[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Irti lokeroinnista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Riitta Mäkinen <riitta.makinen at utu.fi> VTM, Lempäälä
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Brubaker, Rogers: Etnisyys ilman ryhmiä (Ethnicity without groups).
Kääntänyt Erkki Vainikkala, David Kivinen (luku1). Vastapaino, 2013. 351
sivua.


Irti lokeroinnista
---------------------------------------------------------

Sosiologi Rogers Brubaker tahtoo siirtää etnisten kysymysten tutkimusta
ryhmien määrittelystä monipuolisenpaan analyysiin. Näin vältetään
tarpeettomien lokerointien vahvistaminen. Teos on hyvä puheenvuoro alan
keskustelussa mutta osoittaa samalla, että valkoisella englanninkielisellä
professorilla on omat rajoituksensa nationalismin tutkijana.

Kustantamo Vastapaino ja suomentaja Erkki Vainikkala ovat tarttuneet
etnisyystutkimusta ja -keskustelua ravistaneen sosiologi Rogers Brubakerin
teksteihin, eli kirjaan Ethnicity without groups (2004) ja kahteen kirjaa
tuoreempaan artikkeliin, joilla on tekijän aloitteesta korvattu originaalin
kaksi lukua.

Eroon lokeroinnista

Esipuheen kirjoittajat, suomentaja sekä Petri Ruuska ja Jarno Valkonen
perustelevat kirjan suomentamista: ”Nyt kysytään, millä tavoin tieteet itse
osallistuvat maailman etnistämiseen, rodullistamiseen ja kansallistamiseen?”
Brubaker ei vain kysy, vaan myös ehdottaa toisenlaisia lähestymistapoja.

Keskeisiä käsitteitä, joita suomentaja joutuu pitämään näkyvillä
englanninkielisenä ja niitä esipuheessa selostamaan, ovat ’groupism’ ja
’groupness’. Edellisen, jota muutoin on määritelty mukautumisena ryhmän
ilmentämään kulttuuriseen malliin, Brubaker siirtää kriittiseksi
tutkimuskäsitteeksi. ”Sen kohteena ovat paitsi yhteiskunnan ryhmäyttävät
arkikäytännöt, myös ja ennen kaikkea tutkimuksessa samaa kaavaa noudattavat
ajattelutavat.” Groupness puolestaan on käsite, jonka yhteydessä Brubaker
muistuttaa, että se pitää ajatella muuttujana, ei vakiona.

Brubakerin (joissain luvuissa myös kirjoittajatovereiden) missio on avata
tutkijain ja myös mm. journalistien silmät tähänastiselle liialliselle
etnisten ryhmien ja identiteettien lokeroimiselle ja etsiä käsitteitä, joiden
avulla kansallisuuteen ja etnisyyteen liittyviä ilmiöitä voisi tarkastella
kehittyneemmin. Pahimmillaanhan esim. Afrikan ongelmat pelkistetään
”heimoidentiteetteihin”. (s. 83) Brubaker muistuttaa moneen kertaan, että
rotu, etnisyys ja kansakunta eivät ole itsenäisiä olioita, vaan tapoja
nähdä maailma. Kyseisten ilmiöiden tutkimista olisi monipuolistettava eli ei
niinkään tarkkailla kulloiseenkin ryhmään kuuluvien objektiivisia yhteisiä
piirteitä, vaan muunkinlaisia kategorioita, käsityksiä, suhteita,
tietorakenteita, skeemoja. Monet luokitukset, jopa mustien määrittely ja asema
Yhdysvalloissa, on historiassa tehty vaihtelevin tavoin, hän muistuttaa.

Kun ’identiteetin’ käsitettä käyttävä tutkija joutuu latelemaan paljon
varauksia, eikö voisi jo kyseenalaistaa koko käsitteen käytön, Brubaker
edelleen huomauttaa. Arjessa tarpeellisia ryhmiä kuvaavia käsitteitäkään ei
tarvitsisi ottaa tutkijan työvälineiksi.

”Nyt on aika siirtyä ’identiteetin’ tuolle puolen – ei minkään
kuvitellun universalismin vaan sellaisen käsitteellisen selkeyden nimissä,
joka on yhtä tarpeellinen yhteiskunta-analyysille kuin poliittiselle
ymmärrykselle.”

Pyrkimys on todella hyvä ja antanee paljon ajateltavaa vaikkapa sosiologian
metodologeille. Onko esimerkiksi mielipidekyselyissä paikallaan tarjoilla
yliopistollisella arvovallalla, kuin luonnollisina asioina, kysymyksiä tyyliin:
”Keitä seuraavista ryhmistä ette halua naapureiksenne?”

Sitten suomalaisen, suomalaisten kieli- ja kansallisuustuntemuksia tutkivan
historioitsijan kriittiset huomiot:

WASP:in maailma

Brubakerin rajoitus on hänen oma kategoriansa: arvostetun angloamerikkalaisen
yliopiston menestynyt valkoihoinen miesprofessori. Siinä asemassa ollaan
ihmiskunnan ehdotonta yläluokkaa. Omakohtaista syrjintä- tai edes
ylenkatsekokemusta ei ole ja sellaiseen on vaikea samaistua. Oma kieli ja
ajattelutapa koetaan universaalina. Sen näkemyksen heijastumana nähdään
myös muualla vallitseva, vahvojen johtama tila kuin normina. Muut
ryhmääntymiset näyttäytyvät ”ylhäältä päin annettuina”; poliitikot
ja heidän muodostamansa organisaatiot houkuttelevat kuohuntaan ihmisiä, jotka
muutoin olisivat oloihinsa tyytyväisiä, paheksuu Brubaker.

Brubakerin käsitys poliitikoista, ”herättäjistä” ja muista
”puuhamiehistä” on todella negatiivinen. Voi kysyä, oliko hänen
mielestään myös vaikkapa Martin Luther Kingin tai Nelson Mandelan toiminta
oman edun ajamista ja tarpeetonta ristiriidan lietsomista ylhäältä alaspäin?
Ylipäänsä etnisyys kirjassa kytkeytyy enemmän sotaan ja väkivaltaan,
harvemmin syrjintään tai sellaisesta irti pääsemiseen.

Yksikieliseen elämäntapaan tottuneen tutkijan ajattelutapaa havainnollistaa
esim. seuraava sitaatti, joka koskee Romanian Transilvaniaa:

”Kaupungissa toimii erillinen unkarinkielinen koulujärjestelmä maan
varsinaisen koulutusjärjestelmän rinnalla. […] Rinnakkainen
koulujärjestelmä tarjoaa ”unkarilaisuudelle” etnokansallisena kategoriana
juuri tällaisen lokeron. Se on strategisesti tarkkaan asemoitu. Unkarinkieliset
koulut tarjoavat unkarilaisuuden kategorialle legitiimin institutionaalisen
”kodin” ja julkisen suojapaikan, jossa pieni unkarilaisten maailma voi
toimia suuremman romanialaisen maailman sisällä.  […] tämä maailma
uusintaa hyvin pitkälle itse itsensä.” (s. 53)

Edes kiivaimmat perussuomalaiset Suomessa tuskin kuvaisivat ruotsinkielistä
opetusta ’rinnakkaiseksi koulujärjestelmäksi’ tai merkitsisivät
Svenskfinlandin lainausmerkkeihin. Minusta tuntuisi myös vähän
epäkohteliaalta kirjoittaa suomenruotsalaisista sinänsä varmasti paikkansa
pitävästi kuinka etnisten verkostojen uusiintuminen voi tapahtua myös ilman
vahvaa ryhmämuotoisuutta, pelkästään yleisten mahdollisuusrakenteiden ja
arkisten kontaktimahdollisuuksien ja niistä seuraavan suhteellisen korkean
endogamian kautta. No, ehkä jos olisin sosiologi?

On kuitenkin todettava, että kirjan viimeisessä ja tuoreimmassa luvussa, jossa
samaan kaupunkiin ja problematiikkaan palataan, ilmaisu on muuttunut. Mutta
edelleen, jos sijoittaa ’unkarilaisen’ tilalle suomenruotsalaisen ja
’romanialaisen’ tilalle suomenkielisen, huomaa eron meikäläiseen
ajattelutapaan. Koska Brubaker ensisijaisesti tarkkailee hankauskohtia, lukija
alkaa ymmärtää, että vähemmän unkarilaisuutta on yhtä kuin vähemmän
ongelmia. Mitään kaksikielisyys rikkautena ja siltana -ajattelua ei näy.
Ylipäänsä, kieli ja äidinkieli jonain sellaisena perustavana ihmisen
ominaisuutena, oikeutena ja rikkautena, joka meillä on perusideologiaa, ei
kuulu kirjan edustamaan ajatteluun. Anglosaksisten nationalismitutkijoiden,
esim. Hobsbawminkin on myös vaikea tunnistaa kielen kirjallisen viljelyn
tarvetta ja merkitystä.

Monisyinen Eurooppa ja etnisyyden jokapäiväinen kokemus

Koska Brubaker haluaa eroon ’etnisistä ryhmistä’ edellä  lainatussa
katkelmassakin viljellään ’kategoriaa’. Oman arkiymmärrykseni mukaan
kieliryhmä ei ole ’etninen’ yhteisöissä, joissa eletään suhteellisen
samaan tapaan ilman räikeää eriarvoisuutta (esim. Suomessa ja
Transilvaniassa). On itselleni myös hankala ymmärtää ideaa
”ei-ryhmistä”, kun käsittelyssä kuitenkin ovat juuri ’romanialaiset’
ja ’unkarilaiset’. Vastaava tilanne tulee luvussa ”Nuerit – esimerkki
antropologisesta Afrikan-tutkimuksesta”. Brubaker kiittää jo 1940
ilmestynyttä E. E. Evans-Pritchardin klassikkoa The Nuer, jossa ”sosiaalinen
maailma käsitetään ihmisten välisten yhteyksien määrän ja laadun mukaan,
eikä kategorioiden, ryhmien tai rajojen puitteissa.” Silti niin kyseinen
kirja kuin lukukin on saanut otsikkonsa heimon/kansan nimestä, ei mistään
suhdejärjestelmästä. Mutta enhän ole sosiologi ja hyvällä tahdolla kyllä
ymmärrän, että aivan aiheellisena ideana on irrottaa
yhteiskuntatieteilijöitä vuosisataisesta luokittelu- ja määrittelyvimmasta
kohti monipuolisempaa analyysiä.

Keväällä 2014 ajankohtaiseen Ukraina-aiheeseen liittyen Brubakerilla on puoli
sivua tekstiä (s. 90) alaluvussa ”Itäeurooppalainen nationalismi”. Hän
kuvailee tyhjentävien ja poissulkevien venäläisen ja ukrainalaisen kategorian
ongelmallisuuden, vaikka sellaisia käytetään mm. väestönlaskennoissa.
Loppuarvio on, että ”on mahdollista kuvitella olosuhteita, joissa
venäläisiksi nimettyjen Ukrainan asukkaiden keskuudessa syntyisi
’ryhmäisyyttä’. Mutta sellaista ryhmähenkeä ei voi pitää itsestään
selvänä”. Argumentointi liittyy pohdintaan muka tukahdutettujen kansallisten
identiteettien paluusta. – Ei, Neuvostoliiton hallinto ei suinkaan
tukahduttanut ajatusta kansallisuudesta, vaan näki tavattomasti vaivaa
institutionaalistaakseen ja kodifioidakseen sen. Saihan jokainen
neuvostokansalainen syntyperänsä pohjalta ’kansallisuuden’. Sen ei
kuitenkaan tarvinnut merkitä ’identiteettiä’, argumentoi Brubaker ja antaa
esimerkiksi juuri Ukrainan. Siellähän vielä on toimittu kansalaisuutta
korostavan kansakuntaisuuden mallilla, toisin kuin esimerkiksi Virossa ja
Latviassa, ”joissa on rajoittava kansalaisuutta koskeva lainsäädäntö ja
korostunut etnokulttuurisen säilymisen retoriikka.” Kerta kaikkiaan, jotain
perustavaa ymmärrystä Euroopan moniulotteisista olosuhteista jää
kirjoittajalta puuttumaan.

Tekisi mieli ajatella Kiplingiä mukaillen, että Amerikka on Amerikka ja
Eurooppa on Eurooppa… Mutta, totta, eiväthän ne asetu lokeroihin. Brubakerin
kuitenkin melkein laittaisin amerikkalaisen idealistin lokeroon, mikä ei
kiellä, etteikö hänellä ole tärkeää sanottavaa jatkuvasti käytävissä
nationalismi- ja identiteetti -keskusteluissa. Sitä merkitsee jo se, että hän
korostaa tarvetta tutkia jokapäiväistä rivikansalaisten kokemusta.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/