[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Taidelasi muuttaa astiakaappiin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tiina Huokuna <tiina.huokuna at helsinki.fi> historiantutkija, Helsingin yliopisto,
yhteiskuntahistorian osasto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koivisto, Kaisa; Laurén, Uta: Suomalaisen taidelasin kultakausi.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2013. 327 sivua.


Taidelasi muuttaa astiakaappiin
---------------------------------------------------------

Suomalaisen taidelasin kultakausi käsittelee suomalaisen lasitaiteen nousua
maailmanmaineeseen 1950-luvulla ja tämän kultakauden taustoja. Teos kuvaa
sodan jälkeisen ajan Suomen haaveita ja haasteista sekä lasitehtaiden ja
muotoilijoiden tavoitteita.

Suomalaisen taidelasin kultakaudesta 1950-luvulla on kirjoitettu monesta eri
näkökulmasta. Myös Koivisto ja Laurén kertaavat teoksessaan menestyneimmät
muotoilijat ja suurimmat kansainväliset menestykset. He johdattavat lukijan
lisäksi muutamille sivupoluille, kuten kronologiaan muotoilumme syntyvaiheista
1880-luvun lopussa ja myöhemmin arkisen, mutta korkeatasoisen lasin vaiheisiin
astiakaapeissamme. Onhan suomalainen käyttölasi usein menestyneiden
taiteilijoiden tekemää ja edustaa korkealuokkaista muotoilua.

Tekstistä, kuvista ja kokonaisuudesta on helppo nauttia, sillä Suomen
lasimuseon intendentti Kaisa Koivisto on maamme johtavia tämän alueen
asiantuntijoita. Hän on väitellyt suomalaisen lasimuotoilun kultakaudesta ja
työskennellyt Suomen lasimuseossa Riihimäellä yli 30 vuoden ajan. Uta Laurén
on Suomen lasimuseon tutkija, joka on erikoistunut Tapio Wirkkalan ja
saksalaisen Rosenthalin posliinitehtaan yhteistyöhön.

Miksi suomalainen muotoilu 1950-luvulla on tärkeä aihe ja tässä ennen
kaikkea lasi, esineet jotka tuolloin ovat olleet muotoilun ydintä? 1950-luvun
muotoilun parhaat vuodet ovat kulttuuriperintöä, joka on ollut tärkeää jo
usealle sukupolvelle. Tapio Wirkkala, Timo Sarpaneva ja Kaj Franck ovat
pysyvästi esillä, samoin kuin esimerkiksi naismuotoilijat Saara Hopea, Gunnel
Nyman ja Nanny Still. Perintö pysyy meissä kiinni, esineet löydetään
tietyllä tavalla uudelleen ja uudelleen. Näistähän Suomi maailmalla
tunnetaan. On yllättävää löytää esimerkiksi Keski-Euroopan museoista
tuttuja esineitä tai joutua selvittämään pohjoismaisille muotoilututkijoille
Wirkkalan ja monien materiaalien suhteita. Muotoiluperintö on säilynyt lasissa
koska se on esimerkiksi tekstiiliä ajattomampaa. Lasissa eivät
valmistusvuosikymmenet näy samalla tavoin.



Kuva: Kaj Franck 1953: Juomalasi 5023, Nuutajärvi. Kuva: Suomen lasimuseo /
Timo Syrjänen

Pitkä linja

Suomen lasimuseossa Riihimäellä työskentelevien tutkijoiden teos ulottuu
kauemmaksi menneisyyteen kuin taidelasin perinteisenä kultakautena pidettyyn
jaksoon, joka alkaa muutama vuosi sodan jälkeen, nousee komeimpaan menestykseen
ennen kaikkea 1951 Milanon triennaalissa, sekä 1954 Milanon triennaalissa, ja
jatkuu sitten 1950-luvulta 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Usein pohditaan sitä, miten sotaa edeltävä aika ruokki valmiiksi sen, mitä
sitten myöhemmin oli muotoilussa tulossa. Ehkä 1950-luvun muotoilun
kultakautta pitääkin tarkastella siitä näkökulmasta, että sitä edelsivät
monet näytöt ja vahva sitoutuminen koulutukseen. Ei näin monitahoista ja
-muotoista lopputulosta voi syntyä ilman useiden taustatekijöiden
yhdensuuntaista vaikutusta.

Koivisto ja Laurén lähtevät liikkeelle huomattavasti tavanomaista kauempaa
historiasta, he ajoittavat maalaustaiteen kultakauden (1880-1910) ja
taideteollisuuden syntyvaiheet samoihin aikoihin, esimerkiksi vuonna 1874
perustettu Suomen Taideteollisuusyhdistys alkoi ylläpitää
taideteollisuuskeskuskoulua. Niin paljon kuin 1950-luvun muotoilun
menestyksessä kirjoitetaankin Tapio Wirkkalan, Timo Sarpanevan, Kaj Franckin ja
monien naistaitelijoiden lahjakkuudesta, sopii samalla tuoda esiin myös
järjestelmä, joka nämä lahjakkuudet koulutti. Onhan se myös merkinnyt
ympäröivän yhteiskunnan ja julkisuuden kiinnostusta esinekulttuuriseen
ympäristöön.

Suomalaisella muotoilulla on vankat juuret. Iittalan tehdas perustettiin 1881 ja
Karhulan lasitehtaat 1888. 1880-luvun lopulla tehtaat tekivät lähinnä sitä
mitä tarvittiin, eli pulloja, ikkuna- ja talouslasia. Monenlaiset taloudelliset
vaikeudet seuraavina vuosikymmeninä merkitsivät sitä, että kotitalouksilla
oli vähäiset mahdollisuudet hankkia tehtaiden tuotteita. Koivisto ja Laurén
käyvät läpi kronologisesti myös sen kuinka muotoilijat 1900-luvun
ensimmäisellä puoliskolla kiersivät eurooppalaisissa näyttelyissä.
Esiintymiset pohjustivat myöhempää, 1950-luvun menestystä.

Arkinen esine



Kuva: Kaj Frank: Kartio lasit.

Toinen hieman kuin varkain teoksesta nouseva teema on taideteollisten
muotoiluesineiden skaalautuminen ihmisten arkiseen käyttöön. Juhla ja arki
ovat meillä enemmän yhtä kuin monessa naapurikulttuurissa, jossa muotoilu on
vain pienen yläluokan harrastus. Hyvä esimerkki korkeatasoisen muotoilun ja
arkisen ruokapöydän liitosta tulee naapurimateriaalista, keramiikasta: Arabian
ja Kaj Franckin Kilta-astiasto 1950-luvun alusta (myöhemmin Teemaksi
uudistettuna) sekä saman suunnittelijan Kartio-lasit (1956).

Kaunis arki olisi asettunut koteihin aikaisemmin, ellei sota olisi aiheuttanut
rajoituksia monien vuosien ajaksi. Kaikesta oli sodan jälkeen pulaa ja kaikki
tavara meni saman tien kaupaksi. Sotien jälkeen solmittiin suuri määrä
avioliittoja. Monissa kodeissa on siis edelleen taidelasin parhaita esimerkkejä
1950-luvulta tällaisena perheen perintönä.



Kuva: Kaj Franck Kilta-astiasto

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/