[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Nojatuolimatka ortodoksiluostareihin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Rose-Marie Peake <peake at mappi.helsinki.fi> FM, teol. yo, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Takala, Vesa; Härkönen, Jyrki: Sielun saarille - Suomen lähialueiden
luostareita. Kirjapaja, 2014. 144 sivua.


Nojatuolimatka ortodoksiluostareihin
---------------------------------------------------------

Sielun saarille – Suomen lähialueiden luostareita on herkkä nojatuolimatka,
joka inspiroi tarttumaan pyhiinvaeltajan sauvaan vaikka jo heti tänä kesänä.
Kirja esittelee kauniin kuvin Venäjän länsiosien ja Viron
ortodoksiluostareita, jotka sijaitsevat viimeisen kymmenen vuoden aikana
vakiintuneiden pyhiinvaellusreittien varrella. Itsenäisesti matkaan ei
kuitenkaan voi lähteä, vaan ainoastaan kokeneen matkanjärjestäjän
opastuksella, kirjan kirjoittajat painottavat. Historiallisten faktojen
ystävän tulee niin ikään tukeutua muihin oppaisiin tämän teoksen rinnalla,
sillä asiallisesta lähihistorian ja nykypäivän kuvauksesta huolimatta kirja
ontuu luostarilaitoksen historiallisen taustoituksen kohdalla.

Sielun saarille -teoksen kirjoittajien, Vesa Takalan ja Jyrki Härkösen taustat
kielivät kaksikon olevan hyvin perehtynyt nykypäivän venäläisluostareihin:
esipuheen mukaan he ovat perheineen kiertäneet Suomen lähialueiden luostareita
jo neljänkymmenen vuoden ajan. Lisäksi kirjoittajilla on myös ammatillinen
side ortodoksikirkkoon: Takala on ortodoksisen kirkon rovasti, minkä lisäksi
hän on toiminut lehtikuvaajana ja kuvittajana; hän on myös vastuussa
valtaosasta kirjan paikoin jopa eteerisen kauniista kuvista. Valokuvat on
soinnuttanut yhteen tekstin ja kartan kanssa taittaja Iiris Kallunki. Toinen
kirjoittaja, Jyrki Härkönen, on tietokirjailija, joka on kirjoittanut
erityisesti ortodoksiseen uskoon liittyen.

Kirjan vahvuus onkin ainutlaatuisen oven avaaminen kiehtovaan
ortodoksiluostareiden maailmaan aivan lähiseuduillamme. Se ei nimittäin
hankalista lupakäytännöistä johtuen välttämättä onnistu ihan jokaiselta.
Tekijät kiittävätkin saatteessa nimeltä mainiten lukuisia metropoliittoja ja
luostareiden johtajia, jotka ovat antaneet siunauksensa kirjaprojektille.

Miksi luostariin?

Teos alkaa johdannolla luostarihengellisyyden filosofiaan. Kirjoittajat
vastaavat varmasti monia luterilaisia rivikristittyjä askarruttavaan
kysymykseen: miksi ihmeessä kukaan nykypäivän ihminen haluaisi luopua
mukavuuksista ja vetäytyä luostariin viettämään enemmän tai vähemmän
askeettista yhteisöelämää?

Kysymys on mielestäni relevantti siitäkin huolimatta, että kokemuksellinen
hengellisyys etenkin pyhiinvaelluksen muodossa on kasvattanut suosiotaan myös
pääosin protestanttisessa Suomessa; enemmän tai vähemmän uskonnollisten
suomalaisten ponnisteluja Santiago de Compostelan luostarien täplittämällä
reitillä on saatu seurata televisiosarjassa saakka. Silti kaiken
elämyksellisyyden keskellä vaeltajalla ei välttämättä aina ole tietoa
luostarihengellisyyden rikkaasta perinteestä.

Niin idässä kuin lännessäkin, yhtä hyvin myöhäisantiikissa kuin
myöhemmin, luostareihin on vetäydytty kokonaisvaltaisemman hengellisyyden ja
sitä kautta täydemmän elämän saavuttamiseksi. Askeesi palvelee
aistillisista tarpeista vapautumista ja mahdollistaa hiljaisuuden viisauden
tutkiskelun. Tutkiskelua tukee elämä luostarissa, jonka ajatellaan olevan
ikään kuin rauhallinen, eristyksissä sijaitseva saari – tai sielun saari,
johon kirjan nimessäkin viitataan.

Ennen opinahjojen avaamista kummallekin sukupuolelle luostarit tarjosivat
etenkin naisille myös ainutlaatuisen mahdollisuuden intellektuaaliseen itsensä
toteuttamiseen. Kristikunnan tunnetuimpia oppineita naisia (ainakin lännessä)
oli keskiajalla abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläinen, joka ei
ainoastaan kirjoittanut laajasti erilaisista aiheista teologiasta
lääketieteeseen vaan myös sävelsi. Huomionarvoista on, että kirjassa
esitellyistä ortodoksiluostareista noin puolet on naisluostareita.

Toisaalta on selvää, että kaipaus askeettisempaan elämäntapaan on edelleen
läsnä myös nykypäivässä. Tästä osoituksena on trendi-ilmiö
downshiftaus. Vaatimatonta, luonnonmukaista elämäntapaa kaipaavat ovat myös
hakeutuneet erilaisiin ekoyhteisöihin, eikä enää ole vain kyse
äärimmäisestä hippeilystä. ”Tavallinen” ihminen tuntuu edelleen
etsivän merkityksellisempää olemassaoloa, kaikesta materiaalisesta
hyvinvoinnistamme huolimatta.

Sielun saarille on oiva matkaopas Venäjän länsiosissa ja Virossa sijaitsevien
ortodoksiluostarien maailmaan. Luostarit on jaoteltu maantieteellisin perustein
kahdeksaan lukuun. Ensin käsitellään Pietarin alueen luostareita, sitten
siirrytään Laatokan, Syvärin, Äänisen ja Vienanmeren alueen luostareihin ja
lopuksi poiketaan Novgorodin ja Pihkovan luostareissa – Viron kahta
ortodoksiluostaria unohtamatta. Yhteensä luostareita esitellään 22 kappaletta
ja katedraaleja kaksi (Sofian katedraali Novgorodissa ja Pyhän Kolminaisuuden
katedraali Pihkovassa). Kaikkien luostareiden asukkaiden sukupuoli ei kirjasta
selviä, mutta ilmeisesti munkki- ja nunnaluostareita löytyy melko lailla
tasamäärä, kuten aiemmin mainitsin. Jokaisesta luostarista kerrotaan
pääpirteissään sen historia ja tärkeimmät pyhäinjäännös- ja
taideaarteet.

Tunnetuimpien, kuten Pietarissa sijaitsevan Aleksanteri Nevskin lavran sekä
Valamon ja Lintulan luostareiden ohella kirja valottaa hienosti tunnelmaa myös
paljon vaatimattomammilla ja tuntemattomimmilla ”sielun saarilla”:
koskettavat, isokokoiset kuvat viestivät rauhaa mutta myös elämäniloa
esimerkiksi Säntämän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen
nunnaluostarissa, joka perustettiin alun perin jo 1500-luvulla
vepsäläläiskylään Laatokan rannalle. Jumalansynnyttäjän suojeluksen –
Tervenitšin luostari, jossa on asunut sisaria vasta vuodesta 1991 lähtien,
sijaitsee puolestaan pysähdyttävän kauniissa yksinäisessä järvimaisemassa
Syvärillä. Yksi tuoreimmista luostareista on vuonna 2012 perustettu Johannes
Kastajan skiitta Reomän kylässä Saarenmaalla. Sen asukkaat, mustakaapuiset
nunnat, kuuluvat hallinnollisesti Keski-Kreikassa Larissan kaupungissa
sijaitsevan emoluostarin alaisuuteen. Toimeentulonsa nunnat hankkivat
luonnonmukaisella viljelyllä ja puutarhanhoidolla.

Itä vs länsi – historiallinen taustoitus ja sen puutteet

Ortodoksiluostarien lähihistorian ja nykypäivän asiantuntijat ja esteettisen
kuvauksen taitajat eivät kuitenkaan ole täysin onnistuneet historiallisen
taustoituksen kanssa.

Vaikka viimeisen vuosikymmenen aikana luostarihengellisyydestä on ilmestynyt
myös suomalaista tutkimusta, kirjoittajat ovat pitäytyneet – lähteitään
mainitsematta – vanhentuneessa kirjallisuudessa tai tutkimustraditiossa.
Näkökulma on hyvin itä-keskeinen; johdannosta ei saa kokonaiskuvaa
luostarihengellisyyden kehittymisestä ennen vuonna 1054 tapahtunutta lopullista
kristikunnan jakautumista niin kutsutuksia katoliseksi kirkoksi lännessä ja
ortodoksiseksi kirkoksi idässä.

Jostain kumman syystä kirjoittajat myös puhuvat Rooman valtakunnasta vielä
sydänkeskiajankin yhteydessä: ”Ikonoklasmin jälkeen 900–1200-luvuilla
alkoi luostareiden renessanssi. Silloin perustettiin Rooman imperiumin
merkittävimmät luostarit muun muassa Athosvuorelle.” (s. 13).
Nykytutkimuksessa, ainakin Länsi-Euroopassa, käsitettä Rooman valtakunta ei
käytetä enää 470-luvun jälkeen, jolloin pitkän sisäisen hajaannuksen ajan
katsotaan kärjistyneen viimeisen keisarin syrjäyttämiseen.

Pääpainon ollessa luostarilaitoksen itäisissä kehitysvaiheissa, teos
jättää myös mainitsematta läntisen kristikunnan mahtiluostarit kuten
500-luvulla Rooman lähelle perustetun Monte Cassinon, jota historioitsija Teemu
Immonen kuvaa 2012 valmistuneessa väitöskirjassaan mahdollisesti keskiajan
merkittävimmäksi luostariksi, sekä nykyisen Sveitsin alueella toimineen Sankt
Gallenin (perustettu 600-luvulla). Monte Cassino on erityisen tärkeä
perustajansa, Benedictus Nursialaisen vuoksi: munkin luostarilleen kehittämä
sääntö levisi ympäri kristikuntaa, myös itään, ja on edelleen tärkein
luostarisääntöjen pohja.

Kyseinen luostarisääntö on myös hiljattain suomennettu kirkkohistorian
dosentti Maiju Lehmijoki-Gardnerin ja historiantutkija Tuija Ainosen johdolla,
mikä olisi ollut varmasti monelle aiheesta innostuneelle maallikkolukijallekin
iloinen yllätys kirjallisuusluettelossa – mikäli sellaista olisi ollenkaan
teokseen liitetty. Historiallisesta taustoituksesta jää niin ikään uupumaan
maininta kotimaisista keskiaikaisista luostareista, kuten fransiskaanikoventista
Kökarissa, dominikaanikonventista Turussa – tai Naantalin luostarista, joka
perustettiin birgittalaissisarille 1400-luvun alkupuolella, ja jonka historian
käytöstä historioitsija Eva Ahl-Waris väitteli neljä vuotta sitten.

Idän ja lännen luostarien historia on niin ikään etäännytetty toisistaan
myös myöhempiä historiallisia vaiheita sivuttaessa. Esimerkiksi Katariina
Suuren 1762 käynnistämällä luostarireformilla, jonka seurauksena yli puolet
valtakunnan 12 000 luostarista lakkautettiin, oli läntiset vastineensa.
Absolutismin vaiheittainen mureneminen heikensi myös katolisen kirkon ja sitä
kautta luostareiden asemaa juuri 1750-luvulta lähtien kärjistyen esimerkiksi
Ranskassa suureen lakkautusaaltoon vallankumouksen mainingeissa 1790-luvun
alkuvuosina. Luostarilaitoksen uusi kukoistuskausi koettiin Venäjän lisäksi
myös katolisessa Länsi-Euroopassa niin ikään 1800-luvulla.

Kommunismin aikakaudelta uuteen kukoistukseen

Kirjan kiinnostavinta, joskin täysin oman asiantuntevuuteni ja siten
arviointikykyni ulkopuolelle sijoittuvaa antia on ortodoksiluostareiden
synkemmän historian valaiseminen kommunismin aikakaudella.

Venäjän vallankumous sulki lähes kaikki luostarit 70 vuodeksi, poikkeuksena
muutama luostari, jossa jatkui jumalanpalvelustoiminta. Yksi tällainen
erikoisluvan saanut luostari on Pihkovan alueella sijaitseva
Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen – Petšerin luostari.
Bolševikkien vainon seurauksena tuhansia papiston jäseniä ammuttiin, kirkkoja
ja luostareita häpäistiin ja niiden omaisuutta takavarikoitiin. Yksi
järkyttävä esimerkki liittyy 1400-luvulla perustettuun, Vienanmeren saarella
sijaitsevaan Kristuksen kirkastumisen – Solovetskin luostariin. Luostari
suljettiin vuonna 1920 ja muutamaa vuotta myöhemmin saari muutettiin
”Venäjän Golgataksi”, vankien keskitysleiriksi, jota Aleksandr
Solženitsyn kuvaa kirjassaan Vankileirien saaristo.

Silti vuonna 1937 yli 40 prosenttia Venäjän federaation asukkaista tunnusti
edelleen avoimesti ortodoksista uskoa. Näin ollen Stalin päätti vaihtaa
taktiikkaa: 1943–1944 perustettiin ortodoksisen kirkon asiainneuvosto ja
uskontoasiainneuvosto, jotka molemmat olivat hallituksen alaisia mutta toimivat
käytännössä salaisen palvelun osastoina. Toista maailmansotaa seurasi
merkittävä luostarilaitoksen elpyminen, kun luostareita perustettiin monin
verroin enemmän kuin ennen sotaa.

Nikita Hruštšovin kausi merkitsi kuitenkin jälleen taantumaa ja luostareiden
sulkemisaaltoa, joka kuitenkin alkoi taittua 1980-luvulle tultaessa. Vuonna
1988, Venäjän kristillisyyden tuhatvuotispäivänä, luostareita oli
toiminnassa 22 kappaletta. Vuonna 2001 luku oli jo 480 ja 2011 noin 800.

Lukuja selittää kansallisen identiteetin luomisprojekti, jossa
ortodoksikirkolla ja luostareiden jälleenrakentamisella on merkittävä rooli.
2000-luvulla kirkon johto nauttiikin läheisistä suhteista poliittiseen
eliittiin. Venäjän valtio on jo palauttanut noin kolmasosan vallankumouksen
aikana suljetuista luostareista ja olisi valmis palauttamaan paljon lisääkin.
Ortodoksinen kirkko kuitenkin epäröi, sillä lähes vuosisadan rappiolla
olleiden rakennusten entisöinti nielee valtavasti rahaa.  

Vaillinaisen historian tuntemuksen sekä puuttuvan lähde- ja
kirjallisuusluettelon ohella Sielun saarille– teoksen miinuksena voi myös
pitää arjen kuvauksen puuttumista. Munkkien ja nunnien haastattelujen kautta
olisi voinut avautua vielä rikkaampi kuva luostarihengellisyydestä ja
merkityksestä nykyihmiselle.

Napakampi kriittinen asenne ortodoksikirkkoa kohtaa ei niin ikään olisi ollut
pahitteeksi. Saimmehan toukokuun alussa lukea Helsingin Sanomista luostarinsa
jättäneen ”motoristimunkki” Jaroslav Jakubovskin haastattelun, jossa hän
kärjistäen vertasi ortodoksikirkkoa Neuvostoliittoon ja totesi: Jumalaa voi
tutkia jopa vapaammin kirkon ulkopuolella.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/