[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Paavolainen - symboli ja historiallinen henkilö

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Matti Mieskonen <mtmies at utu.fi> Jatko-opiskelija, Turun yliopisto, Suomen
historian oppiaine
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rajala, Panu: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014. 624
sivua.


Paavolainen - symboli ja historiallinen henkilö
---------------------------------------------------------

Panu Rajalan uusi elämäkerta Olavi Paavolaisesta (1903–1964) on tarina
ristiriitojen sävyttämästä ihmisestä. Naistenmies, matkakirjailija ja
kauneuden palvoja oli myös päättämättömyytensä vanki, alkoholismiin
sortunut ikuinen narsisti ja opportunisti. Tulisoihtu pimeään esittelee uutta
tietoa Paavolaisen yksityiselämästä, mutta säilyttää oman aikansa
johtotähden symbolisen aseman ennallaan.  

Olavi Paavolaisen kuolemasta on tänä vuonna kulunut viisikymmentä vuotta.
Merkkivuotenaan Suomen yksi viime vuosisadan keskeisistä kulttuurihenkilöistä
on saanut osakseen peräti kolme uutta tutkimusta. Alkuvuodesta Turun
yliopistossa tarkastettiin Ville Laamasen väitöskirja Suuri levottomuus, joka
käsittelee Paavolaisen 30-luvun ulkomaanmatkoja ja niistä syntyneitä
kirjoituksia. Nyt arvosteltavan Panu Rajalan teoksen kanssa lähes
samanaikaisesti julkaistiin myös H.K. Riikosen elämäkerta Nukuin vasta
aamuyöstä.

Kyseessä voidaan katsoa olevan kolmas merkittävä Paavolais-tutkimuksen vaihe.
Ensimmäinen alkoi 1960-luvun alussa Paavolaisen koottujen teosten
julkaisemisesta, jatkui kirjailijan kuolemaa seuranneena keskusteluna ja
huipentui vuonna 1975 ilmestyneeseen Matti Kurjensaaren elämäkertaan.
1990-luvun alussa alkanut toinen vaihe toi keskusteluun tieteellisen
näkökulman. Jaakko Paavolaisen uusi elämäkerta (1991) sekä Ritva Hapulin
(1995) ja H.K. Riikosen (1995) tutkimukset täsmensivät  Paavolaisen
historiakuvaa tuoden siihen samalla uusia ulottuvuuksia. Myöhemmin varsinkin
Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine ja Olavi Paavolainen -seuran
ympärille kerääntynyt tutkijajoukko ovat pitäneet Paavolaista näkyvästi
esillä. Viimeisin näyte tästä on vuonna 2012 julkaistu antologia Paavolaisen
katse. Vaikka historioitsijat ovat olleet näkyvästi esillä, on Paavolainen
jatkuvasti kiinnostanut tutkijoita yli tieteenalarajojen.

Tulisoihtu pimeään on siis järjestyksessään jo kolmas Paavolaisesta
valmistunut elämäkerta. Panu Rajala kuuluu kotimaisten elämäkertureiden
eturiviin, mutta varsinaisena Paavolais-tutkijana hän ei aikaisemmin ole
esiintynyt. Paavolainen on silti ollut näkyvästi esillä Rajalan Mika
Waltarista (2008) ja Yrjö Jylhästä (2009) kirjoittamissa elämäkerroissa. Ei
siis tule yllätyksenä, että Rajala on ottanut käsittelyynsä vielä yhden
tulenkantajan, kenties sen kaikista tärkeimmän.

Tulenkantaja ja takinkääntäjä

Olavi Paavolaisen elämä näyttäytyy legendanomaisena. Hän syntyy
kosmopoliittiin perheeseen Karjalan Kivennavalle, siirtyy 1914 käymään koulua
Helsinkiin, perustaa taiteellisia ystäväpiirejä ja on 1920-luvulla
etujoukoissa synnyttämässä uutta kirjallista kulttuuria Suomeen.
Tulenkantajien “keulakuva” julkaisee elämänsä aikana ainoastaan yhden
oman runokokoelman, mutta hänen vaikutustaan uuden runouden esiinmarssissa on
pidetty keskeisenä. Hän matkustaa 1920-luvun lopulla Eurooppaan, etsii
nykyaikaa ja esittelee löytönsä suomalaisille.

Kun tulenkantajat 1930-luvun alkuvuosina hajaantuvat, jää sukupolven
keskushenkilö tyhjän päälle. Hän pyrkii palauttamaan asemansa toteuttamalla
suursiivouksen maan kirjallisessa elämässä. Yritys epäonnistuu ja
Paavolainen jatkaa uraansa mainosmiehenä. Kunnes aukeaa mahdollisuus lähteä
kolmannen valtakunnan vieraaksi, mikä aloittaa uuden vaiheen hänen
elämässään. Kulttuurimatkailija Paavolainen ottaa tehtäväkseen kertoa
tietämättömille maanmiehilleen, “mitä maailmassa nykyisin tapahtuu”.

Toinen maailmansota keskeyttää Pako pimeyteen -trilogian kirjoittamisen.
Neuvostoliittoa käsittelevä kirja ei koskaan valmistu ja viimeisenä
teoksenaan Paavolainen julkaisee sodanaikaisen päiväkirjansa. Sen kuuluisan
Synkän yksinpuhelun, jonka vastaanotto leimasi kirjoittajan opportunistiseksi
takinkääntäjäksi. Viimeiset elinvuodet kuluvat hiljaisuudessa. Yleisradion
teatteripäällikön virka ei tuo tyydytystä, alkoholin käyttö lisääntyy ja
viimeisinä elinvuosina tapahtunut maineen rehabilitointi tulee liian
myöhään.



 Kuva: Nykyajan etsijä vuodelta 1928. (Wikipedia)





Omaelämäkerrallisuutta ja muistitietoa

Rajala ilmoittaa tutkimuksensa esipuheessa tavoitteekseen kirjoittaa “Olavi
Paavolaisen koko kaaren kattava elämäkerta”, jossa teosten ja
elämänvaiheiden vuoropuhelu täydentävät “jänteisessä vuoropuhelussa”
Paavolaisen kirjailijakuvaa. Rajala antaa Matti Kurjensaaren ja Jaakko
Paavolaisen aikaisemmille yrityksille tunnustuksensa, vaikkakin katsoo niiden
syntyneen “henkilökohtaisten tuntemusten pohjalta.” Rajalan yli
600-sivuinen teos on aikaisempia elämäkertoja huomattavasti laajempi ja
sisältää uutta tietoa Paavolaisen eri elämänvaiheista. Kokonaisvaltaista
uudelleentulkintaa Tulisoihtu pimeään ei silti tarjoile, vaan rakentuu
aikaisempien tutkijoiden rakentaman Paavolais-kaanonin pohjalle.

Olavi Paavolaisen teokset tarjoavat houkuttelevia mahdollisuuksia
elämäkerrallisiin tulkintoihin. 1930-luvun matkakertomukset ja Synkän
yksinpuhelun päiväkirjamerkinnät tarjoavat tutkijalle kokonaisia jaksoja
suoraan siteerattavaksi, kunhan huomioi riittävän lähdekritiikin. Rajala
käyttää runsaasti Paavolaisen kirjoja suorana tietolähteenään, mutta
muistaa myös tasaisesti vertailla tietojen paikkaansa pitävyyttä muuhun
alkuperäisaineistoon. Paikoitellen aineistojen välinen vuoropuhelu unohtuu,
mikä saattaa johtua myös siitä, ettei vertailtavaa aineistoa ole ollut
saatavilla. Esimerkiksi Synkän yksinpuhelun tietoja Rajala esittelee monin
paikoin hyvin itsestään selvinä, vaikka hän muuten asettaakin teoksen
totuudenmukaisuuden kokonaisuudessaan kyseenalaiseksi.

Alkuperäisaineiston, tutkimuskirjallisuuden ja Rajalan omien tulkintojen
erottamista toisistaan hankaloittaa puutteellinen viittaustekniikka. Viitteet on
kohdistettu yksittäisille sivuille, milloin jää lukijan tehtäväksi
arvailla, mihin kohtaan sivua lähde varsinaisesti viittaa ja jatkuuko sama
viite mahdollisesti seuraavilla sivuilla. Paavolaisen omaan tuotantoon ei ole
viitattu kertaakaan, mikä tietysti on erikoista ottaen huomioon, kuinka
laajasti Rajala teoksien tietoja on hyödyntänyt. Ja kun viitetiedoissa
lisäksi törmää seuraavanlaisiin merkintöihin: “lisäksi kirjeitä
Paavolaisen kokoelmassa, SKS” tai “lisäksi Hämäläisen ja Paavolaisen
kirjeitä, SKS”, niin yleisvaikutelmaksi jää, että tutkimuksen
viimeistelyssä on tullut pahimman laatuinen kiire.

Toinen lähteitä koskeva ongelma liittyy kysymykseen historiallisesti
objektiivisesta tiedosta. Rajala käyttää runsaasti hyväkseen
muistelma-aineistoa, erilaisia haastatteluja ja tiedonantoja. Kuinka
relevantteina lähdeaineistoina voidaan esimerkiksi pitää muistoja
vuosikymmeniä vanhoista tapahtumista? Tekeekö Helvi Hämäläisen
”valokuvamuisti” tai Veijo Meren ”tarkka repliikkikorva” heidän
lausunnoistaan sellaisenaan valideja? Kysymyksiin tuskin on yksiselitteistä
vastausta ja ne vaativat pohdintaa muistelma-aineiston
historiantutkimuksellisesta arvosta yleensä. Rajala joka tapauksessa luottaa
tietolähteisiinsä ja onnistuukin rakentamaan niiden välityksellä
vivahteikasta kuvaa etenkin Paavolaisen yksityiselämästä.

Rajala antaa pääasiassa lähteiden puhua puolestaan, mutta nostaa toisinaan
myös oman äänensä esiin. Pääasiassa tämä tapahtuu epäuskoisen
hämmästelyn ja kysymyksien kautta. Kirjoittajan ennakkokäsitys
tutkimuskohteestaan tuntuu olevan niin voimakas, ettei hän paikoitellen tunnu
osaavan suhtautua käsitystään vastustaviin tietoihin. Sota-ajan kuvauksissa
Rajala näyttää paikoitellen jopa hermostuvan Paavolaisen ristiriitaiseen
olemukseen, ja on vakuuttunut siitä, että Synkkä yksinpuhelu on ainakin
osittain kirjoitettu jälkikäteen.

Naiset

Vaikka Rajala esittelee tutkimuksensa päämääriksi Paavolaisen elämän ja
teosten vuoropuhelun, varsinainen teoksiin kohdistuva analyysi jää
vähäiseksi. Tämä saattaa osittain johtua siitä, että H.K. Riikonen on
lähestynyt Paavolaista ennen kaikkea hänen kirjojensa kautta. Tärkeämpänä
syynä silti lienee se, että Rajala on halunnut tarjota riittävästi tilaa
yhdelle suosikkiaiheistaan: naisille. Rajala siteeraa tutkimuksen loppupuolella
Waltaria, jonka mukaan:

Olavi Paavolaisen säteilyvoima on eri vaiheissa sitonut häneen
ystävyydensitein poikkeuksellisen määrän niin älyllisesti kuin jopa
poliittisesti epäilyttäviä naisia, jotka ovat muovanneet hänen
persoonallisuuttaan ja joita hän puolestaan on tavalla tai toisella muovaillut.

Rajala on ottanut Waltarin näkemyksen omakseen. Paavolaisen naissuhteet
kuljettavat tarinaa eteenpäin ja nousevat elämäkerran kokonaisuuteen nähden
vähintään yhtä merkittävään rooliin kuin hänen teoksensa. Ja naisiahan
tietysti riitti: Katri Vala, Minna Craucher, Hagar Olsson, Helvi Hämäläinen,
Ain’Elisabet Pennanen, Hella Wuolijoki, Sirkka-Liisa Virtamo, Hertta Kuusinen
- ja monet muut. Yksi avioliitto, useita rakkaussuhteita, platonisia suhteita ja
tärkeimpänä kaikista elämänpituinen kunnioitus äiti Alice Paavolaista
kohtaan.

Naissuhteiden esittely tuo uutta tarttumapintaa Paavolaiseen
yksityishenkilönä. Varsinkin Helvi Hämäläisen muistelmien kautta avautuu
aivan uudenlainen – eikä aina kovin mairitteleva – kuva oman aikansa
kuuluisasta dandysta ja naistenmiehestä. Hämäläisen varsin
yksityisluontoiset muistot paljastavat, mitä kaikkea kätkeytyi Paavolaisen
viimeiseen asti viritetyn julkisivun taakse: epävarmuutta, väkivaltaa,
neuroottista pukeutumista, ruuansulatushäiriöitä, alkoholismia ja vaikea
narsistinen luonne.

Toisinaan Rajalalta olisi silti toivonut hieman kokoavampia ajatuksia
Paavolaisen naisystävien taustoittamisessa. Vaikka esimerkiksi Helvi
Hämäläisellä oli keskeinen merkitys Paavolaisen elämässä tietyllä
ajanjaksolla, on syytä epäillä, kuuluuko esimerkiksi Säädyllisen
murhenäytelmän vastaanoton käsittely Olavi Paavolaisen elämäkertaan?
Samanlaisia turhan pitkiä taustoituksia löytyy myös Katri Valan ja Hagar
Olssonin kohdalta.

Toisekseen käytettävissä olevat lähteet tuovat väkisinkin painotuksiin
tiettyjä vääristymiä. Hämäläinen saa suhteettoman paljon tilaa siihen
nähden, että hänen ja Paavolaisen intiimi suhde kesti vain muutamia vuosia.
Toisaalta Paavolaisen puoliso Sirkka-Liisa Virtamo jää lähes kokonaan
käsittelemättä, koska aineistoja avioparin yhteiselämästä ei ole olemassa.
Vai mahtoiko Rajalan kynän pitää kurissa Kurjensaaren kohtalo? On tunnettua,
kuinka voimakastahtoinen Virtamo oli vähällä kaataa Kurjensaaren
elämäkerran julkaisun ja onnistui myös estämään oman nimensä käytön
kirjassa.

Rajala näkee intiimejä suhteita myös siellä, mihin asti todisteet eivät
välttämättä aina riitä. Vaikka Paavolaisen ja Wuolijoen suhde on
epätodennäköinen, epäilee Rajala silti, “miksi hän [Wuolijoki] komean ja
älykkään Olavin olisi jättänyt kokematta”. Ja tietysti charmantti
radioteatterin päällikkö kiinnosti naispuolisia alaisiaan - ja toisin päin.
Minna Craucherin tapaukseen ei silti Rajalakaan osaa tuoda uutta tietoa, minkä
vuoksi paheellinen salonginpitäjä näyttäytyy enemmänkin romaanin
mielikuvitushahmona kuin Paavolaiseen elämään keskeisesti vaikuttaneena
henkilönä. Tietyistä ylilyönneistä huolimatta naissuhteiden käsittelyssä
Rajala on parhaimmillaan.  



Kuva: Eino S. Repo ja Olavi Paavolainen vuonna 1962. (Wikipedia)





Symboli ja historiallinen henkilö

Rajala ei – naisnäkökulman lisäksi – esitä kokoavaa käsitystä siitä,
mikä Paavolaisen merkitys viime kädessä oli tai millaisena se hänen mukaansa
tulisi nähdä. Kirjan takakansi sen sijaan esittelee peräti 28 määritelmää
Paavolaisesta: aikansa makutuomari, keikari, taidekriitikko, kotipuutarhuri,
elämänrakastaja, kokaiinin käyttäjä ja alkoholisti, keulakuva ja symboli
etc. Moniulotteisuus onkin totutusti ollut yksi Paavolais-kaanonin ylläpitäjä
ja kenties tärkein syy siihen, miksi hänestä yhä edelleen ollaan
kiinnostuneita.

Lukuisat määritelmät voidaan jakaa kahteen kategoriaan: niihin, joissa
Paavolaista käsitellään historiallisena henkilönä ja niihin, joissa hän
esiintyy aikakautensa symbolina. Jaakko Paavolainen totesi omassa
elämäkerrassaan, että “Paavolaisen muisto on toistaiseksi vedonnut enemmän
luovaan mielikuvitukseen kuin tutkimushaluun”. Vaikka Paavolainen sittemmin on
useaan kertaan asetettu tieteellisen suurennuslasin alle, perustuu hänen
kiinnostavuutensa epäilemättä edelleen johonkin muuhun kuin
henkilöhistoriallisen objektiivisuuden tavoitteluun.

Tulisoihtu pimeään taiteilee symbolin ja historiallisen henkilön välillä.
Rajala esittelee heti ensimmäisellä sivulla kuvauksen symbolista nimeltä
Olavi Paavolainen: “Häntä on ihailtu ja kadehdittu, rakastettu ja vihattu -
eniten kuitenkin ihailtu. Hän oli niin ainutlaatuinen ilmestys, poseeraava
dandy, tenhoava vaikuttaja, innostava joukonjohtaja, loistava tyyliniekka…”
Luettelo jatkuu vielä pitkään, mutta ajatus varmasti tuli selväksi.

Ei käy kieltäminen, etteikö Paavolaisella olisi ollut merkitystä omana
aikanaan, mutta mihin tämä merkitys viime kädessä perustui? Mitä
esimerkiksi tarkoittavat määritelmät “oman aikansa johtotähti” ja
“tulenkantajien johtaja”? Jos tulenkantajien aikakaudeksi määritellään
1920-luku, ei Paavolainen kyseisellä vuosikymmenellä julkaissut ainoatakaan
omaa runokokoelmaa. Ensimmäinen oma teos, Nykyaikaa etsimässä, ilmestyi
niinkin myöhään kuin 1929. Paavolainen julkaisi kirjoituksiaan eri lehdissä
ja antologioissa, mutta omaa aikakauslehteä hän ei koskaan perustanut.
Myös aikakauslehti Tulenkantajat oli mitä suurimmissa määrin Erkki Valan
aikaansaannos. Kun Paavolainen tuli Valan tilalle päätoimittajaksi, ajautui
lehti pian tämän jälkeen konkurssiin. Pienen piirin seremoniamestarina ja
ateljeekriitikkona Paavolaisella oli varmasti vaikuttavuutta, mutta mihin asti
tuo vaikuttavuus aikakautensa kirjallisessa kulttuurissa lopulta kantoi?  

Symboli purkautuu Rajalan käsittelyssä naissuhteiden osalta, mutta jää
muuten monin paikoin elämään. Jo yksin elämäkerran nimi - Tulisoihtu
pimeään - on symbolinen, mutta mihin se varsinaisesti viittaa? Paavolaiseen,
joka valaisee pientä ja ajatuksellisesti pimeää Suomea kirjoituksillaan? Vai
Paavolaiseen, joka uskaltautuu matkustamaan maailmalle katsomaan aikakautensa
pimeyttä suoraan silmiin? Selvää joka tapauksessa on, että Paavolainen on
tulisoihtu, symboli, joka valaisee olemassaolollaan ympäristöään.

Paavolaisessa riittää vielä tutkimista, mutta kaikkea kiinnostusta ei ehkä
kannata keskittää perikunnan mahdollisesti piilottelemiin arkistoihin. Uusia
näkökulmia syntyy helposti, kun huomio tarkennetaan jälkikäteen
muodostuneiden kulttuuristen kerroksien ohitse suoraan historialliseen
henkilöön.

Tulisoihtu pimeään on suurelle yleisölle tarkoitettuna tietokirjana
onnistunut. Kriittiselle historiatieteelliselle tarkastelulle Rajalan
elämäkerta tarjoaa silti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/