[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ilmiöitä, ihmisiä, tekstejä monessa kontekstissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Riikonen, H. K.: Nukuin vasta aamuyöstä. Gummerus, 2014. 584 sivua.


Ilmiöitä, ihmisiä, tekstejä monessa kontekstissa
---------------------------------------------------------

Syksyn toinen Olavi Paavolais-elämäkerta, H.K. Riikosen Nukuin vasta
aamuyöstä, lähestyy kirjailijaa hänen teostensa kautta. Samalla kirjoittaja
tulee kertoneeksi luentosarjan verran Paavolaiseen tavalla tai toisella
liittyvistä kirjallisuuden ja kulttuurihistorian tapahtumista ja ilmiöistä.

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori
– ja sen huomaa hänen tämänsyksyisestä teoksestaan. Nukuin vasta
aamuyöstä on yksityiskohtaisin tähän mennessä ilmestynyt Olavi Paavolaisen
(1903–1964) elämäkerta; en oikein usko, että kukaan pystyisi
tulevaisuudessakaan kirjoittamaan näin seikkaperäistä tutkimusta tuosta
suhteellisen vähän julkaisseesta, mutta silti kulttimaineeseen yltäneestä
kirjailijasta.

Juuri kun olin lukemassa mittavan teoksen viimeistä osiota, jossa Riikonen
käsitteli Olavi Paavolaista vaikuttajana suomalaisessa kirjallisuudessa ja
kulttuurissa, tuli tietoon Riikosen Parnassossa esittämä arvio
kirjallisuustieteen väitöskirjoista, jotka hänen mukaansa ovat elämälle
vieraita (Karo Hämäläisen blogi Suomen Kuvalehden nettisivuilla).
Paavolais-elämäkerralla ei tietenkään ole mitään tekemistä
väitöskirjojen kanssa – Riikonenhan on omansa tehnyt jo vuosikymmeniä
sitten – mutta asioita yhdistää se, että Riikosen Paavolais-tutkimustakin
on jo ehditty moittia turhan akateemisesta otteesta.

Totta on, että tämän kirjan parissa lukija ei tule valvoneeksi aamuyölle
asti. Syynä ei kuitenkaan ole teoksen mielenkiinnottomuus tai vaikealukuisuus,
vaan se, että tällaista tekstiä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan ahmimalla.
Välillä on pakko pitää taukoa, sulatella lukemaansa, palata johonkin jo
aiemmin kerrottuun tai kurkistaa eteenpäin (tämän Riikonen tekee helpoksi,
ristiviittauksia on runsaasti).

Suosittelen silti lämpimästi siihen tutustumista: Paavolaisen teosten syntyä
ja taustaa, niiden vaiheita ja aikalaisvastaanottoa seuratessaan saa samalla
ties miten monen opintopisteen verran kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista
tietoutta.






Tulenkantaja, kulttuurimatkailija, sotapropagandisti…

Kirjassa on lähes kuusisataa tiheää sivua ja yli 1300 viitettä
arkistoaineistoon, aiempaan tutkimukseen, aikalaiskirjallisuuteen ja tietenkin
Paavolaisen omiin teksteihin. Luettelo teoksista, erillisjulkaisuista ja
runoista, artikkeleista, arvosteluista ja esseistä on kahdeksansivuinen,
aikalaiskirjallisuuden ja muistelmien sekä tutkimuskirjallisuuden lista miltei
hengästyttävän pitkä.

Tekijä itse määrittelee tutkimuksensa ”kirjalliseksi elämäkerraksi”.
Sitä se tosiaan on: Paavolaisen välillä ilmeisen myrskyinenkin
yksityiselämä häipyy taka-alalle. Esiin nousevat tunnetut ja tutkitut
klassikot, etunenässä tietysti läpimurtoteos Nykyaikaa etsimässä ja
kiistelty Synkkä yksinpuhelu. Mutta kirjassa esitellään monen Paavolais-fanin
ja miksipä ei kenen tahansa suomalaisesta 1900-luvun alkuvuosikymmenten
kulttuurista kiinnostuneen lukijan iloksi tekstejä, joita ei tähän mennessä
ole erityisemmin käsitelty: kirjallisuus- ja teatteriarvostelut sekä lukuisat
esseet, eri aikoina tehdyt erityyppisten teosten toimitustyöt, työsuunnitelmat
joita tuo kulttuurin monitoimimies ei pystynyt koskaan toteuttamaan.

Teos jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen, Tulenkantaja, esittelee lyhyesti
sukutaustan, lapsuuden ja nuoruuden sekä keskenjääneet opinnot. Paavolainen
opiskeli estetiikkaa sekä kirjallisuus- ja taidehistoriaa neljä vuotta, mutta
opintokirjaan ei liene kertynyt kovinkaan paljon merkintöjä. Tässä kohtaa
Riikonen huomauttaa, että lähes kaikki keskeisimmät klassiset
suomalaiskirjailijat olivat ikuisia ylioppilaita. Heihin kuuluivat mm. Aleksis
Kivi, Juhani Aho, Eino Leino, Joel Lehtonen, F. E. Sillanpää; Paavolaisen
aikalaisista runoilijat Viljo Kajava ja Elina Vaara sekä monet muut.

Tähän osaan kuuluvat myös runokokeilut, ulkomaanmatkat ja Paavolaisen
maineeseen nostanut esseekokoelma Nykyaikaa etsimässä, jonka taustaa ei kai
koskaan aikaisemmin ole pystytty valottamaan näin seikkaperäisesti.

Käännekohdan kirjallisessa tuotannossa – ja ilmeisesti myös Paavolaisen
ajattelussa – muodostaa matka Saksaan ja sen tuloksena syntynyt matkakirja
Kolmannen valtakunnan vieraana. Riikonen esittelee teoksensa kakkososassa,
Kulttuurimatkailijasta sodan havainnoitsijaksi, myös Etelä-Amerikan
matkakirjat. Hän ei kuitenkaan paneudu niihin samalla perinpohjaisuudella,
mutta runsaasti huomiota saa Paavolaisen sotavuosien toiminta päämajassa.
Varsinaisena propagandakirjoittajana Paavolaista ei voine pitää – hänen
tehtävänsä oli lähinnä tarkastaa armeijan rintamakirjeenvaihtajien eli
TK-miesten lähettämien kirjoitusten kieli- ja tyyliasua. Silti
propagandistinkin tehtäviä osui kohdalle – vaativimpia lienee ollut
Mannerheimin päiväkäskyjen laadinta, joka ei mennyt aina ihan putkeen.

Kirjan tähän osaan sisältyy myös pitkä ja erittäin yksityiskohtainen
Synkän yksinpuhelun käsittely: teoksen syntyvaiheet ja julkaisuprosessi,
aikalaisvastaanoton referointi ja arviointi, kirjan eri versioiden vertailu.
Erityisesti keskustelun teoksen autenttisuudestahan syksyn Paavolais-kirjat ovat
taas herättäneet – ties miten monennen kerran.

Riikosella on ollut käytössään alkuperäisin mahdollinen
käsikirjoitusversio eli koneella kirjoitettu lähes 900 liuskan nivaska, josta
löytyy Paavolaisen ja hänen vaimonsa Sirkka-Liisa Virtamon käsin kirjoittamia
merkintöjä; nämä on ajoitettu kesälle 1946 (teos ilmestyi saman vuoden
syksynä). Riikonen vertailee käsikirjoitusta ja teoksen ensipainosta
keskenään kirjaten tarkoin sen, mitä kirjailija on tuossa vaiheessa
tekstissään muuttanut ja kommentoiden muutoksia. Saman käsittelyn saavat
teoksen seuraavatkin painokset – Paavolainenhan editoi itse tekstejään
tehden lähinnä poistoja, ja ruotsiksi käännettyä Finlandia i moll
muokkasivat kääntäjät yhteistyössä kirjailijan kanssa.

Teoksen kolmas osa esittelee miehen, joka oli samaan aikaan vaikenija ja
osallistuja. Paavolainen, kuten monet muutkin sodasta palanneet miehet, oli
tulevaisuutensa suhteen melko lailla tyhjän päällä. Nimeä hänellä toki
oli, mutta Synkän yksinpuhelun murhaavat kritiikit eivät erityisesti
kannustaneet kirjoittamiseen. Samaan aikaan kirjalliset konventiot alkoivat
muuttua, joten Paavolainen olisi ilmeisesti ennen pitkää havainnut olevansa
täysin passé. Onnekkaasti hänelle avautui mahdollisuus luoda täysin uusi ura
suhteellisen uuden viestintävälineen eli radion piirissä. Radioteatterin
päällikkönä Paavolainen sai paljon aikaan, olkoonkin että viranhoito
viimeisinä vuosina ”muodostui sporadiseksi”, kuten Riikonen asian
muotoilee.

Ehdottoman mielenkiintoinen on myös teoksen loppuluku, kokonaisuuteen
verrattuna hyvin lyhyt mutta silti omaksi nelososakseen erotettu katsaus Olavi
Paavolaisesta vaikuttajana suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Se on
suurimmalta osaltaan kontrafaktuaalista kirjallisuushistoriaa. Mikä oli
Paavolaisen merkitys kussakin elämän ja kirjoittamisen vaiheessa? Entäpä jos
elämä olisi jatkunut? Tai kaikki keskeneräiset suunnitelmat valmistuneet? Tai
historian tapahtumat Euroopan ja Suomen osalta menneet toisen maailmansodan
aikana toisin?

Kaikkiin kysymyksiin ei anneta vastausta, mutta minusta tämä on varsin
paavolaismainen loppu.



Matkalla asiantuntijan kanssa

Oikeastaan ainoa asia, joka tässä kirjassa jäi harmittamaan, oli kuvitus.
Paavolaisen omien teosten kannet on kuvaliitteeseen painettu nelivärisinä,
mikä tietysti lisää niiden kiinnostavuutta, vaikka Kolmannen valtakunnan
vieraana onkin skannattu melko resuiseksi luetusta arkistokappaleesta. Mutta kun
tekstissä selostetaan jotain merkityksellistä taideteosta, josta ei sitten
löydykään kuvaa, lukija tuntee itsensä hieman pettyneeksi. Sen sijaan
kuvaliitteessä on mm. kolmannen valtakunnan kirjailijoita ja joitakin
(nais)tuttavia. Kirjan lopussa on liitteenä luettelo Olavi Paavolaista
esittävistä maalauksista, pilapiirroksista ja veistoksista. Kun ei niitä ole
kymmentäkään, ei kai kuva/kustannustoimittajalta olisi vaadittu suuria
ponnistuksia, jos olisi hankittu nuo kuvat? Mustavalkotyö ei nykyään edes
nosta painokustannusta.

Vähän outoja ovat myös ”laatikot”, jotka täydentävät kirjan tekstiä
niiden aiheiden osalta, jotka liittyvät Paavolaiseen ja hänen tuotantoonsa
vain löyhästi. Laatikot on sisällysluettelossa merkitty laatikoiksi, mutta
kirjan taitossa ne on erotettu vain poikkiviivalla ja sisennyksellä. Riikonen
itse on tehnyt äärimmäisen tarkkaa työtä. Miltei kaikista kirjassa
mainituista henkilöistä on nimen yhteydessä mainittu elinvuodet, useimmista
myös jonkinlainen luonnehdinta heidän toiminnastaan kirjallisuus- tai
kulttuurihistoriallisessa kontekstissa ja/tai siitä, miten he liittyvät
Paavolaiseen tai juuri sillä hetkellä käsiteltävään asiaan.

Kun lukee samana syksynä – itse asiassa saman kuukauden aikana – kaksi
hyvin erilaista, samasta aiheesta kertovaa kirjaa, joutuu väkisinkin vähän
vertailemaan niitä. Etenkin kun kirjallisuudesta kiinnostuneet kaverit
kyselevät: Sano nyt kumpi kannattaa lukea jos ottaa vain toisen?

Enhän minä sitä pysty sanomaan. Riippuu täysin lukijasta. Mieluiten
kehottaisin lukemaan molemmat. Jos haluaa vauhdikasta menoa ja pientä
paljastelua silti hyvän maun rajoissa pysyen – joskin silloin tällöin
niihin törmäten – voi valita Rajalan kirjan. Jos taas haluaa lähteä
asiantuntijaoppaan johdolla matkalle 1900-luvun alkupuolen kulttuuriin ja
kirjallisuuteen, on hypättävä Riikosen kyytiin. Meno ei ole yhtä
vauhdikasta, mutta analyyttistä ja mielenkiintoista, omalla tavallaan
nautittavaakin, se on.

Välillä poiketaan varsinaiselta reitiltä, mutta minua se ei sanottavammin
haitannut. Pieni triviaali esimerkki: kun Riikonen kertoo Olavi Paavolaisen
lapsuudenkodin, Kivennavan Vienolan, tuhoutumisesta talvisodan alussa, lukija
saa samassa kappaleessa tietää, että Ilmari Kiannon Turjanlinna, Klingen
suvulle kuulunut Nuijamaan Ainola sekä Emil Zilliacuksen Hapenensaari Viipurin
lähellä kuuluivat nekin sodassa tuhoutuneisiin kirjailijakoteihin.

Hieman huvittuneena totesin, miten eri tavalla saman asian voi nähdä ja
ilmaista. Esimerkkejä on muitakin, mutta kerrotaan tässä yksi: Rajalan
haastattelemien alaisten mukaan Radioteatterin päällikkö saapui palavereihin
yleensä pikkuhuppelissa, mutta keskusteli silti henkevästi. Riikosen mukaan
taas ”viikoittaisten ohjelmakokousten kaltaiset tilaisuudet eivät häntä
kiehtoneet”, vaan Paavolainen koki ne ”rasittavina ja turhauttavina”.

H. K. Riikonen on saanut käyttöönsä aineistoa, jota Panu Rajala ei ole
käyttänyt hieman aiemmin tänä syksynä ilmestyneessä
Paavolais-elämäkerrassaan. Rajala totesi teoksensa esipuheessa Olavi
Paavolaisen pojan, Pekka Paavolaisen, kieltäytyneen yhteistyöstä
kirjanteossa. Olisiko syynä ollut aiemmin tehty sopimus H. K. Riikosen kanssa?
Tässä kirjassa ovat näet aineistona sekä keskenjäänyt Eros ja Prometheus
-teos (tarkemmin sanottuna sen luonnos) että edellä esitelty Synkän
yksinpuhelun koneella kirjoitettu käsikirjoitus – ne lappuset, joille
Paavolainen päämajassa työskennelleiden kollegojen mukaan muistiinpanojaan
harva se päivä raapusti, on poltettu mikkeliläisessä kakluunissa jo
jatkosodan aikana.

Riikosen lukeneisuus paistaa joka sivulta, enkä sano tätä moitteena. Teokset,
joissa kirjailijan kuvaa yritettäisiin piirtää näin pikkutarkasti ja samalla
avattaisiin koko sitä maailmaa, jossa hän eli, ja niitä traditioita, joiden
perillinen hän tavalla tai toisella oli, ovat ainakin nykyisin suhteellisen
harvinaisia.

Ehkä ei tarvita kummoistakaan ennustamistaitoa, jos totean, että tämä kirja
tulee kulumaan kirjallisuudentutkijoiden, kulttuurihistorioitsijoiden ja
lukuisten Paavolais-fanien käsissä tulevina vuosina ja jopa vuosikymmeninä?



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/