[H-verkko] Arvosteltavaksi: Siltalan syksy 2013 kirjoja

[Tapio Onnela]

Agricola - Suomen historiaverkko tarjoaa kirjoja arvosteltavaksi  Agricolan kirja-arvostelujulkaisuun (ISSN 1796-704X)

Jos haluat saada kirjasta arvostelukappaleen, lähetä sähköpostia  osoitteeseen: <agricolan.arvostelut at gmail.com>, jossa ilmoitat kirjan  nimen ja kustantajan sekä postiosoitteesi (maaposti!). Tiedot toimitetaan kustantajalle, joka lähettää sinulle kirjan. Perustele lyhyesti miksi juuri sinä haluaisit arvostella kyseisen  kirjan.
***

Siltala syksy 2013

Juhani Suomi: Mannerheim. Viimeinen kortti?

Kenestäkään toisesta suomalaisesta ei ole julkaistu niin runsaasti kirjoja ja artikkeleita kuin Mannerheimista. Marskin legenda tunnetaankin hyvin, mutta ihmisenä Mannerheimia on kuvattu äärimmäisen vähän. Henkilökuvaa tavoittelevan kirjoittajan tehtävä ei ole helppo, sillä Mannerheim poltti ja poltatti papereitaan useaan otteeseen. Huolellinen arkistojen hävitys jätti jäljelle enimmältään sellaista aineistoa, joka esittää hänet jälkipolville kaikin puolin myönteisessä valossa. Siksi tätä teosta varten on jouduttu kääntämään eri arkistoissa lähes joka ikinen kivi. Juhani Suomen teos pyrkii vastaamaan kahteen suureen kysymykseen. Oliko Mannerheim hänestä luodun myytin kokoinen ja näköinen, nimenomaan niinä vuosina, jotka olivat jatkosodan ja sen jälkiselvittelyjen aikana Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden säilymisen kannalta ratkaisevat? Oliko hän todella ”Suomen viimeinen kortti”, kuten Ruotsin ulkoministeriön kabinettisihteeri Erik Boheman elokuulla 1944 useaan otteeseen todisteli? Teos keskittyy ensisijaisesti Mannerheimin presidenttikauteen. Ylipäällikköpresidentti käytti muutaman kuukauden ajan sellaista valtaa, ettei siihen ole sen koommin yltänyt yksikään hänen seuraajistaan. Mukaan on sisällytetty myös Mannerheimin viimeiset vuodet, koska myös ne osaltaan täydentävät kuvaa hänen ajattelustaan ja toiminnastaan tasavallan presidenttinä  Näin ollen teos kattaa marsalkan elämästä vuodet 1943–1951. Mannerheimin presidenttiys rajoittui lähinnä ulkoisessa asemassa kiinni pitäytymiseen. Siihen sisältyi myös pyrkimys keskittää pienimmätkin päätökset itselle. Hänellä ei riittänyt enää halua sopeutua uusiin olosuhteisiin. Presidenttinä ja ylipäällikkönä onnistumisen edellytyksiä ei ainakaan parantanut Mannerheimille ominainen horjuvuus päättäjänä, huono ihmistuntemus sekä taipumus antaa muiden johdatella itseään. Kyse oli myös hänen terveydentilastaan, totesihan hänen ”henkilääkärinsä” jo syksyllä 1944 – vain muutama kuukausi presidentinvaalin jälkeen – ettei marsalkka ole enää kykenevä hoitamaan tasavallan päämiehen tehtäviä. Neuvostoliittoa ja sen edustajia Mannerheim suorastaan kavahti ja pelkäsi vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämä pelko vei hänet elämänsä viimeisiksi vuosiksi kauas pois Suomesta. (ELOKUU)

 

John Anderson: Armoton kauneus. Pirjo Honkasalon elokuvataide

Pirjo Honkasalolle ei mikään tunnu olevan mahdotonta. Hän on häikäissyt ja hämmästyttänyt katsojansa ja kollegansa ja kaatanut raja-aitoja dokumentaarisen ja fiktiivisen elokuvan välillä. Puhe lajityypeistä, rajoista ja ennen kaikkea rajoituksista on Honkasalolle merkityksetöntä. Hän on virtuoosimainen ohjaaja ja tiukka esteetikko – runoilija kameran takana. 1970- ja 80-luvuilla Honkasalo ohjasi useita menestyksekkäitä fiktioelokuvia, muun muassa Tulipään (Pekka Lehdon kanssa), joka esitettiin Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa. 1990-luvulla Honkasalo siirtyi dokumenttielokuvan pariin ja ohjasi palkitun Pyhän ja pahan trilogiaksi kutsutun elokuvasarjan (Mysterion, Tanjuska ja 7 perkelettä sekä Atman). Hän on ohjannut myös yhden kautta aikain palkituimman dokumenttielokuvan, Melancholian 3 huonetta. Se kertoo lasten ja nuorten elämästä sodan runtelemassa maailmassa Tšetšenian sodan aikaan. Vuonna 2009 häneltä valmistui ITO – Seitti – Kilvoittelijan päiväkirja, joka hänet kutsuttiin ohjaamaan Japaniin. Honkasalo-retrospektiivejä on esitetty yli 20 elokuvafestivaalilla ympäri maailman. Tänä syksynä ensi-iltansa saavalla työllään Betoniyö Honkasalo palaa takaisin fiktioelokuvan pariin. Yhdysvaltalaisen elokuvakriitikon John Andersonin kirja on yhdistelmä elämäkertaa ja kriittistä analyysia. Honkasalon oivallukset, ajatukset ja pisteliäs persoonallisuus tulevat viihdyttävässä teoksessa esiin kirkkaina. Armoton kauneus on muotokuva kansainvälisesti arvostetusta elokuvantekijästä, kulttuuri-ikonista ja poliittisesta agitaattorista.  (SYYSKUU)

 

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

Tampere oli tärkein vuoden 1918 taistelupaikkana, mutta ei tapahtumapaikkana, kun mittapuuksi asetetaan syiden ja seurausten kokonaisuus. Sota alkoi Viipurista. Rintama jyrähteli kolme kuukautta muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista, yhtä likellä kuin Kehä III on nyky-Helsingin keskustaa. Viipuri oli punaisen Suomen liikennesolmu ja sitkein hallintokeskus. Vallankumoukseen syttyneenä, piiritettynä, vallattuna ja puhdistettavana kaupunki koki vaiheita, joille on vaikea keksiä kyllin voimakasta adjektiivia. Terrorin verisyydessä Viipuri oli huipentuma, vaikuttimissa avaintapaus. Päähenkilöinä kamppailivat viipurilaiset ja syystä tai toisesta Viipuriin 1918 kulkeutuneet ihmiset . Toinen näyttämö on tammi-helmikuussa 1918 syntynyt Suomen historian ensimmäinen rintama kuularuiskuineen, tykkeineen, ampumahautoineen ja amatöörisotilaineen, joita oli pikakurssitettu palokuntatalon tai työväentalon salissa. Kaupungissa vihollisen ”teräskoura” puristi ensin valkoisia ja sitten punaisia. Mieliala muokkautui nälästä, kuolemanpelosta, hulluista huhuista, uuden maailman sarastuksesta, kotietsinnöistä, sankarihautajaisista, juomingeista ja soppajonoista. Sydän hakkasi viimeisen päivänsä eläjillä. Teloitetuiksi tai teloittajiksi tempautui hahmoja, jotka hetki sitten olivat puurtaneet mitäänsanomatonta arkea. (LOKAKUU)

 

Matti Klinge: Tuhoutuiko Rooma? Päiväkirjastani 2012–2013

Flanöörin, tiedemiehen ja kirjailijan vuosi täyttyy kirjoista, matkoista ja ajan ilmiöiden intohimoisesta analysoinnista. Päiväkirjasarjan 15. osa. (LOKAKUU)

 

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla. Tuusulanjärven taiteilijayhteisö

Tuusulanjärven itärannalle 1800- ja 1900-lukujen taitteessa syntyneen taiteilijayhteisön merkitys on ollut Suomen taide- ja kulttuurihistorian kannalta keskeinen. Sen asukkaat, kirjailija Juhani Aho, säveltäjämestari Jean Sibelius, runoilija J. H. Erkko sekä taidemaalarit Eero Järnefelt, Pekka Halonen ja Venny Soldan-Brofeldt kuuluivat suomalaisen musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden eliittiin. Heidän työnsä ajateltiin vahvistavan suomalaisten itsetuntoa ja käsitystä Suomesta kansakuntana. Heistä tuli ”kansallista omaisuutta” ja yhteisön taiteilijakodeista, Aholasta, Suvirannasta, Halosenniemestä, Ainolasta ja Erkkolasta suosittuja pyhiinvaelluskohteita. Taiteilijayhteisön arki on kuitenkin jäänyt paljolti tuntemattomaksi. Minkälaisin ihantein ja odotuksin koteja rakennettiin? Miten taiteilijuus vaikutti elämäntapaan? Miten lapset kasvatettiin? Miten selvittiin taiteilijan ammattiin liittyvistä taloudellisista ongelmista? Miten suhtauduttiin ajassa risteileviin aatteisiin? Entä mitä merkitsivät laajat sukuverkostot – Järnefeltit, Swanit, Brofeldtit, Sibeliukset, Soldanit, Haloset, Mäkiset, Erkot? Professori Riitta Konttisen kirjassa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin ja tarkastellaan yhteisöä kokonaisvaltaisesti, unohtamatta kuitenkaan yksittäisiä taiteilijoita ja taiteilijaperheitä. Kehyskertomuksena toimii Suomen itsenäistymisen historia, joka monin tavoin solmiutuu taiteilijoiden elämään, työskentelyyn ja toimintaan. Tavallisesti on puhuttu vain taiteilijayhteisön miehistä. Riitta Konttisen mukaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisön naiset olivat kuitenkin sen syntymisen, sen kodeissa noudatetun elämäntavan ja sen piirissä harjoitetun taiteen kannalta keskeisiä.  (SYYSKUU)

 

Markku Kuisma: Yksinkertaisuuden ylistys. Johtamisen, rahan ja vallan merkillinen maailma

Aave leijuu Euroopan yllä – mutta ei kommunismin, vaan väärän byrokratian ja sekavien organisaatiohimmeleiden aave. Jatkuvasti paisuvat byrokratiat ovat ongelma yhtä lailla yliopistoille, pörssiyhtiöille kuin terveyskeskuksille. Uudessa esseekokoelmassaan professori Markku Kuisma johdattelee lukijat Stalinin ja Goldman Sachsin tielle, uusjohtamisen ihmemaailmaan. Yksinkertaisuuden ylistyksen kantava teema on tarkastella johtamisen ja vallan uudenlaisia suhteita. Kirjan perusidea nousee organisaatiokumpujen yöstä: jokin hankalasti tunnistettavissa oleva mutta kaikkeen tekemiseen vahvasti vaikuttava tuntuu menneen viimeisen parin kolmen vuosikymmenen aikana pahasti pieleen kaikilla johtamisen, ohjauksen, raportoinnin ja hallinnon tasoilla. Nykypäivän byrokratia on pukeutunut kalliisiin konsulttivaatteisiin. Tarvittaisiin Antti Rokkaa Tuntemattomasta kertomaan, etteivät muotirievut peitä keisarin alastomuutta. Sen sijaan tuhlataan kallista työaikaa, motivaatiota ja yhteisiä varoja. Ongelman ydin on useimmiten ilmeinen. Kaikki kyllä polkevat lujaa annettuun suuntaan, mutta matka ei taitu, sillä poljettava väline onkin lattiaan kiinnitetty kuntopyörä, toisin kuin arvovaltaiset organisaatiouudistajat väittävät. ”Olisiko käynyt niin”, kirjoittaa Kuisma, ”että saamme parhaillaan todistaa Kiinan puhemies Maon ajatusten voittokulkua kaikenlaisessa julkisen ja yksityisenkin johtamisen kehittämisessä?” Kiinassa ”suuret harppaukset” ja ”jatkuva vallankumous” johtivat hirmuisiin katastrofeihin. Ehkä meillä olisikin syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, ettei nykymenolla rikota sellaista arvokasta, jonka korjaaminen on työlästä, kallista ja kenties mahdotonta. Samaan aikaan olemme saaneet todistaa stalinismista tutun vallankeskityksen voittokulkua. Sitä on ajettu sisään salakavalasti jalkauttamalla turbokapitalistisia liikkeenjohto- ja kannustusmallejajulkiseen hallintoon ja korkeimpaan koulutukseen. Maolaisen kumouksen, stalinistisen suunnitelmatalouden ja wallstreetiläisen pörssikapitalismin ristisiitos ei maistu hyvältä eikä ole hyväksi. (SYYSKUU)

 

Seppo Tiihonen, Maritta Pohls, Juha Korppi-Tommola: Presidentit johtaijina

Presidentit johtajina -kirjassa paneudutaan presidenttiemme johtamistyyliin ja johtamisen tapaan. Kykenivätkö presidentit saavuttamaan tavoitteensa ja johtamaan kansakuntaa haluamaansa suuntaan? Voi myös kysyä, oliko presidenteillä ylipäätään tällaisia tavoitteita. Ståhlbergillä ja Relanderilla ei oikeastaan ollut presidenttiydelle asetettuja tavoitteita, sillä he joutuivat tehtäväänsä viimehetkisen kompromissin tuloksena. Ryti kasvoi tehtäväänsä tilanteen viemänä, kun hänet aluksi oli taivuteltu pääministeriksi. Mannerheim otti tilanteen sanelemana tehtäväkseen sodan päättämisen. Paasikivi katsoi velvollisuudekseen pelastaa kansakunnan itsenäisyyden. Kaikki seuraavat presidentit pyrkivät tehtäväänsä, joten heillä on täytynyt olla myös tavoitteita. Kekkonen käytti eduskunnan hajottamista ja virkamieshallituksia johtamiskeinonaan. Hallitusten asettaminen, ministerien ja virkamiesten nimittäminen, neuvonantajien valinta, organisaatioiden perustaminen ja muuttaminen sekä strategioiden määrittely ovat valtiokoneiston johtamisen sisäisiä keinoja. Retoriikka on ulospäin suuntautuva keino. Johtamisen tutkimisessa yksi keskeinen lähtökohta on aikaisempi ura. Presidentit ovat taustansa suhteen hyvin erilaisia. Mannerheim oli sotilasjohtaja ja Relander oli virkamies. Ståhlberg loi pääasiallisen uransa julkisen oikeuden professorina. Svinhufvud ajautui juristin uralta itsenäisyyden alkukauden pahimpien poliittisten kriisien pyörteisiin. Ahtisaari oli virkamies, jonka kokemus politiikasta painottui YK-järjestelmään ja kehitysyhteistyöhön. Kallion ja Halosen ura koostuu lähes yksinomaan politiikasta. Paasikivi ehti urallaan kokea lähes kaiken ennen valintaansa presidentiksi. Myös Kekkonen oli moniottelija, joka oli toiminut salaisena poliisina, nousi allitukseen ja viisinkertaiseksi pääministeriksi ennen kuin hänet valittiin presidentiksi. Presidenttien johtamista ei voi irrottaa siitä kansainvälisestä tilanteesta, jossa he joutuvat luotsaamaan valtiota. Presidenttien on määriteltävä, millä tavoin valtiota kriiseissä johdetaan. Presidentit johtajina -teoksessa kiinnitetään huomio myös johtamisen keinoihin. Joissakin tilanteissa puhe on presidentin tärkein johtamisen väline. Svinhufvudin puheen rooli Mäntsälän kapinan lopettamisessa on klassinen esimerkki puheen merkityksestä johtamisen välineenä. Presidentin oli Mäntsälän kapinan taltuttamiseksi perustettava sotilaallinen kriisiesikunta, sillä hän ei voinut luottaa edes hallitukseensa. Myös sodan aikana ja heti sen jälkeen mielialoja johdettiin puheiden avulla. Nykyisten sähköisten viestinten aikakaudella viestintävälineiden hallinta on erityisen vaativa taitolaji. Puheen on oltava retorisesti erinomainen, jotta sen avulla saadaan toivotut vaikutukset. (SYYSKUU)

 
Susanna Niinivaara: Venäjän viides ilmansuunta

Venäjän duumanvaalit joulukuussa 2011 aloittivat kymmenientuhansien ihmisten katuprotestit. Sellaisia ei Venäjällä ollut nähty sitten 1990-luvun alun. Kansalaiset olivat raivoissaan vilppivaaleista. Ja syystä. Äänestystulos ei ollut kansan valinta, vaan vallanpitäjille sopiva tulos. Protestit jatkuivat yli presidentinvaalien, joissa palattiin uusvanhan presidentin Vladimir Putinin aikaan. Selväksi tuli, että Putin palasi entistä hankalamman Venäjän johtoon. Hän ei ollut vain juhlittu sankari, vaan yhä useammin internetissä leviävän pilkan kohde. Ei Putin tällaista paluuta halunnut – eikä hän siihen ollut valmistautunut. Yhtäkkisiltä näyttävät tapahtumat eivät synny sattumalta. Tämä kirja kertoo siitä miten Venäjä taivalsi vuoteen 2011, poliittisen liikehdintänsä käännekohtaan. Teosta kirjoittaessaan Niinivaara on matkustanut muun muassa Moskovassa, Petroskoissa, Nizhnyi Novgorodissa, Segezhassa, Vladivostokissa, Kovrovissa ja Murmanskissa. Kirja etenee ilmansuuntien mukaan suunnistamalla, mutta ei ihan tavallisen kompassin voimakenttien ohjaamana. Mukana ovat neljä Venäjän kannalta tärkeää suuntaa: Moskova, Provinssi, Lähellä ja Kaukana. Kaikkiin näihin suuntiin voi matkustaa sekä konkreettisesti että ajatuksen tasolla. Lopuksi tulee viides ilmansuunta. Sinne Venäjä lopulta kääntyi. (LOKAKUU)

***
HUOMIO! Uusia arvostelukappaleita toimitetaan vain niille jotka ovat  vanhat arvostelunsa kirjoittaneet. Kirjoista on kova kysyntä, jos et  saa arvosteluasi kirjoitettua lähetä saamasi arvostelukappale  Agricolan toimitukseen jotta sitä voitaisiin tarjota uudelleen  arvosteltavaksi. Kirja-arvostelun voi julkaista lisäksi muussakin  julkaisussa ja muualla julkaistun arvostelun voi julkaista myös  Agricolassa.

Liitä valmis arvostelusi suoraan sitä varten tehtyyn lomakkeeseen  Agricolan sivulle: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/  josta se lähetetään ensin Agricolan toimittajalle, joka tarkistaa ja  julkaisee arvostelun. Arvostelu lähtee sen jälkeen H-verkko ja Kultut- listan tilaajille sähköpostina. Arvostelu tallentuu "Agricolan kirja- arvostelut" julkaisun sivulle: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja- arvostelut/.