[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaisen koiraharrastuksen historiaa 125 vuoden ajalta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Unhola, Kaija: Elämää koiran kanssa. Suomalainen koiraharrastus ennen ja
nyt.. Art House, 2014. 309 sivua.


Suomalaisen koiraharrastuksen historiaa 125 vuoden ajalta
---------------------------------------------------------

Joka viides suomalaisperhe omistaa koiran ja koiraharrastajien
keskusjärjestön, Suomen Kennelliiton, jäsenmäärä on maan väkilukuun
suhteutettuna maailman korkein. Näin toteaa liiton 125 vuoden taivalta
kartoittava teos Elämää koiran kanssa. Se valaisee ennen kaikkea järjestön,
mutta myös koirien ja niiden kasvattajien tarinaa.

 

Koirakirjallisuus koostuu suurelta osin lemmikin hoito- ja koulutusohjeista,
mutta ihmisen parasta ystävää on viime aikoina alettu tarkastella myös
historian näkökulmasta. Viime syksynä ilmestynyt Petri Pietiläisen Koirien
maailmanhistoria oli lähes läkähdyttävän monipuolinen teos, joka tarinoi
ihmisen ja koiran yhteisestä historiasta aina ihmiskunnan aamuhämäristä
alkaen.

Tänä keväänä ilmestynyt Elämää koiran kanssa on huomattavasti
kapeampialainen – itse asiassa se on Suomen Kennelliiton
125-vuotishistoriikki. Sen kirjoittaja on liiton viestintäpäällikkö Kaija
Unhola, joka on pitkään toiminut myös koiranäyttelyiden markkinointi- ja
tiedotustehtävissä ja kirjoittanut runsaasti juttuja liiton julkaisemaan
Koiramme-lehteen. Teoksen lähdepohja on kapeahko: suomalaisten
koirankasvattajajärjestöjen julkaisujen ohella on käytetty vain kahtatoista
koirakirjaa – monet niistä rotujärjestöjen merkkivuosinaan julkaisemia
teoksia – sekä joitakin nettisivustoja.

Tästä huolimatta kirjasta piirtyy ilmeisen tarkka kuva maamme
koiraharrastuksen synnystä ja kasvusta, siitä miten harvojen herrojen
harrastuksesta on tullut kaikkien kansalaispiirien yhteistä huvia.




Pystykorvista se alkoi

Vuonna 1889 suomalaiset koirankasvattajat perustivat Finska Kennelklubben
-nimisen yhdistyksen. Maailman ensimmäinen koiraharrastusseura, nimeltään
ytimekkäästi The Kennel Club, oli aloittanut toimintansa Iso-Britanniassa
1873.

Aluksi koirankasvatus ja koirien pito oli vaikutusvaltaisten ja varakkaiden
herrojen harrastus: yhdistyksen vuosikirjoissa näyttää vilisevän hovi-,
kauppa- ja vuorineuvoksia, tehtailijoita ja liikemiehiä. Mukana oli myös yksi
kirjailija: Juhani Aho, joka metsästi, kirjoitti metsästystarinoita ja
tuomarikertomuksia toimiessaan koiranäyttelytuomarina pystykorvaluokassa.
Aholla itsellään oli ajokoira.

Suomenpystykorva, jota aluksi kutsuttiin suomalaiseksi haukkuvaksi
lintukoiraksi, oli ensimmäinen rotu, jolle Suomessa vahvistettiin rotumerkit
vuonna 1892, siis melko pian kennelklubitoiminnan alettua. Nykyään
suomenpystykorva on kansanäänestyksellä valittu kansalliskoira, josta
kennelpiirit tahtoisivat tehdä Unescon maailmanperintökohteen.

Pian pystykorvien jälkeen myös muut kansalliset rodut – suomenajokoira,
karjalankarhukoira, suomenlapinkoira ja lapinporokoira – saivat omat
rotumääritelmänsä. (Sivumennen sanoen: yksi kirjan tietolaatikoista opastaa
rodunnimien kirjoittamisessa. Pääsääntöisesti ne kirjoitetaan kuten
edellä, siis yhdeksi sanaksi ilman yhdysmerkkiä. Suositukset ovat Kotimaisten
kielten tutkimuskeskuksen antamia. En uskoisi kenenkään suomenpystykorvassa
erehtyvän, mutta kingcharlesinspanielin oikeinkirjoitus saattaa jo aiheuttaa
päänvaivaa.)

Reilut sata vuotta sitten suomalaisessa koiraharrastamisessa painottui
metsästys. Nimenomaan metsästyskäyttöön lintua puuhun haukkuva
suomenpystykorvakin soveltui, mutta myös ajavat ja noutavat lintukoirat kuten
pointterit ja setterit olivat jo 1800–1900-lukujen vaihteessa suosittuja.

Nyt jo edesmenneen gordoninsetterin emäntänä yllätyin lukiessani, että jopa
Kennelklubin ensimmäisessä, vuonna 1891 Kaartin Maneesissa pidetyssä
koiranäyttelyssä oli esillä gordoninsettereitä, joista yksi pääsi
palkinnoillekin. Rotuhan on edelleen suhteellisen harvinainen: kun 2000-luvun
alkuvuosina ulkoilutin lemmikkiäni pääkaupunkiseudun koirapuistoissa, jouduin
usein vastaamaan kysymykseen: ”Mitäs kaikkia rotuja tuossa sun koirassa
on?”

Naiset mukaan toimintaan!

Vaikka koiraharrastuksen kehitystä ja eri vuosikymmenten ilmiöitä olisi
voinut sitoa enemmänkin yhteiskunnan yleiseen muutokseen, kirjasta näkyy,
että koira on ollut suomalaisen miehen (erityisesti juuri miehen!) seuralainen
niin sodassa kuin rauhassa, sekä sovinnossa että riidassa.

Aluksi koirien jalostus ja näyttelytoiminta oli hyvin miehistä puuhaa. Naisia
ryhdyttiin houkuttelemaan mukaan vasta 1920-luvulla, jolloin naiset alkoivat
muutenkin entistä enemmän näkyä ja liikkua kotipiirin ulkopuolella, hankkia
omia ammatteja, harrastaa autoilua, istua ravintoloissa…

1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä arviolta puolet maan rotukoirista kuoli
sisällissodan seurauksena: osa jouduttiin lopettamaan ruoanpuutteen takia, osan
tappoivat ”kurittomat huligaanijoukot” kuten kirjassa todetaan, osa menehtyi
vesikauhuepidemioiden uhrina. Tuon lähinnä kulkukoirien levittämän sairauden
takia kaikkialla Suomessa alettiin periä koiraveroa. Sen tuotolla oli tarkoitus
kattaa kotieläinvahinkojen torjuntakulut.

Viime vuosisadan alkupuolen kieliriidat näkyivät myös kenneltoiminnassa.
Alkuperäisessä yhdistyksessä pystyttiin toimimaan kahdella kielellä, ja
vuosijulkaisua painettiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Innokkaimmat
suomenmieliset perustivat kuitenkin 1935 Suomen Kennel-Liiton (nimi piti
kirjoittaa nimenomaan noin, ettei sekaannuksen vaaraa olisi), koska kokivat
klubin päätösvallan kasautuneen liikaa pääkaupunkiseudulle ja
ruotsinkielisille jäsenille. Myös pystykorva- ja kanakoirajaostot jakautuivat
kahtia, ja yhteisen pöydän ääreen päästiin vasta vuonna 1962, jolloin
nykyinen Suomen Kennelliitto perustettiin.

Pitkälti järjestöhistoriaa

Koska kirja on ensisijaisesti koiraharrastusten ja koirien jalostuksen
järjestöhistoriaa, on monta sinänsä kiintoisaa suomalaisen ihmisen ja hänen
koiransa yhteistä vaihetta sivuutettu milteipä vain maininnalla. Koiran
käyttö sodassa on yksi näistä; olisi ollut mielenkiintoista lukea, miten nuo
osin pakko-otetut, osin yksityisten lahjoittamat koirat koulutettiin viestien
viejiksi ym. tehtäviin.

Opaskoirat ilmestyivät kaduille pääasiassa sotasokeitten taluttajina;
mielenkiintoinen on tieto, että jo 1930-luvulla Helsingissä oli ainakin yksi
kuulokoira. Sen tehtävänä oli ilmoittaa kotiapulaisena toimivalle
kuulovammaiselle emännälleen ovikellon soitosta. Lapinporokoira puolestaan
säilyi kirjan mukaan siksi, että muuan inarilaismies, tunnettu
koirankasvattaja, pakeni Lapin sotaa tuntureille mukanaan parhaat porokoiransa,
narttu ja uros.

Muutamista keskeisistä koiraroduista kirjassa on tietolaatikko, mutta
enemmänkin niitä olisi voinut olla. Chihuahualle, 1950-luvun loppupuolella
Suomeen ilmaantuneelle kääpiökoiralle, on omistettu kokonainen alaluku, jossa
selvitetään myös rodun myyttinen historia. Pikkukoira on nykyisin huikean
suosittu – jos rodun pitkä- ja lyhytkarvaiset muunnokset laskettaisiin
Kennelliiton tilastoissa yhteen, chihuahua olisi kolmanneksi suosituin rotu heti
labradorinnoutajan ja suomenajokoiran jälkeen. Nykytilastoinnilla kolmatta
sijaa pitää hallussaan saksanpaimenkoira.

Kirjassa on runsaasti mm. liiton toimintaan eri aikoina vaikuttaneiden
henkilöiden pienoiselämäkertoja. Järjestöhistoriikissa nämä toki
puoltavat paikkaansa, mutta ”ulkopuolinen” lukija ei niistä kovin paljon
piitanne. Kennelliiton arkistoista olisi varmaan löytynyt tietoa mm. siitä,
miten eri koirarotujen suosio on ajan myötä vaihdellut. Varsinainen
koiraboomihan Suomessa alkoi 1990-luvun laman myötä; tuolloin vuotuiset
penturekisteröinnit nousivat lähes 50 000 eläimeen. Tämä ilmiö on
epäilemättä sidoksissa muun ”kotoilun” nousuun, mutta kirjassa se
sivuutetaan maininnalla. Yleensäkin kaikenlaista pohdiskelua olisi voinut
harrastaa enemmän, mutta ehkä kirjan taustalla vaikuttanut toimitusneuvosto
halusi kirjoituttaa nimenomaan järjestön historiikin?

Peni, piski ja rakki

Kirjan kansi koirasiluetteineen on hauska, ja sama iloinen väriskaala ja
kuvakavalkadi toistuu lukujen alkusivuilla. Muilta osin kuvituksessa on –
etenkin vanhimmalta osaltaan – hieman toivomisen varaa. Kuvat ovat yleensä
varsin pieniä, vaikka esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen metsästäjien
vaatetuksessa ja aseistuksessa ym. on niin hauskoja yksityiskohtia, että niitä
olisi mielellään tarkastellut hiukan suuremmassakin koossa.

Mutta kyllä kirjaan pikkuherkkujakin mahtuu: esimerkiksi tietoisku siitä,
mistä peni, piski ja rakki sekä muut koiran nimitykset ovat saaneet alkunsa,
lista suositeltavista koirannimistä (ja niitä on paljon!) vuodelta 1912 sekä
Juhani Ahon huikea kuvaus jäniksenajosta vuoden 1900 tammikuussa. Viimeksi
mainittua tuskin lienee aikaisemmin julkaistu muualla kuin Kennelklubin
vuosikirjassa.

Pikku puutteistaan huolimatta kirja on hyvä katsaus suomalaisen
koiraharrastuksen vaiheisiin, joista ei tietääkseni ole aikaisemmin
kirjoitettu, rotujärjestöhistoriikkeja lukuun ottamatta. Toivottavasti joku
toinenkin koiran- (mieluusti myös historian!) ystävä innostuu jatkossa
kirjoittamaan vastaavista teemoista. Työsarkaa riittäisi myös psykologeille
ja sosiologeille; he voisivat vaikkapa miettiä, mikä meistä suomalaisista
tekee maailman ehkä koiraystävällisimmän kansan ja mihin tarpeisiin
vastaavat kaveri-, kirjasto- ja vanhustenkotikoirat – perheiden lemmikeistä
puhumattakaan.



Kuva: Vornasen metsästäjäveljekset Petri, Iivana ja Jyrki sekä karhukoira.
I.K.  Inha, Museoviraston kuva-arkisto. 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/