach muistuttaa
Mimesis-teoksessaan (1946; suom. 1996).

Vanhenemisen ja kuoleman teeman keskeisyys tuo selvemmin esiin Esseiden
kuulumisen omaelämäkerrallisen kirjallisuuden alueelle. Asiassa ei ole
mitään ihmeellistä, alkaahan Montaigne olla ikävaiheessa jossa kokemuksia ja
muisteltavaa riittää. Hän varoo kuitenkin huolellisesti asettumasta vanhan ja
viisaan pukuun, josta alkaisi saarnata ja opettaa. Itse asiassa hänen on hyvin
mahdollista kuvitella täysin päinvastainen tilanne: kulku nuoruuden
viisaudesta vanhuuden typeryyteen (III:9, 268). Omaa tekstiään lukiessaan hän
ei voikaan olla varma, onko tehty korjaus parannus vai huononnus.  

Kuten tiedetään, Montaigne ei kirjoittanut itsestään ja omasta
elämänkulustaan mihinkään vakiintuneeseen, pompöösiin malliin, vaan loi
tarkoitustaan varten uuden lajin – esseen (essai). Esseen avulla hänen oli
tarkoitus koetella ja tutkiskella itseään lennosta, elävänä ihmisenä,
jatkuvasti muuttuvana. Näinhän hän ilmoitti lukijalle jo ensimmäisen osan
alussa: ”Haluan, että minut nähdään yksinkertaisena, luonnollisena ja
tavanomaisena, vailla teennäistä ponnistelua, sillä kuvaan vain omaa
itseäni” (I, Lukijalle, 1).  

Kolmannessa osassa Montaigne viittaa silloin tällöin kirjoittamaansa
kokonaisuuteen vakiintuneemmin muistelmina, mutta toteaa samassa, että hänen
kohteensa ja tehtävänsä on toinen:

"En saa kuvaukseni kohdetta asettumaan aloilleen. Se liikkuu levottomana ja
epävakaisena synnynnäisen huumauksen vallassa. Tavoitan sen sellaisena kuin se
on juuri sillä hetkellä, kun kiinnitän siihen huomioni. En kuvaa olemista.
Kuvaan siirtymistä: en siirtymistä ikäkaudesta toiseen, vaan muutosta
päivästä päivään, minuutista minuuttiin." (III:2, 24).

Oman kokemuksensa pohjalta Montaigne oivalsi sen mihin länsimainen tiede on
vähitellen tullut 2000-luvulla: minuus ei ole vakaa ja pysyvä, autonominen
möhkäle, vaan muuttuu jatkuvasti ajassa ja tilassa – ja joka ikisessä
suhteessa.

Modernin yksilön dynaaminen muotokuva

Montaigne tunnisti kyllä oman muistelmaprojektinsa uutuusarvon: ”Minä olen
ensimmäinen, joka esittäytyy yleisinhimillisenä olentona, Michel de
Montaignena, en grammaatikkona tai runoilijana tai lainoppineena” (III:2, 25).
Hän elikin loppuun asti esseidensä kanssa, muokkasi ja korjasi ja täydensi
niitä.

Tyyli muuttui ajan myötä omakohtaisemmaksi ja persoonallisemmaksi ja ilmaisu
luontevammaksi: ”Puhun paperille samalla tavoin kuin ensimmäiselle
vastaantulijalle. Totta se on, kuten tästä voi lukea” (III:1, 1). Modernin
muotokuvamaalarin tapaan Montaigne hioi jatkuvasti omakuvansa viivaa, muokkasi
liikkuvan mallinsa valaistusta ja varjoja viime hetkeen saakka:

"Minä joka hallitsen yksinvaltiaana käsittelemääni aihetta enkä ole
velvollinen tekemään siitä tiliä kenellekään, en silti usko kaikkeen mitä
kirjoitan. Uskaltaudun usein laskettelemaan henkeviä sutkauksia, joita itsekin
epäilen, ja heittämään herjoja, joille pudistan päätäni, mutta annan
niiden mennä joukon jatkona. Huomaan, että jotkut niittävät moisella
kunniaa. Ei ole minun asiani yksin arvostella sitä. Esitän itseni seisaalla ja
makuulla, edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta, ja kaikissa luonnollisissa
asennoissani." (III:8, 237–238.)

Yksilökeskeisen teoksen merkitystä ei pitkään ymmärretty. Se tuomittiin
maallisena ja sopimattomana. Pascal esimerkiksi tuomitsi Montaignen
omakuvahankkeen ”typeränä”, tämä kun ei ymmärtänyt pitää huolta
omasta pelastuksestaan. Voltairelle Montaignen pyrkimys oli sen sijaan hurmaava.

Rousseaun suhdetta Montaigneen leimasi ambivalenssi. Rousseau lainaa häntä
läpi tuotantonsa ja pohjaa omaa ajatteluaan pitkälti tämän filosofiaan –
samaan tapaan kuin Montaigne muotoili itseään antiikin moraalifilosofien
mietteistä käsin. Samalla Rousseau kuitenkin epäilee Montaignen
vilpittömyyttä – ei usko tämän kuvanneen rehellisesti itseään kaikilta
puoliltaan. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Rousseau alkaa kuitenkin
itsekin lähestyä edeltäjänsä mutkatonta retoriikkaa.

Montaignen minäprojekti

Oikeastaan vasta 1900-luvulla Montaigne on tunnustettu Ranskassa yhtä paljon
modernin ajattelun kuin modernin omakuvan pioneerinakin – ja kauan ennen
1700-luvulle ajoitettua yksilöllisyysprojektia.

Montaignen merkitys on inhimillisen kokemuksellisuuden ja sisäisyyden
monimuotoisuuden ymmärtämisessä. Emme ole yhtenäisiä, meissä on monia
puolia, ristiriitaisuuksia, käsittämättömyyksiä. Voimme muokata omia
puoliamme tutustumalla itseemme – esimerkiksi kirjoittamalla.

Montaignen merkitys on siinä, että hän teki itsestään elämänmittaisen
projektin, josta piti kiinni. Siltä pohjalta syntyi hänen kykynsä kuunnella
toista, ja siltä pohjalta muotoutui hänen luontevuuden ja suvaitsevaisuuden
filosofiansa, joka on edelleen täysin elävä.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/