[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Omalla äänellä, sopivasti valikoiden

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä:  Brita Kekkonen. WSOY, 2014. 257 sivua.


Omalla äänellä, sopivasti valikoiden
---------------------------------------------------------

Brita Kekkosen, o.s. Fagerholm (1927–2013) postuumisti ilmestyneet muistelmat
kertovat diplomaattiperheen – lähinnä rouvan – elämästä
1950–1980-luvuilla eri puolilla Eurooppaa sekä USA:ssa. Ne kertovat
avioliitosta, johon kaikessa hiljaisuudessa vihittiin maan kärkipoliitikkojen
lapset, ilmeisesti osittain vastoin vanhempien tahtoa. Mutta kuten Veli-Pekka
Leppänen Helsingin Sanomissa jo sanoi, muistelmat jättävät kertomatta yhtä
paljon kuin kertovat.

 

Brita Kekkosen muistelmat ovat ilmeisesti olleet mitä melkoisin iisakinkirkko,
ainakin jos on uskominen Helsingin Sanomia. Lehden kulttuuriosastossa muistelmat
arvioinut VTT Veli-Pekka Leppänen nimittäin toteaa, että teoksen kirjoittaja
Pia Maria Montonen oli Kekkosen kuudes yhteistyökumppani – muistelija
nimittäin hylkäsi viisi edellistä käsikirjoitusta, minkä mistäkin syystä.

Tämä viimeinen ilmestyi postuumisti: Brita Kekkonen kuoli syöpään
85-vuotiaana 10.5.2013. Muistelmien loppuun liittämässään epilogissa
Montonen kertoo, kuinka Brita Kekkosta lähdettiin viemään sairaalaan ja
tuolloin hänet pyydettiin paikalle. Kekkonen ojensi kätensä hyvästiksi ja
kehotti: ”Var inte orolig, börja bara skriva, det blir nog bra!”

Naiset olivat tutustuneet yhteisen tuttavan esitteleminä, havainneet asuvansa
lähekkäin, alkaneet tavata toisiaan ja puhua elämäkerran kirjoittamisesta.
Montosen mukaan muistelmien kirjoittaminen oli Kekkoselle tärkeää siksi,
ettei omille lapsille jäisi vanhempien elämästä mitään epäselvää. Mutta
ne tuli myös julkaista, sillä Brita Kekkonen koki olevansa viimeinen oman
sukupolvensa edustaja, joka oli elänyt arkea legendaarisen presidenttiparin
rinnalla.

Niinpä kirjan nimeksi on valittu ”Valtakunnan miniä”, ja suhde
appivanhempiin nousee vahvasti esiin jo takakansitekstissä. (Mainitsen
takakansitekstin siksi, että useimmat kuitenkin lukevat sen ennen kirjan
hankintaa, ja nykyisenä nettikaupan aikana tuo kirjan markkinoinnissa käytetty
teksti on yleensä lähes ainoa lukijan ennen ostopäätöstä näkemä tieto.)

Avioon appivanhempien tietämättä

Viime vuosisadan Suomi näyttäytyy useiden muistelmien ja
aikalaiskirjallisuuden valossa suurena luokkaretkenä, jossa köyhät mutta
eteenpäinpyrkivät nuoret nousevat vaatimattomista oloista eritasoisiin
johtotehtäviin, korkeimmillaan koko valtakunnan kärkimiehiksi.

Näin teki myös Brita Kekkosen (o.s. Fagerholm) isä Karl-August (1901–1984).
Isättömästä, parturinoppiin hakeutuneesta pojasta tuli lehtimies,
pitkäaikainen kansanedustaja, moninkertainen ministeri ja pääministeri,
lopulta eduskunnan puhemies ja Alkon pääjohtaja. Hänen sukunsa, lapsuutensa
ja osin nuoruutensakin vaiheet käydään läpi K-A. Fagerholmin 1970-luvulla
ilmestyneiden muistelmien alkukappaleissa, jotka tytär nimenomaan halusi oman
kirjansa ensimmäiseksi luvuksi. Ratkaisu on kieltämättä hieman erikoinen.
Ehkä Brita halusi alleviivata olleensa enemmän Fagerholmin tytär kuin
Kekkosen miniä – tuon ajatuksen hän esittää kirjan loppupuolella.

Fagerholmeilla oli kolme lasta, Brita (s. 1927) heistä vanhin. Helsingin
Vallilaan ja Taka-Töölöön sijoittuvat lapsuus- ja nuoruusmuistot kertovat
keskiluokkaisen perheen elämästä kolmikymmenluvun Helsingissä. Kotiapulaista
pidettiin, vaikka asuttiin kaksiossa eikä äiti käynyt töissä.
Sotavuosinakaan lapset eivät tunteneet oloaan turvattomaksi: talvisotaa he
pakenivat Hämeeseen ja Ruotsiin, jatkosodan aikana Brita ja hänen sisarensa
olivat sotalapsina Tanskassa.

Kun Brita kirjoitti ylioppilaaksi 1946, hän ei tiennyt, mitä ryhtyisi
opiskelemaan. Perheen talous oli niin hyvässä jamassa, että tyttö voitiin
lähettää Pariisiin, jossa hän opiskeli ilmeisen innottomasti ja lähinnä
turistoi eli katseli nähtävyyksiä. Pariisissa oleili muitakin
suomalaisnuoria, kuten Taneli Kekkonen, jonka Brita tapasi muutaman kerran,
tunsivathan he toisensa jo sotaa edeltävältä ajalta. Kipinä syttyi kuitenkin
vasta muutamia vuosia myöhemmin ja suhteen primus motor oli Brita; hän kertoo
jopa kirjoittaneensa kummankin nimen kuulutuspapereihin. Avioliitto solmittiin
salassa kesällä 1952; Kekkoset kuulivat siitä vasta kun morsiamen isä kutsui
sulhasen vanhemmat samppanjalle ja kahville. Tanelin kaksosveli Matti kylläkin
oli todistajana vihkitilaisuudessa.



Kuva: Brita Kekkosen kotiarkisto

Olivatko Kekkoset outoja?

Lähes koko ensimmäisen avioliittovuotensa pariskunta asui lapsuudenkodeissaan.
Brita Kekkosen mukaan syynä olivat hänen opintonsa (ranskaa, kirjallisuutta,
estetiikkaa, taidehistoriaa) sekä pääkaupungin sodanjälkeinen asuntopula.
Koko totuus ei ehkä kuitenkaan ole tässä: 1950-luvun alun nuoretparit asuivat
monesti jommankumman vanhempien peräkamarissa tai muuten alivuokralaisina,
usein hyvinkin ahtaasti.

Vasta kun Brita Fagerholm-Kekkonen valmistui filosofian kandidaatiksi
keväällä 1954, yhteiselämä pääsi alkamaan. Moskovaa, jossa Taneli
Kekkonen oli palvellut, seurasi Tukholma, sitten Rooma jossa Brita Kekkonen
näyttää viihtyneen loistavasti. Sieltä tarttui mukaan myös italialainen
kotiapulainen Pietro Arzilli, joka seurasi perhettä New Yorkiin, jossa Kekkoset
asuivat pari vuotta. Välillä palattiin Helsinkiin, ja keväällä 1965 Taneli
Kekkonen nimitettiin Suomen suurlähettilääksi Jugoslaviaan. Sen jälkeen hän
siirtyi taas Roomaan.

Noihin vuosiin osuvat myös muistelmien ehkä kiinnostavimmat luvut. Takakannen
maininnat ”oman aikansa Romeosta ja Juliasta” ja parin myrskyisästä
avioliitosta, josta raportoitiin ahkerasti lehdistössä, eivät kyllä
mielestäni pidä paikkaansa – tai sitten en osannut lukea rivien välejä.
Fagerholmit eivät näytä vastustaneen tyttärensä avioliittoa; sitä paitsi
se solmittiin jo ennen Fagerholmin ja Kekkosen vahvinta vastakkainasettelun
aikaa eli vuoden 1956 presidentinvaaleja. Toki vaalityö oli aloitettu vuosia
aikaisemmin, mutta hyvin perheet silti yhteiseen kahvipöytään mahtuivat,
joskaan kanssakäyminen ei kaiketi ollut kovin tiivistä. Ja lehtijutuista olisi
ollut hyvä ottaa mukaan jokunen katkelma; toki kirjassa kuvaillaan riitaa,
jonka aikana Brita potkaisi miestään piikkikorolla silmään – keskellä
Rooman kaoottista liikennettä.

Muistelijan mukaan Kekkosen perhe oli ”vähän outo” mutta vertauskohtana
olivat omat vanhemmat, joiden Brita sanoo eläneen koko elämänsä käsi
kädessä kun taas Sylvi ja Urho kulkivat osin omia teitään. Kekkosilla ei
pussattu eikä halattu, ei riidelty mutta ei myöskään nukuttu samassa
sängyssä. Kaksospojat Matti ja Taneli olivat kai enemmän äidin kuin isän
poikia; ainakin Tanelin elämää Sylvi pyrki päsmäröimään vielä silloin,
kun tämä työskenteli Moskovassa ja oli 25-vuotias diplomaatinalku.

Mitä taas miniän ja anopin väleihin tulee, niin eivät ne kovin kamalilta
vaikuta. Aluksi Sylvi ei kai juuri pitänyt miniästään – voi tietysti
miettiä, oliko syynä tämän henkilö vai se, että äiti epäili pojan
avioliiton myötä vieraantuvan äidistään? Aikana, jolloin lähes ainoa
yhteydenpitomuoto olivat pitkät kirjeet, Brita ja Sylvi kuitenkin kirjoittivat
toisilleen ilmeisen tiheään tahtiin. Sylvin käydessä Roomassa he
shoppailivat yhdessä ja viettivät jopa presidentinrouvan 60-vuotispäivää
kaksistaan – Taneli oli lähtenyt työmatkalle kuten usein muulloinkin
äitinsä vierailujen aikana.



Kuva: Brita Kekkosen kotiarkisto

Diplomaattiperheen arki ei ollut luksuselämää

Taneli Kekkosen diplomaattivuosiin osui merkittäviä tapahtumia, suurimpana
näistä vuoden 1975 Etyk-tapaaminen Helsingissä. Tuolloin Kekkoset asuivat
kotimaassa, ja Taneli oli ulkoministeriön neuvotteleva virkamies.
Huippukokouksen järjestelyistä jäi hampaankoloon kaivamaan se, että kun
Anita Hallama ja Brita Kekkonen järjestivät rouvien ohjelmaa (tai heidän piti
tehdä se yhdessä), Hallama otti itselleen koko projektin eikä Kekkosta
kutsuttu edes mukaan.

Muutkin 1900-luvun loppupuolen tapahtumat näyttäytyvät näissä muistelmissa
kulisseista katseltuna. Euroopan poliittinen kehitys jää dokumentoimatta,
vaikka diplomaattiperheen luulisi nimenomaan olleen tapahtumien keskipisteessä,
sillä esimerkiksi Taneli Kekkosen Varsovan-kausi 1980–1984 osui Lech Walesan,
Solidaarisuuden ja monenlaisen muutoksen aikaan. Se onkin ainoa ajanjakso,
missä politiikka edes pistäytyy kirjan sivuilla, vaikka vain lyhyinä
referaatteina Taneli Kekkosen ulkoministeriölle lähettämistä raporteista.

Kirjassa eletään perheen arjessa, ei neuvotteluhuoneissa, eikä suomalainen
diplomaattiperhe sen mukaan elänyt mitään luksuselämää, vaikka juhlissa
käytiin ja erilaisia silmäätekeviä tavattiin. Brita ompeli vaatteensa
pääosin itse – tekipä hän pukuja ystävälleen Kyllikki Forssellillekin
– ja opiskeli toimeliaasti kieliä. Oli tärkeää oppia kulloisenkin
kohdemaan kieltä. Jugoslavian vuosina hän ja tuolloin vasta kouluikäinen Timo
oppivat serbokroatian niin hyvin, että Timo toimi tulkkina jopa isoisä Urhon
virallisissa neuvotteluissa.

Britalla ja Tanelilla oli kaksi lasta: Timo ja hänen nuorempi sisarensa Tea. He
ovat luovuttaneet kirjan kirjoittajan Pia Maria Montosen käyttöön perheen
arkiston, johon kuuluu runsaasti kirjeitä ja valokuvia. Lähes koko kirjan
kuvitus – ja sitä on paljon! – onkin perheen yksityisistä albumeista.
Myös eri aikakausien, enimmäkseen 1950–60-lukujen, kirjeitä lainataan
runsaasti, mikä tietysti tuo tapahtumat ja kirjoittajien omat äänet lähelle
lukijaa.

Mitä kaikkea jää kertomatta?

1980-luvulle tultaessa Taneli Kekkosen alkoholismi oli jo pitkällä, ja
suurlähettilään pesti Tel Avivissa 1984–1985 jäi hänen viimeiseksi
virakseen. Kekkosta syytettiin rattijuoppoudesta, komennettiin Suomeen ja
asetettiin disponibiliteettiin eli vapautettiin virkatehtävistään. Silti
hänen piti olla käytettävissä, joten mies hilautui aamuisin
ulkoministeriöön, vaikka töitä ei annettu. Masennus vaivasi, ja heinäkuussa
1985 Taneli Kekkonen hirttäytyi kotonaan koiranremmiin. Hän oli tuolloin
56-vuotias. Presidentti Koiviston surunvalittelukukat Brita Kekkonen kertoo
lähettäneensä saman tien takaisin.

Taneli Kekkonen haudattiin hiljaisesti. Seuraavan vuoden syksynä pidetyissä
Urho Kekkosen mahtihautajaisissa perhe – Britan mukaan koko suku – osoitti
käytöksellään, ketkä heidän mielestään olivat tarinan konnat: Mauno
Koivisto ja Paavo Väyrynen. Urho Kekkonen kuoli syksyllä 1986 tietämättä
poikansa kuolemasta.

Tämän epäilemättä erittäin rankan ajanjakson – Britan vanhemmat kuolivat
lyhyin väliajoin alkuvuodesta 1984 ja appiukko-Urho oli jo tuolloin sairautensa
takia muissa maailmoissa – kuvauksen jälkeen kirjasta ikään kuin loppuu
veto. Toki siitä selviää, että Brita Kekkonen eli vielä lähes kaksi
vuosikymmentä ystävien kanssa seurustellen, kulttuuria, erityisesti klassista
musiikkia, harrastaen ja maailmantapahtumia jatkuvasti ja terävästi
kommentoiden. Myös teoksen loppulukujen aiheet eli kulttuuririennot,
ompeleminen, ruoanlaitto, ystävät ynnä muut olisi voinut sulattaa yhdeksi
kokonaisuudeksi. Loppuivatko muistelijalta voimat? Vai kirjoittajalta aika?

Kirja on kirjoitettu vain ja ainoastaan Brita Kekkosen näkökulmasta, hänen
muistojaan kuunnellen, hänen arkistoaan penkoen. Muistelmien kohdalla tämä on
tietysti ymmärrettävää, mutta kun tekijänä kuitenkin on toimittaja, olisi
toivonut, että tämä olisi reippaasti kysynyt siitä, minkä päähenkilö
itse jätti kertomatta, jolloin teoksesta olisi kasvanut täysipainoinen
elämäkerta. Kirjassa käsiteltyinä vuosikymmeninä tapahtui paljon sekä
Suomessa että maailmalla – teräväkieliseksi kuvatulla Brita Kekkosella
olisi varmaan ollut monesta asiasta mielipide, jos sitä vain olisi kysytty.

Myös perhetapahtumien kuvauksesta – joka siis kirjan nimenkin perusteella
olisi teoksen keskeinen anti – näyttää puuttuvan yhtä ja toista
oleellista. Esimerkiksi Sylvi Kekkosen kuoleman joulukuun 1974 alussa luulisi
olleen tapahtuma, joka järkytti perhepiiriä, etenkin kun Brita ja Taneli
asuivat tuolloin Suomessa ja ainakin varhaisempina vuosinaan Taneli näyttää
olleen varsinainen äidinpoika. Kirjaa kirjoitettaessa olisi kai voitu
käyttää muitakin lähteitä kuin Brita-rouvan haastatteluja ja Urho ja Sylvi
Kekkosen päiväkirjoja (no, on lähdeluettelossa tuorein Sylvi Kekkosen
elämäkerta ja ne jo arvioni alussa mainitut K. A. Fagerholmin muistelmat).



Kuva: Brita Kekkosen kotiarkisto.

Kun kirjanteossa on epilogin mukaan avustanut toinenkin toimittaja ja
sivustatukena lisäksi Kekkos-tutkija Juhani Suomi, olisi näkökulmaa voinut
hyvin laajentaa Brita Kekkosen elämäntarinan siitä mitenkään kärsimättä.

Huhtikuussa ilmestynyt kirja näyttää olevan huikean suosittu: se on
kirjakauppojen Mitä Suomi lukee-listalla kymmenen ensimmäisen joukossa, ja
kirjastojen varauslistat ovat joka puolella Suomea pitkiä. Sen sijaan kritiikki
ei ole kohdellut sitä kovin lempeästi: ronskeimmat arvostelijat puhuvat jopa
”kahvipöytäjuoruilusta”. Minä en ihan noin jyrkästi sanoisi, mutta
elämäkerraksi en tätä kyllä kutsuisi, vaan kyseessä ovat yhdenlaisella
näköalapaikalla eläneen – ja näkymiään valikoivasti kuvaavan –
henkilön postuumisti ilmestyneet muistelmat. Hetkittäin niissä on hyvinkin
herttaisia episodeja, välillä taas varsin pisteliäitä mielipiteitä
ihmisistä, joita muistelija oli matkansa varrella tavannut tai jotka hän oli
itse valikoinut ystävikseen.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/