[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Perussuomalaisten kasvukipuja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Rauli, Mickelsson <etunimi.sukunimi at utu.fi> VTT, dosentti, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ahola-Laurila, Sirpa: Soinin kupla. Perussuomalainen nainen kertoo herkullisia
tarinoita hyvä veli – kerhosta, amatöörien toilailusta ja sisäpiirin
kähminnöistä. Into Kustannus Oy, 2015. 180 sivua.


Perussuomalaisten kasvukipuja
---------------------------------------------------------

Perussuomalaisia käsittelevä teos ei tuo esille erityisen uusia
sensaatiomaisia paljastuksia puolueesta, mutta antaa ajankohtaisen kuvan sen
järjestötoiminnasta. Se kuvaa hyvin uuden poliittisen liikkeen kasvukipuja ja
sisäisiä ristiriitoja, joita oli aikoinaan myös työväenliikkeellä,
agraariliikkeillä, kommunisteilla ja vihreilläkin.

Sirpa Ahola-Laurilan kirja ei ole harvinaista lajia. Puoluetta kritisoivia
kirjoja on kirjoitettu jos ei kirjastollista niin ainakin hyllymetreittäin,
esimerkiksi vuonna 2014 Jarmo Korhonen kohahdutti Väyrysen valtakunta
-teoksellaan. Korhosen lisäksi tällaisia kirjoja ovat kirjoittaneet puolueiden
entiset puheenjohtajat, puoluesihteerit ja ministerit.  Klassinen tämän lajin
teoksia ovat entisen kommunistijohtajan Arvo Poika Tuomisen tuotanto, jossa hän
tuomitsee entisen puolueensa.

Ahola-Laurilan kirja on genressään kuitenkin kahdessa syystä
vähemmistössä.  Kirjoittaja ei ole koskaan kuulunut puolueensa johtoelimiin,
tosin myös aktiivijäsenen näkökulmasta on puoluekritiikkikirjoja tehty
muissa puolueissa vuosikymmenet. Toinen syy vähemmistössä oloon on se, että
perussuomalaista puolue-elämää ei ole juurikaan aiemmin kovin laajasanaisesti
ruodittu, ainut poikkeus Timo Soinin Peruspomo -kirjassa, jossa hän arvostelee
railakkaastikin puolue- ja kansanedustajatovereitaan.

Uuden puolueen kasvukipuja

Ei ole mitenkään yllättävää, että uudessa puolueessa puhkeaa ristiriitoja
alkuinnostuksen jälkeen. Mukaan tulleiden unelmat törmäävät toisiinsa kun
puoluekulttuureja – ja tosiasiallisia normeja ollaan vasta rakentamassa. 
Lisäksi politiikka on vaikea järjestötoiminnan alue, koska se on konfliktien
ratkomista, siis eri näkökantojen yhteen sovittamista.  Omat riitansa on
puoluetaipaleen alkupuolella ollut niin työväenliikkeellä,
agraariliikkeillä, kommunisteilla kuin vihreilläkin. Sirpa Ahola-Laurila
kertoo kuuluvansa perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittiseen” suuntaukseen
ja tulleensa puolueen toimintaan mukaan vuonna 2011.  Konflikteja oli
”vanhojen smp:läisten” kanssa, jotka olivat kirjoittajan mukaan jarruna
uudistuksille ja toimivat epädemokraattisesti. Ahola-Laurila kirjoittaa:

”Hyvä veli – kerho ja sisäpiirin kähmintä ovat toimintatapoja, jotka
jyräävät alleen kaiken muun. Ilman SMP-taustaa on hyvin vaikea saavuttaa
hyväksyntää ja töitä joutuu tekemään todella paljon vakuuttaakseen
`vanhat´ toimijat omista kyvyistään.”

Ahola-Laurilan kirjasta saa vaikutelman, että yksi keskeisimmistä
ristiriitojen aiheuttajista on se, etteivät puolueaktiivit ole tottuneet
toimimaan järjestöissä eivätkä tunne sääntöjä. Tämä ei ole erikoista,
sillä perussuomalaisilla on omintakeinen järjestörakenne. Perussuomalaiseksi
pääsee lähettämällä jäsenanomuksen puoluehallitukselle, eli jäsenet ovat
suoraan puolueen jäseniä, ei perusjärjestöjen kautta kuten muissa
puolueissa. Perusjärjestöön pitää siis liittyä erikseen, tämä aiheuttaa
sen, että käytössä ovat kahdet henkilöjäsenlistat: puolueen ja
perusjärjestön.  Sirpa Ahola-Laurila kritisoi tätä vaikeaa rakennelmaa,
mutta ei tunne itsekään sitä läpikotaisin. Hän väittää, että
puoluevaltuusto on puoluehallituksen alainen, vaikka sääntöjen mukaan
järjestys on päinvastainen, puoluehallituksen valitsee puoluevaltuusto ja on
siten korkein päättävä elin puoluekokousten välillä.

Autoritäärinen puoluekulttuuri

Kirjasta jää vaikutelma, että näitä ristiriitoja on pyritty ratkaisemaan
varsin paljon lakiin ja sääntöihin vedoten, eikä ole ensin istuttu yhdessä
pohtimaan ratkaisuja. On vedottu johonkin ”ylempään tahoon”, kuten
puoluetoimistoon tai jopa oikeuslaitokseen. Yhtenä perussuomalaisten
ristiriitojen aiheuttajan syynä voidaankin sanoa olevan autoritäärinen
puoluekulttuuri. Soini on ihailtu valtias ja näin antaa mallia kuntien ja
maakuntien pikkusoineille.

Aiemmin mainittujen lisäksi ristiriitoja ovat aiheuttaneet erilaisten
persoonien yhteentörmäykset sekä aidosti erilaiset käsitykset politiikan
sisällöstä. Ahola-Laurila ottaa esille pari asiaa, jotka ovat kiihdyttäneet
hänen mieltänsä. Kansanedustaja Tom Packalen esitti, että lähiöt pitäisi
pisteyttää sen mukaan kuinka paljon asukkaat saavat yhteiskunnalta tukea.
Tätä ei Ahola-Laurila hyväksynyt. Hän ei myöskään hyväksynyt muun muassa
Sampo Terhon ja Matti Putkosen laatimaa raporttia ”Maailma muuttuu – miten
Suomen kilpailukyky sopeutetaan”, jossa haluttiin poistaa kuntien ja valtion
työntekijöiden lomarahat ja leikata vähävaraisilta.

Kirjan nimi on raflaava: Soinin kupla – Perussuomalainen nainen kertoo
herkullisia tarinoita hyvä veli - kerhosta, amatöörien toilailusta ja
sisäpiirin kähminnöistä –se toki antaa mitä lupaa, mutta teoksessa ei ole
mitään suuria paljastuksia. Kaikki ovat jo nähneet, että perussuomalaiset
riitelevät kunnissa ja turhautuvat osaamattomiin tai sopimattomiin
puoluetovereihinsa.

Säätiövaltaaa

Valtakunnallisesti mielenkiintoisin luku on nimeltään ”Soini ja säätiön
kiemurat”. Perussuomalaiset ovat sitoneet omaisuutensa Perussuomalaisten
tukisäätiöön, joka omistaa heidän puoluetoimistonsa. Säätiöön, jota
johtaa pieni SMP:n ajalta peräisin oleva suljettu piiri, on talletettu muun
muassa osa puoluetukivaroista. Näin osa puolueen toiminnasta on demokraattisen
päätöksenteon ulottumattomissa.

Soinin kuplaon sujuvasti kirjoitettu. Vaikka teos ei ole mikään
sensaatiomainen paljastuskirja, se antaa kuitenkin ajankohtaisen kuvan
perussuomalaisten järjestötoiminnasta. Ahola-Laurilan näkökulma on
omakohtainen, hän kertoo niin pettymyksistään kuin onnistumisistaankin.
Pettymyksistä johtuneet katkeruuden aiheet ovat kuitenkin melko pieniä,
pääosa riidoista on enemmän henkilökohtaisia kuin ideologisia. Kirjan taso
olisi noussut, jos henkilökohtaisilta vaikuttavat ristiriidat olisi jätetty
käsittelemättä, ja analysoitu enemmän konflikteihin johtaneita syitä.
 Ahola-Laurilan kirjan sävy on myös paikoin rakentava, eikä siinä haukuta
puoluetovereita yhtä räikeästi kuin Timo Soinin Peruspomo -teoksessa.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/