[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tuoreita tulokulmia verkkoviestinnän lajeihin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Lindfors <anmili at utu.fi> FM, Turun yliopisto, folkloristiikka
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Helasvuo, Marja-Liisa; Johansson, Marjut; Tanskanen, Sanna-Kaisa (toim.): Kieli
verkossa. Näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen.. SKS, 2014. 219 sivua.


Tuoreita tulokulmia verkkoviestinnän lajeihin
---------------------------------------------------------

Verkkoympäristöjen lukuisiin viestinnällisiin genreihin ei toistaiseksi ole
ollut saatavilla sujuvaa kielitieteellistä johdatusta. Turkulaisten lingvistien
artikkelikokoelma Kieli verkossa on laadittu tätä puutetta silmälläpitäen.
Sen sivuilla digitaaliseen vuorovaikutukseen pureudutaan niin verkkosivujen,
keskustelupalstojen, blogien, tekstiviestien, uutisten ja podcast-tallenteiden
muodossa. Teoksen käyttöarvoa rikastaa myös tutkimuskentän kattava
suomenkielinen sanasto.

Kieli verkossa. Näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen mainostaa itseään
ensimmäisenä suomenkielisenä kielitieteellisenä artikkelikokoelmana
aihealueestaan. Sen kuutta tapaustutkimusta yhdistää erilaisten digitaalisesti
välitettyjen tekstien lähestyminen nimenomaan vuorovaikutuksen ja diskurssin
näkökulmista. Kirjan sateenvarjokäsitteeksi valittu ”digitaalinen
vuorovaikutus” on tarkoituksellisen väljä ja kattaa vuorovaikutuksen lajit
ja kanavat tekstiviesteistä videoihin ja valokuvien jakamiseen. Monet
kirjoittajista ovat aihealueensa jo perusteellisesti hallitsevia, ja
esittelevätkin osittain aiemman tutkimuksensa antia suomenkieliselle
yleisölle.

Digitaalisen diskurssin tutkimukselle toimittajat määrittelevät ominaiseksi
monitieteiset ja kulttuuristen ilmiöistä itsestään nousevat tutkimukset.
Tämänkin teoksen lähestymistapoihin lukeutuvat vuorovaikutuslingvistiikka,
pragmatiikka, retoriikan ja argumentaation tutkimus sekä suhtautumisen
(appraisal) teoria. Artikkelien avautuessa kielellisistä yksityiskohdista
sosiokulttuurisiin suuntiin kirjalla on paljon annettavaa myös
verkkoviestinnästä kiinnostuneille folkloristeille, antropologeille ja muille
kulttuurintutkijoille.

Toimittajien johdannossa ”tietokonevälitteisen viestinnän”
(computer-mediated communication) eli yleisemmin digitaalisen diskurssin
tutkimustraditio jaetaan kolmeen osaan. Kehityslinja kulkee karkeasti ottaen
internetin kielenkäytön erityispiirteiden tunnistamisesta (esimerkkinä
hymiöt) tiettyyn genreen keskittyvien tutkimusten (hymiöt
verkkokeskusteluissa) kautta tiettyjen ryhmien kielenkäytön erityispiirteisiin
tietyissä konteksteissa (hymiöt työpaikan sähköpostiviestinnässä).
Vilkaisu artikkelien otsikoihin varmistaa, että Kieli verkossa täydentää
sujuvasti kolmatta, ajankohtaisinta paradigmaa.

Kuten tradition kehityskaaresta voi huomata, digitaalisen vuorovaikutuksen
tutkimus on nostanut erityisesti genren tutkimuksen avainkäsitteiden joukkoon.
Erityisen suosittua alalla onkin ollut tunnistaa ja nimetä uusia genrejä,
vaikka yhtä usein tutkimusten päätteeksi todettaisiin näennäisesti uusien
digitaalisten genrejen perustava hybridiluontoisuus. Kieli verkossa -kokoelmaa
voi pitää siinäkin mielessä ajantasaisena, että siinä lajeille ominainen
ristikkäisyys ja limittäisyys on useammin artikkelien lähtökohta kuin
päätepiste.



Viestinnän piiri

Teoksen aloittaa Marja-Liisa Helasvuo, joka soveltaa vuorovaikutuslingvistiikkaa
perheensisäiseen arkiseen tekstiviestintään. Tarkkaan ottaen hän kohdistaa
huomionsa niihin viittaamiskäytäntöihin, joilla puhetilanteen osallistujia
(kirjoittajaa ja vastaanottajaa) merkitään. Helasvuo määrittelee
tutkimusongelmansa siten, noudattavatko arkiset tekstiviestit pikemminkin
puhuttuun kieleen viittaavaa tapaa merkitä subjektia vai ovatko ne tässä
suhteessa enemmän kirjoitetun yleiskielen mallin mukaisia (s. 34). Kun
puhekielessä subjektia merkitään tavallisesti sekä verbin
persoonapäätteellä että erillisellä subjektipronominilla (minä juon nyt
kahvia), ja yleiskielessä ainoastaan persoonapäätteellä, tekstiviestien
voisi odottaa edustavan kiinnostavaa välimuotoa subjektin ilmaisemistapojen
suhteen. Tekstiviestithän ovat kirjallisesta luonteestaan huolimatta varsin
puhekielisiä tai erilaisin typografisin keinoin puheenomaisiksi tyyliteltyjä
(pragmatisti Fransisco Yus on käyttänyt tässä yhteydessä oralisoidun
kirjoituksen [oralized written text] käsitettä). Helasvuon yksityiskohtaisen
analyysin tulokset tekstiviestien voimakkaasta painottumisesta yleiskielisen
standardin suuntaan jäävät (kuten hän itsekin myöntää) aineiston
niukkuuden ja aihealueen hankalan tutkittavuuden vuoksi kuitenkin alustaviksi ja
vastaisen tutkimuksen todennettaviksi. Huomion arvoinen on joka tapauksessa
hänen argumenttinsa, että tekstiviestit eivät muodosta yhtenäistä
kommunikatiivista genreään, vaan tarjoavat pikemminkin viestinnän kanavan
monille erilaisille lajeille (ystävien väliseen keskusteluun, mainoksille,
lääkärikutsuille jne.).

Sanna-Kaisa Tanskasen teksti jatkaa sujuvasti Helasvuon aloittamasta
puhetilanteen osallistujien kontrolloinnin ja itseviittaavuuden teemasta. Hänen
metodologisesti ajankohtainen aiheensa opiskelijoiden keskustelupalstojen
metapragmaattisista eli kielenkäyttöön itseensä kohdistuvista kommenteista
herättää välittömästi mielenkiinnon. Vuorovaikutuksen hallintaan ja sen
onnistumisen varmistamiseen pyrkivän metakommunikaation voidaan yleisesti
ottaen katsoa korostuvan tekstiorientoituneissa verkkoympäristöissä, jotka
minimoivat nonverbaalisten tekijöiden (ilmeet, eleet, äänensävyt)
vaikutuksen tekstien tulkintaan. Metapragmaattiset kommentit avaavat Tanskasen
tulkinnassa näkökulman verkossa muodostuvien ryhmien yhteisöllisyyden
tarkasteluun sen kolmella keskeisellä osa-alueella (sosiaalisuus, tuen
osoittaminen toisille, ryhmäidentiteetti). Hän vertailee metapragmaattisten
kommenttien käyttöä suomen- ja englanninkielisillä palstoilla niiden erojen
ja yhtäläisyyksien näkökulmista ja löytää toiselle keskustelijalle
osoitettuja kriittisiä kommentteja enemmän suomenkielisestä aineistosta
(yleistävät johtopäätökset jätetään kaikeksi onneksi vetämättä).
Johdonmukaisesti rakennettu artikkeli toimii ennen kaikkea selkeänä
metodologisena esimerkkinä vastaavankaltaisiin metapragmaattisten kommenttien
analyyseihin: millaisiin seikkoihin kiinnittää metapragmaattisessa
diskurssissa huomiota, miten lajitella kommenttien muotoa ja tulkita niiden
funktioita.

Identiteeteistä, arvoista ja asenteista

Kulttuurintutkijana artikkeleista nousi itselleni antoisimmaksi Fred Dervinin ja
Tarja Riikosen analyysi identiteettien neuvottelusta kulttuurienvälisissä
podcasteissa, teoksen mittavin teksti. He lähestyvät suullisiksi blogeiksi
luonnehtimiaan podcasteja foucault’laisittain itsen teknologioina, jotka
mahdollistavat identiteettien (dialogisen) tuottamisen ja niiden vaalimisen.
Soveltamalla psykologi Hubert J. M. Hermansin dialogisen itsen teoriaa, jossa
minä muodostuu aina prosessiluontoisesti asemointien ja uudelleenasemointien
kautta (s. 77), kirjoittajat onnistuvat näyttämään hyvin konkreettisesti,
miten subjektiviteetin muotoutuminen ja itsen dramatisointi tapahtuu
moniäänisesti, aina suhteessa ulkoisiin positioihin ja ääniin. Näille
positioille ja äänille, jotka voivat olla enemmän tai vähemmän
tunnistettavia (sinä, perheeni, englantilaiset), he tunnistavat neljä
erilaista joskin limittäistä tehtävää podcasterien diskurssissa. 1) Niiden
avulla esitellään pakotettuja ulkoa luotuja identiteettejä, 2) käsitys
omaksi itseksi tulemisesta muodostuu suhteessa niihin, 3) keskenään
vuorovaikutteiset ulkoiset positiot konstituoivat toiseuden, jonka avulla
itseyttä määritellään, ja 4) oman identiteetin tiettyjä aspekteja
jähmetetään pysyväksi ulkoisiin positioihin suhteuttamalla. Tehtävät
painottuvat edelleen sen mukaisesti, millaisen kulttuurikäsityksen
(monikulttuurisuus vs. kulttuurienvälisyys) tuottamiseen diskurssin subjektit
osallistuvat. Analyysissä on myös läsnä uusi digitaalinen
toimintaympäristö tämän viestinnän ehdollistajana, vaikka Dervinin ja
Riikosen aineistot edustavatkin sinänsä perinteisiä kommunikaation lajeja,
puhuttua monologia ja haastattelua.

Ville Virsun tutkimuskohteen muodostaa erilaisten yritysten kotisivuilleen
tuottama arvoretoriikka. Kuten kirjoittaja tekstinsä johdannoksi toteaa,
kotisivut ovat yrityksille keskeinen näyteikkuna, itsemäärittelyn foorumi,
jolla yrityksen ideologiaa tuotetaan nimenomaan arvojen luetteloimisen muodossa.
Vastavoimana esimerkiksi epävakaalle työmarkkinatilanteelle arvoretoriikkaa
yrityksen ”moraalisena tai sielullisena ulottuvuutena” tuotetaan joksikin
pysyväksi ja syvälliseksi. Samalla ennakoiva puolustautuminen sitä vastaan,
että yritysten arvopuhe tulkitaan ”pelkäksi retoriikaksi”, on
arvoretoriikkaa paradoksisesti läpäisevä piirre. Virsun näkökulma
arvoretoriikkaan painottaa sitä sitouttamisen metodina, jonka päämääränä
”ulkoinen kontrolli korvautuu sisäisellä kontrollilla”, eli sitoutunut
toimija haluaa toisin sanoen vapaaehtoisesti toimia yrityksen etujen ja
ideologian mukaisesti. Sitouttamisen prosessi voi kohdistua niin yrityksen omaan
henkilöstöön, sen potentiaalisiin asiakkaihin kuin muihinkin sidosryhmiin.
Arvoretoriikkaa todetaan läpäisevän arvojen kahden keskeisaspektin,
taloudellis-rationaalisen ja humanistis-affektiivisen, saattaminen toistensa
yhteyteen. Arvopuheen ja konkreettisen todellisuuden välisen vastaavuuden Virsu
jättää (järkevästi) huomiotta todeten, että nimenomaan arvopuhe on arvojen
tapa olla olemassa.

Tiedonvälityksen, PR-toiminnan ja propagandan välissä

Kaisa Koskisen artikkelissa tarkastellaan Euroopan komission viestinnästä
vastanneen (2005–2009) komissaarin Margot Wallströmin blogia suhtautumisen
(appraisal) ja affektiivisuuden eli tunnetyön näkökulmista. Koskinen
paikantaa Euroopan komission bloggausinnokkuuden tuolloin ”kansallisissa ja
ylikansallisissa instituutioissa muodikkaaseen sosiaalisen median
käyttöönottoon”, jonka (retorisessa) tähtäimessä olivat osallistamisen
ja avoimen viestintäkulttuurin ihanteet. Käytännössä instituutioiden ja
organisaatioiden palvelukseen valjastetut blogit ovat toki hyvin
kirjoittajakeskeisiä ja vuorovaikutuksellisesti hallinnoituja. Ne
tasapainoilevat tiedonvälityksen ja PR-toiminnan välimaastossa, joista
jälkimmäinen on lisäksi alati vaarassa luisua lukijoiden tulkinnassa
propagandan viitekehykseen. Koskisen varsinainen lähiluku kohdistuu blogin
ensimmäiseen kirjoitukseen, jota hän tulkitsee blogin kokonaisuuden kannalta
erityisen merkittävänä uuden viestintätyökalun esittelynä.
Blogikirjoittamista yksityisenä ja institutionaalisena (hybridi)genrenä
erittelevän kattavan pohjustuksen jälkeen itse tekstianalyysi ja kiinnostavan
teoreettisen apparaatin soveltaminen jäävät rajallisen esimerkkiaineiston
vuoksi aavistuksen ohuiksi.

Myös Marjut Johanssonin käsitepakkiin kuuluvat genren ja asennoitumisen
käsitteet, joista jälkimmäinen operationalisoidaan lähinnä
subjektiivisuuden ja objektiivisuuden akseliksi. Johansson tarkastelee kahteen
erilaiseen uutisgenren alalajiin – onnettomuusuutisiin ja mielipideuutisiin
– lukeutuvia tekstejä niiden sisältämän referoinnin kannalta ja kohdistaa
erityishuomionsa uutisissa yhdistyvien medioiden (tekstin, videon)
konvergenssiin. Globaalissa digitaalisessa maailmassa, jota luonnehtii voimakas
uutistekstien kierrätys verkkolehdestä ja uutissivustolta toiseen, referointi
osoittautuukin otolliseksi tutkimuskohteeksi. Ja vaikka Johanssonin lopputulema,
jonka mukaan onnettomuusuutinen on referoinnin näkökulmasta objektiivisempi,
mielipideuutinen taas polemisoiva, lukijaa aktivoiva ja affektiivisesti
sitouttava, ei sinänsä ole yllättävä, teksti kuvaa uutiskokonaisuuksien
välittämän tiedon, sen tuottajien ja vastaanottajien asemointien
moninaisuutta ja kerroksellisuutta erinomaisesti.

Teoksen päättää digitaalisen vuorovaikutuksen terminologinen katsaus sekä
sanasto, josta löytyy jo vakiintuneita termejä (viestiketju, discussion
thread) kuin myös ehdotuksia jo käytössä olevien vierasperäisten termien
korvaajiksi (verkkoprovosointi mieluummin kuin trollaus). Ennen kaikkea
terminologinen selvitys tulee helpottamaan ja toivon mukaan yhdenmukaistamaan
suomalaisten tutkijoiden omaa kielenkäyttöä vastaisuudessa.

Kieli verkossa ei sisällä kovinkaan raskasta käsitteistöä tai teoreettisia
kehittelyjä, vaan sen pääpaino on ytimekkäässä johdattelussa nykypäivän
digitaalisen kommunikaation ja sen viestintäympäristöjen kielelliseen
analyysiin. Tällaisena se on onnistunut ja kiitettävän monipuolinen. Kirja
soveltuu mainiosti myös kielenkäytöstä ja verkkoviestinnästä
kiinnostuneelle mutta varsinaisesti kielitieteisiin vihkiytymättömälle
lukijalle sekä opetuskäyttöön.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/