[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Korrektisti Norjan kuningattaresta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anu Lahtinen <anulah at utu.fi> Suomen historian dosentti, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kolloen, Ingar Sletten: Kuningatar Sonja (Dronning). Kääntänyt Pirkko Leino.
WSOY, 2013. 377 sivua.


Korrektisti Norjan kuningattaresta
---------------------------------------------------------

Ingar Sletten Kolloenin kirja Norjan kunningatar Sonjasta (s. 1937) on
aavistuksen vaisu mutta hienotunteinen elämäkerta, jossa kuningattaren
kokemusten kautta pohditaan norjalaisen monarkian nykypäivää ja historiaa,
samoin kuin naisen asemaa kuninkaallisessa perheessä.

Ei varmasti ole helppoa kirjoittaa elävän monarkin elämäkertaa, tulipa
tehtävä sitten pyytämättä tai pyydettynä. Useita elämäkertoja
kirjoittanut toimittaja ja kirjailija Ingar Sletten Kolloen on varmasti
tasapainoillut monenlaisten odotusten ja rajoitusten kanssa kirjoittaessaan
Norjan kuningattaren, Sonjan (o.s. Haraldsen, 4.7.1937 ) elämäkertaa, joka
ilmestyi Norjassa vuonna 2012 nimellä Dronningen. Kirjoittaja on päässyt
tutustumaan kuningattaren omiin arkistoihin, ja sekä kirjalliset lähteet että
kuningattaren omat muistelut tuovat elämäkertaan henkilökohtaisesti koetun
tuntua.

Sonja Haraldsen oli norjalaisen liikemiehen tytär, siis porvarillista
syntyperää, ja perheen tekstiilialan yritystoiminnan vuoksi puhuttiinkin
"pukimokuninkaallisista." Sletten Kolloen pyrkii tekemään selväksi, ettei
Sonjan lapsuus ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan että sisaren
sodanaikaiset traumat sekä isän kuolema varjostivat hänen nuoruuttaan. Sonjan
olikin nuorena otettava vastuuta omista tekemisistään ja osallistuttava
perheyrityksen hoitoon. Varsinaisessa köyhyydessä hän ei elänyt, vaan
perhesuhteiden ja hyvän koulutuksen ansiosta hän oli kansainvälisesti
suuntautunut nuori nainen, joka liikkui samoissa seurapiireissä kuin
kruununprinssi Haraldin ystävät.

Sonjan porvarillinen tausta aiheutti kuitenkin aikanaan paljon jännitteitä,
puheita ja skandaalinhakuisia uutisjuttuja. Kruununprinssi Haraldin sisaret
olivat solmineet avioliiton kuninkaallisten piirien ulkopuolelta, mikä ei ollut
yhtä kuohuttavaa, koska heillä ei muutenkaan ollut osaa eikä arpaa
kruununperimysjärjestyksessä. Sonja ja Harald joutuivat kuitenkin
vuosikymmenen ajan salailemaan suhdettaan ja epäilivät välillä vakavasti sen
tulevaisuutta, kunnes sekä yleinen mielipide että leski-isä, kuningas Olavi,
antoivat liitolle hyväksyntänsä. Sonja ja Harald kihlautuivat ja menivät
naimisiin vuonna 1968.

Sonja oli sopivan kansanomainen saavuttaakseen suosiota, ja toisaalta hän oli
kyllin tahdikas ja seurapiirielämään tottunut selviytyäkseen monista
etiketti- ja protokollavaatimuksista. Elämäkerta korostaa myös hänen olleen
hyvin tunnollinen uusiin tehtäviin perehtyessään. Vasta 1990-luvun alussa,
kuningas Olavin kuoltua, viisikymppinen aviopari nousi Norjan varsinaiseksi
hallitsijapariksi. Käytössä ollut valta oli toki tuolloinkin varsin rajattua,
mutta hovihallinnon ja edustustehtäviensä kautta aviopari saattoi kuitenkin
tuoda esiin oman näkemyksensä siitä, että moderni hallitsijaperhe on
demokraattinen, uudistumiskykyinen ja inhimillinen.  

Kuninkaalliset demokratiassa

Sinänsä monarkia ja kuninkaallinen perhe ovat nykypäivän maailmassa hiukan
outo jäänne, ja elämäkertaa lukiessa tulee usein mieleen, että on jotenkin
traagista miten muutama poloinen ihmislapsi joko syntymässä tai avioliitossa
saa kannettavakseen niin raskaan edustusvelvollisuuden ristin. Elämäkerran
kirjoittaja päätyy korostamaan sitä, että hallitsijaperhe voi demokratiassa
parhaimmillaan edustaa sitä, mikä valtakunnan asukkaiden mielestä heidän
maassaan ja kansassaan on parasta. Tämä ei tietenkään ole aina helppoa,
koska norjalaisilla ei ole monoliittista identiteettiä, jota olisi helppo
edustaa. Sonjan edustustehtävät esimerkiksi olympialaisten valmisteluissa
herättivätkin selvästi ristiriitaisia tunteita.

Elämäkerta on paikoittain hiukan tasapaksu ja kuvaileva. Välillä kirjoittaja
kuvaa yksityiskohtaisesti kuningattaren vaatetusta ja arvokkaita tilaisuuksia,
ilmeisesti tapahtumasta otettujen valokuvien tai lehtitietojen perusteella.
Oletettavasti moni tapahtuma kiehtoo enemmän norjalaisia tai Norjassa asuvia,
joille paikannimet ja kuvatut kohteet sekä historialliset vaiheet lienevät
tutumpia ja tunnepitoisempia kuin suomalaislukijalle.

Oma huone

Kirjoittaja hakee tarinaan tummempia sävyjä kertomalla Sonjan oman perheen
vaikeuksista sekä nuoren modernin naisen yrityksistä muuttaa jäykkää,
miehistä hovihallintoa uuteen suuntaan. Tällä tavoin kirja määrittelee
Sonjan yhdeksi esimerkiksi 1900-luvun naisista, jotka ovat hakeneet itselleen
uudenlaista yhteiskunnallista asemaa. Muisteluista käy ilmi, että
kruununprinssin puolisolle ei haluttu rahoittaa omaa toimistotyöntekijää tai
edes toimistohuonetta, Sonja sai siis ponnistella päästäkseen "oman huoneen"
rauhaan. Kuningattaren läsnäolo esimerkiksi valtiopäivien avajaisissa ei
myöskään ollut itsestäänselvyys. Kirja päättyy toiveikkaisiin
tulevaisuudennäkymiin, joissa visioidaan tulevaa norjalaista monarkiaa, jossa
kruununperimysjärjestys sallii myös perheen naisten nousta valtaistuimelle.

Kirjassa tulee myös selkeästi esille se julkisuuden paine, joka kohdistuu koko
hallitsijaperheeseen. Sonjan ja Haraldin kaksi lasta, Märtha Louise ja
kruununprinssi Haakon, ovat alusta alkaen saaneet tästä osansa, joskin heitä
on pyritty kasvattamaan olosuhteisiin nähden normaalisti. Eräässä
lehdistötapaamisessa kuningatar totesi epävirallisesti median edustajille,
että jos kuningasperheen lapsia vainotaan liikaa, maa tulee menettämään
kuninkaallisensa.

Omien nuoruusajan kokemustensa vuoksi kuningatar Sonja on myös voinut
ymmärtää poikansa Haakonin ja tämän puolison, Mette-Maritin, rakkautta.
Elämäkerrassa kuvataankin Sonjan omin sanoin tukea, jota hän alusta alkaen
kertoo halunneensa tarjota nuorelle parille. Sivumennen sanoen kirjasta käy
ilmi, että tämä "yksinhuoltajaäitikään" ei ole kuka tahansa poloinen
kerrostalolähiön nainen (kuten Sonjakaan ei ollut kuka tahansa
kaupunkilaistyttö).

Myönteistä kirjassa on, että se pohtii Norjan hallitsijoiden asemaa ja
näiden perintöä 1800-luvulta 2000-luvulle. Näin se tulee muistuttaneeksi,
että maan uusi oma monarkia on itse asiassa varsin lyhytikäinen ja hauras,
vasta kolmen hallitsijasukupolven mittainen. Unionikuningatar Margaretan ajoista
1900-luvun alkuun maalla ei ollut varsinaisia omia kuninkaallisia. Sonjaa
edeltäviä norjalaissyntyisiä kuningattaria on haettava 1200-luvulta. Nykyinen
monarkia on joutunut tasapainoilemaan todella ammoisten keskiaikaisten
kuningasperheiden, tanskalaisten sekä ruotsalaisten hallitsijahuoneiden
perinnön sekä nykyvaatimusten kanssa. 

Vaikka vanha sukupolvi kuvataan tarkan hierarkkisena, norjalainen hovielämä
näyttäytyy kuvauksissa suhteellisen vaatimattomana ja maanläheisenä. Tämä
selittänee myös sitä, että vasemmistopuolueidenkin edustajat ovat lopulta
suhtautuneet perheeseen varsin hyväntahtoisesti. Elämäkerrassa korostetaan
myös Sonjan pyrkimyksiä kaikin tavoin edistää Norjan tunnettuutta sekä
yritysmaailman että matkailun ja kulttuurin saralla. Kirjassa on epäilemättä
pyritty välttämään vaikutelmaa, että kuninkaallinen perhe mitenkään
ylenpalttisesti tuhlailisi valtion varoja.

Köyhä kuningashuone

Välillä tuntuu hiukan huvittavalta, että hallitsijaperhe kuvataan kovin
varattomana, kun he kamppailevat valtion myöntämien määrärahojen kanssa.
Mistään keppikerjäläisyydestä ei missään vaiheessa ole kysymys. Toisaalta
lienee uskottava elämäkerran kirjoittajan ilmoitusta, että Norjan
hallitsijahuone on ollut eurooppalaisittain kaikkein vähämenoisin.
Säästeliäästä ja improvisoidusta elämästä tarjotaan esimerkkejä
aiemmiltakin vuosikymmeniltä - käy muun muassa ilmi, että 1900-luvun alussa
ensimmäisen uuden monarkin kruunajaisissa jouduttiin lainaamaan teatterissa
käytettyä "valtaistuinta", jotta uusi kuningatar sai ainakin päällisin
puolin kelvollisen istuimen itselleen.

Kuninkaanlinnan remontti aiheutti norjalaislehdistössä jonkin verran hälyä
ja paheksuntaa, minkä vuoksi elämäkerrassa ehkä painotetaan kautta linjan
sitä, että vuosituhannen taitteessa toteutettu kunnostushanke oli niin hintava
lähinnä siksi, että kuningas Olavi oli säilyttänyt linnan ennallaan
vuosikymmenten ajan eikä sen kunnostukseen ollut löytynyt rahaa. Kustannusten
vastineeksi hallitsijaperhe on pyrkinyt tuomaan linnan tavallisten norjalaisten
ja turistien ulottuville.

Kirjasta jää päällimmäiseksi tunteeksi myötätunto ihmisiä kohtaan,
joiden kohtalona on tasapainoilla vuosisataisten kuninkaallisia perheitä
koskevien odotusten ja perinteiden ja nykyajan maailman vaatimusten välillä.
Nuorilla ihmisillä on joka tapauksessa miettimistä elämänvalinnoissaan,
melkoiseksi muodostuvat haasteet jos pitää lisäksi pakoilla median tunkeilua,
sivullisten arvostelua ja perinteiden tiukkoja vaatimuksia. Sonjan elämäkerta
tarjoaa monia esimerkkejä siitä, miten tämä vaikutti elämään -
esimerkiksi kertoessaan, miten vastavihitty pari huijasi mediaa monin
peiteoperaatioin päästäkseen huomaamatta häämatkalleen. Kuningatar on
elämäkerrassa saanut tilaisuuden kertoa kohutuista tapahtumista omasta
näkökulmastaan, mikä hänelle sallittakoon.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/