[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sukupuolten paikat kaskujen sanelemina

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Lindfors <anmili at utu.fi> FM, Turun yliopisto, folkloristiikka
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Korhonen, Anu: Kiusan henki. Sukupuoli ja huumori uuden ajan alussa.. Atena
Kustannus Oy, 2013. 304 sivua.


Sukupuolten paikat kaskujen sanelemina
---------------------------------------------------------

Kulttuurihistorioitsija Anu Korhosen Kiusan henki. Sukupuoli ja huumori uuden
ajan alussa on odotettu suomenkielinen lisä historiallisesti orientoituneen
huumorintutkimuksen kansainvälisesti melko suosittuun traditioon. Populaarin
tieto- ja tutkimuskirjallisuuden välillä sujuvasti tasapainoileva teos tarjoaa
niin maallikolle kuin alan ammattilaisellekin huolellisesti argumentoidun
yleisesityksen sitkeän ajankohtaisesta aiheestaan.

Väitöskirjassaan englantilaiseen narri-instituutioon syventynyt Anu Korhonen
lukee uutukaisessaan tuhdin otteen samaisen kulttuuripiirin kaskukirjoja,
varhaisen kirjallisen populaarikulttuurin ituja 1500–1600-luvuilta. Kriittisen
huomionsa hän kohdistaa erityisesti sukupuolen kategoriaan, jota hän kuvaa
uuden ajan alun hierarkiahakuisessa yhteiskunnassa ”ehkä kaikkein
yleisimmäksi vitsailun kentäksi”. Kaskut tarjoavatkin erinomaista joskin
tulkinnallisesti haastavaa materiaalia erilaisten erokategorioiden analyysiin,
sillä niille on kertomuslajina ominaista rakentua kahden eri sosiaalista
ryhmää edustavan hahmon (miehen ja naisen ohella vaikkapa isännän ja rengin)
kohtaamiselle ja tästä seuraavalle verbaaliselle tai fyysiselle mittelölle.

Jo teoksen otsikko kuvaa kirjoittajan näkökulmaa tutkimiinsa teksteihin:
pilailu on usein vallankäyttöä, kiusaa, jossa kulttuurisia ja sosiaalisia
arvojärjestyksiä pikemminkin pönkitetään kuin kyseenalaistetaan. Pontta
Korhosen tutkimukselle on antanut sekin havainto, kuinka modernissa
yhteiskunnassamme huumorin peruspilarit ovat edelleen miltei muuttumattomat,
kuinka ”uuden ajan kaskut olivat hyvin samantapaisia kuin oman aikamme”.
Harva tosin enää kertoo varsinaisia kaskuja huumorin kukkiessa tätä nykyä
paljon tiiviimmissä muodoissa, esimerkiksi kuvina ja videoina.

Aivan eksklusiivisesti Korhonen ei kaskukirjojen piirissä malta pysyä, vaan
kurottelee säännöllisesti myös aikakauden päiväkirjoihin, kirjeisiin,
arkkiveisuihin ja muuhun populaarikulttuuriseen materiaaliin kuten
puupiirroskuvituksiin, jotka tihentävät intertekstuaalisesti esitettyjen
tulkintojen uskottavuutta. Kaskulla tarkoitetaan Kiusan hengessä hyvin
väljästi erilaisia lyhyempiä tai pidempiä juttuja ja tarinoita, joista
humoristinen viritys on tunnistettavissa ohjaavaksi tulkinnalliseksi kehykseksi.
Tutkimuskohde on määritelty työn tarpeisiin nähden riittävän selkeästi,
vaikkakin pieni sivuhuomio kahden folkloristisen perinteenlajin, kaskun ja
tätä lyhyemmän ja modernimman vitsin, keskinäisistä eroista olisi
mielestäni ollut paikallaan (ks. esim. s. 18, jossa termejä käytetään
synonyymeinä).

Naurun syitä ja seurauksia

Korhosen tehtävä ei ole kadehdittava: 500 vuotta vanhojen kaskutekstien
tulkinta ei ole suorasukaisinta puuhaa paitsi huumorin monitulkintaisuuden myös
oleellisten kontekstitietojen uupuessa. Varta vasten kirjallisiksi luotuja
kaskuja lukuun ottamatta kaskuthan ovat kerrontayhteyksistään – ihmisten
puheista – repäistyjä, enemmän tai vähemmän tyyliteltyjä tekstejä, ja
vaativat sellaisina myös aivan erityislaatuista lähdekritiikkiä. Kuka kaskuja
on pääasiassa kertonut, millaisissa tilanteissa, millaisin painotuksin?
Voidaanko näin monitulkintaisia tai alimääräytyneitä tekstejä enää edes
täysin ymmärtää vieraasta ajasta ja paikasta käsin?

Korhonen välttelee näitä huumorintutkimukselle tuttuja umpikujia paitsi
syvällisellä ymmärryksellään humoristisen kommunikaation luonteesta myös
historioitsijan kontekstualisointikyvyillään. Hän tiivistää itselleen
asettamansa tehtävän ja näkökulman vakuuttavasti: kaskut valaisevat tietylle
ajalle ja paikalle ominaisen ajattelun mahdollisuuksia ja rajoja. Huumorin ei
voida sanoa kertovan totuutta maailmasta, mutta sitoutuessaan ympäristöönsä
”se kertoo paljon iloista ja peloista, joita maailma tuolloin ihmisissä
herätti” (10). Tätä folkloristi Seppo Knuuttilan refleksologiseksi
periaatteeksi nimeämää prinsiippiä tehostetaan Kiusan hengessä lisäksi
ajatuksella huumorista yhtenä keskeisistä käytännöistä yhteisöllisesti
jännitteisten teemojen käsittelyyn – huumori hakeutuu epävarmoille
ongelma-alueille ja voi hyvinkin osoittaa juuri kulttuurisen murroksen suuntaan.

Varsinaisia huumoria koskevia teorioita ja filosofioita Korhonen sivuaa vain
välttämättömän minimin verran, ja teoksesta välittyy melkeinpä kiire
antoisien aineistojen pariin. Hän antaa järkevästi tilaa
renessanssikirjoittajien omille näkemyksille, jotka valaisevat kaskujen
syntykonteksteja ja elinympäristöjä, ja tulee samalla täydentäneeksi
kiinnostavasti kokonaiskuvaamme huumorin teoretisoinnin historiasta. Uuden ajan
alun huumoriteorioissa on nimittäin myöhemmässä huumorintutkimuksessa nähty
usein lähinnä ylemmyysteorioiden piirteitä, mitä vasten Korhonen nostaa
renessanssiajattelijoiden erityiseksi ansioksi yllätyksellisyyden ja
epäsuhtaisuuden (inkongruenssin) tunnistamisen koomisen toimintaperiaatteina.

Vaikkei huumorintajun käsitettä uuden ajan alussa tunnettukaan –
huumorintajusta muodostui englanninkielisissä maissa positiiviseksi ymmärretty
luonteenpiirre ja ominaisuus vasta 1870-luvulla – nauramista ja naurattamista
arvotettiin tuolloin aivan yhtä innokkaasti kuin nykyäänkin. Virallisista
selitysmalleista vaikutusvaltainen oli toisaalta antiikista periytynyt
sieluteoria ja sen kolmitasoisen sielun hahmotelma, jossa nauru paikantui
sensitiivisen aistisielun alueelle (alemman kasvisielun ja korkeamman
rationaalisen sielun väliin). Toinen hallitseva viitekehys oli
lääketieteellinen humoraalioppi tai -patologia, jossa ihmistä (hänen
terveyttä, tunteita, sosiaalisuutta, ruumiinrakennetta, sukupuolta)
lähestyttiin neljän ruumiinnesteen keskinäissuhteista käsin, ja jonka
mukaisesti esimerkiksi naisten ruumiit selitettiin miehiä kylmemmiksi ja täten
alttiimmiksi erilaisille hermostuksille. Nesteistä huumorin käsite laajeni
vähitellen tarkoittamaan ihmisen temperamenttia ja asennetta sekä näistä
edelleen nykyisenkaltaista mielialaa.

Sielu- ja lääketieteellisten painotuksien avaaminen ajankohdan nauruteorioissa
auttaa ennen kaikkea ymmärtämään, kuinka käsitteellistämällä nauru ja
huumori reaktioksi ulkoisiin ärsykkeisiin ne näyttäytyivät tyypillisesti
jollekulle tai jollekin nauramisena ja sisälsivät näin aina myös
mahdollisuuden pilkkaan. Eri aikojen huumoriteoriat kytkeytyvät samalla
tiukasti sukupuoleen. 500 vuotta sitten nauravaisuutta tai alttiutta
humoristisuuteen ei yhdistetty suoraan älykkyyteen vaan päinvastoin
typeryyteen, minkä seurauksena juuri naisia tavattiin pitää miehiä
nauravaisempina. Toisaalta moderni psykologisempi huumorintajun käsite (huumori
subjektiivisen tietoisuuden ja järjenkäytön ilmiönä) ei sekään tuottanut
tasa-arvoisempaa kokonaiskuvaa, vaan luokitteli nyt entistä arvostetumman
huumorintajun ennen muuta miesten kyvyksi ja ominaisuudeksi.

Kaskujen kieli- ja sukupuolipolitiikkaa

Huumori ja komiikka ovat vahvasti näkökulmasidonnaisia, konventioiden ja
tunnistettavien stereotypioiden varaan rakentuvia lajeja. Uuden ajan alusta
meille säilyneessä huumorissa nämä näkökulmat ovat miltei poikkeuksetta
miehisiä: kaskut ovat olleet pitkälti miesten puhetta miehille. Niiden
sisältöjä tarkasteltaessa käy nopeasti ilmi, kuinka tämän puheen yksi
keskeisistä tavoitteista on ollut määritellä ja rajata kulttuurin muuta
puheympäristöä, varsinkin naisten kieltä. Tähän tavoitteeseensa kaskut
ovat pyrkineet leimaamisen, pelkistämisen ja liioittelun keinoin:
esittämällä naisen loputtoman puheliaana, juoruilevana tyhjäpäänä, jonka
hiljentämisessä mitkään keinot eivät vaikuta olleen liiallisia.

Toisaalta liukkaalla kielellä varustautunut nainen, yksi kaskujen
toistetuimmista stereotypioista, herätti omapäisyydessään myös pelkoa ja
kunnioitusta – yläluokkaisille naisille ei esimerkiksi haluttu opettaa
retoriikkaa. Selkeimmin tämä korostuu kaskuissa, joissa miesten
lähentely-yrityksiin ja suoranaiseen seksuaaliseen häirintään vastatessaan
naisten sanavalmius, huumorintaju ja näihin usein assosioitu seksuaalinen
itsenäisyys auttavat heidät niskan päälle tukalasta tilanteesta. Korhosen
kirjassaan kehittelemä laajempi humoristista perinnettä koskeva argumentti
kiteytyykin juuri tämänkaltaisen moniäänisyyden tunnistamiseen. Vaikka
naisten puheilla pilailleet kaskut ovat olleet ennen kaikkea miesten
homososiaalinen tapa voimistaa keskinäisiä sidoksiaan ja rakentaa samalla omaa
identiteettiään, kulttuurisina objekteina ne eivät kuitenkaan ole olleet
yksin heidän omaisuuttaan, ja sisältävät usein paikkoja myös toisenlaisille
luku- ja käyttötavoille. Tässä mielessä populaarikulttuurin ja
kaskuperinteen voi nähdä itse asiassa tuon ajan yhtenä harvoista kulttuurisen
ilmaisun kentistä, josta on löydettävissä kuva naisesta omaehtoisena ja
aktiivisena toimijana, esimerkiksi juuri vitsailemassa seksuaalisuudellaan.

Naisen itsenäisyys ja sen suhde miehiseen prestiisiin ja vallankäyttöön on
helppo havaita sukupuolikaskujen taustalta useimmiten pilkottavaksi
kysymysmerkiksi. Sama teema viedään yhteen ääripäähänsä toisessa
sukupuolisuhteisiin fokusoituvien kaskujen keskeistyypissä,
aisankannattajakaskuissa, vaikka näissä etualalle asettuu yhtä olennaisesti
miehekkyyden ja miehen itsensä statuksen koettelu. Mustasukkaisuuden
raatelemista aisankannattajamiehistä kertovat kaskut paljastavat erityisen
hyvin niitä samanaikaisia tehtäviä, joita humoristiset kertomukset
täyttivät mieskulttuureissa: ne ovat olleet ideaalisen avioliiton ja
maskuliinisuuden määrittelyä näiden epäonnistuneille malleille nauramalla,
mutta myös miehille turvallinen ja etuoikeutettu tapa käsitellä uskottomuuden
synnyttämää ahdistusta. Huomion arvoisesti aviorikos oli tuolloin oikea
rikos, mikä ei kuitenkaan estänyt asialla pilailua, päinvastoin. Seksillä
leikittelevät kaskut olivat kirkon ja valtion säädöksiä rikkoessaan
suosittuja tabujen venyttäjiä, mutta vain tiettyyn rajaan asti: miehistä
kunniaa ei näidenkään kaskujen sallittu horjuttavan.

Aisankannattajahuumorin ei voida sanoa kertovan naisten löyhästä
seksuaalimoraalista, vaan ennen muuta miesten vallitsevista naisen
seksuaalisuuteen liittämistä käsityksistä ja heidän hätäännyksestä oman
maineensa suhteen – johon toki myötävaikuttivat juuri edellä mainitut
käsitykset. Kuvaavaa on, että miesten oma vieraissa juokseminen, josta
sosiaalihistorialliset tutkimukset kyllä tarjoavat todistusaineistoa, ei
vaikuttanut merkittävästi heidän kunniallisuuteensa, mistä syystä sitä ei
kaskujen epävirallisella kentällä kontrolloitukaan. Sen sijaan miehen
puolison toimet iskivät siihen välittömästi: ”Oikeastaan siis mieheltä
vaadittiin ennemmin vaimojensa kuin oman seksuaalisuutensa kontrollia.” (132).
Kummankin aviopuolison velvollisuutena oli näin olla loukkaamatta yhteistä
liittoa ja puolisoaan, mutta asiaa vinoutti se patriarkaalista järjestystä
ylläpitänyt arvohierarkia, jonka mukaan myös vaimo oli aviomiehensä
omaisuutta.

Uhkakuvia ja sosiaalista kontrollia

Varsinaisen kulminaationsa suulaiden, vahvojen ja miehiään uhkaavien naisten
populaarikulttuuriset kuvat saavat kuitenkin äkäpussinaisissa (engl. shrew),
joiden varhaiset esikuvat palautuvat aina Sokrateesta ja tämän vaimosta
Ksantipasta sekä Aristoteleestä ja Phylliksestä kertoviin tarinoihin.
Korhonen kuvaa äkäpusseja aivan erityisenä naislajinaan: äänekkäinä,
vihaisina ja miestään pilkkaavina vaimoina, jotka olivat erityisen suosittuja
kaskujen kuvastoissa. Heidän tehtävä tarinoissa oli (jälleen kerran)
osoittaa patriarkaalisen avioliittoinstituution potentiaaliseen ongelmakohtaan
ja liiallisuudessaan oikeuttaa myös tähän järjestystä vaarantavaan hahmoon
kohdistuva miehinen väkivalta, joka sinänsä oli kulttuurisesti tuomittavaa.
Näissä kertomuksissa, joiden joukosta löytyvät myös kaskuperinteen
vastenmielisimmät väkivaltakuvaukset suoranaisine vaimontappamisineen,
tapahtumien painopiste asettuukin yhä kiinteämmin perheensisäisen dynamiikan
neuvotteluun, jossa yhteiskunnallisten hierarkioiden, sukupuoliin kohdistuvien
vaatimusten, vallan ja kunnian voi nähdä tiivistyvän.

Äkäpussitraditio osoittautuu sekä epämiellyttävyydessään että
äärimmäisyydessään ehkä kirjan tulkinnallisesti haastavimmaksi
tutkimuskohteeksi. Liioittelevassa fiktiivisyydessään näitä kaskuja voisi
pitää tavanomaisten käytäntöjen äärimmilleen venytettyinä malleina,
löyhästi todellisuuteen viittaavina miesten valtafantasioina, reaalisiin
vaimoihin nähden huvittavina vastakuvina, vaimojensa määräilemien miesten
pilkkana tai toisaalta myös paheksuttavina ääriesimerkkeinä
vääränlaisesta vallankäytöstä. Kuten muitakaan kaskuteemoja, Korhonen ei
lukitse äkäpussikaskuja yhteen tai toiseen tulkintaan, vaan tarkastelee niitä
laajasti ottaen perheensisäisten toimintamallien rajojen koetteluna, jonka
avulla on ollut mahdollista pohtia yhtä hyvin naisten alistumiselta vaadittuja
mittoja kuin miesten kuritusmenetelmien soveliaisuutta. Hän myös korostaa,
kuinka äkäpusseja ei puheliaiden naisten tapaan koskaan esitetty kaskuissa
tyhminä. Äkäpussit ovat päinvastoin neuvokkaita ja nokkelia naisia, joiden
voi nähdä esimerkiksi pyrkivän elinolosuhteidensa tai avioliittojensa
parantamiseen, vaikkakin aviomiehen ylläpitämän järjestyksen ja tämän
henkilökohtaisen kunnian kanssa yhteen sopimattomilla tai liiallisilla
tavoilla. Luvun loppupuoli, jossa Korhonen hahmottelee äkäpussikaskuihin
erityisesti naisisia identifikaation paikkoja, tulkintapotentiaaleja ja pohtii
yleisesti sukupuolidiskurssien monisuuntaisuutta, nouseekin mielestäni yhdeksi
kirjan metodologisesti antoisimmista kohokohdista, joka jokaisen
huumorintutkimuksesta kiinnostuneen olisi syytä lukea.

Ikä saa erokategorioista sukupuolen ohella yhden kokonaisen luvun omakseen,
sillä kaskuilla on ollut paljon sanottavaa myös yhteisön vanhempiin jäseniin
kohdistuneista odotuksista. Myös vanhuskaskuissa kuvastuu hyvin se, kuinka
kulttuurisesti marginaaliset tai hämmentävät kohteet suorastaan houkuttelevat
luokseen huumoria, joka tekee niiden käsittelemisestä turvallisempaa ja
helpompaa. Vanhusten kohdalla tämä on ilmennyt siten, että ikääntymisen
odotettiin vähentävän ihmisen sosiaalista aktiivisuutta ja vallanhalua ja
siirtävän hänet syrjään nuorempien tieltä, vaikka todellisuudessa näin ei
suinkaan aina käynyt. Kaskut päätyvätkin liioittelemaan aktiivista ja
omapäistä vanhusta aina räävittömyyteen ja groteskiuteen asti, minkä
Korhonen tulkitsee samalla vanhuskaskujen ensisijaiseksi positiivisen
identifikaation paikaksi. Äkäpussien tavoin sosiaaliset roolit päälaelleen
kääntävät vanhukset ovat voineet kantaa kyseenalaistajan arvoa, sillä
huomattavan usein heidän esitetään neuvokkuudellaan myös vastaavan
kärsimäänsä halveksuntaan ja vihaan.

Toisaalta ihmisten ulkoisia ominaisuuksia, joilla vanhuskaskut tyypillisesti
pelaavat, arvioitiin hyvin eri tavoin eri sukupuolten kannalta. Kun vanhoissa
naisissa pilkallisesti korostettu piirre on ylivoimaisesti ollut rumuus –
vanhaa naista käytetään jopa määrittelemään rumuutta – iäkkäiden
miesten ulkonäköön kohdistuneet pilajutut puolestaan leikittelivät
tyypillisemmin kaljuuntumisella. Korhonen tulkitsee kaljupäisyyden olleen
kertomuksissa sisällöllinen motiivi, joka suorastaan vaati humoristista
käsittelytapaa osakseen, ja osoittaa sukupuolisuhteiden kannalta
havainnollisesti joskin ehkä hieman liioitellen, kuinka uuden ajan alussa
kaljuus oli aihealue, ”josta oikeastaan ei voinut lainkaan puhua
vakavissaan”. Kaljuuntuminen oli kytköksissä miehisyyden ulkoiseen
mittaamiseen, muistutti ruumiin vääjäämättömästä rappiosta ja herätti
sinällään mahdollisesti ahdistustakin, mutta ”naismaisen
tyhjänpäiväisenä” ulkonäköseikkana sen pohtiminen muussa kuin
humoristisessa rekisterissä olisi samalla feminisoinut pohtijan itsensä.
Miesten turvatumpi sosiaalinen asema avasi heille kuitenkin väylän
itseironisuuteen, ja tavallista olikin, että juuri kaljut tekivät kaskuissa
itse itsestään pilkkaa.

Tasa-arvoinen pieru

Teoksen päättää uuden ajan skatologisen huumorin esittely, jossa aikakauden
kulttuurihistoriallinen konteksti nousee vähintään yhtä suureen rooliin kuin
itse kaskutekstit. Korhonen valaisee koko sitä aatteellista, tapakulttuurista,
jopa metafyysistä ilmapiiriä, josta pieru- ja pottahuumori kertoo, ja
löytää sille selittäviä konteksteja muun muassa ajan
pneumaattis-humoraalisista ihmis- ja sukupuolikäsityksistä sekä kehittyvän
kaupunkikulttuurin käytännöistä. Vasta viime vuosina akateemisen
synninpäästön ja sitä myöden legitiimin tutkimuskohteen arvon saanutta
pierua puolustetaan historiallisena, sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä
muidenkin muuttumattomiksi arveltujen ruumiin toimintojen tapaan, ja heti luvun
aluksi kumotaan myös yleinen ennakkoluulo, jonka mukaan keskiajan tai
varhaismodernin ajan ihmiset olisivat sallineet toisilleen suurempia
ruumiillisia vapauksia kuin me.

Vaikka pieru oli ja on kaiketi edelleenkin osa ”maskuliinista
ilmaisurekisteriä” kytkeytymällä voimallisen ruumiillisen ilmaisun
kategoriaan ja merkitsemällä päästäjänsä miehekkääksi mieheksi,
kaskuissa pieruja päästelivät yhtä hyvin miehet kuin naisetkin. Kaikista
kirjan luvuista juuri tämä tarjoaa kuitenkin vähiten mahdollisuuksia
sukupuolen kriittiselle analyysille, minkä Korhonen itsekin myöntää. Ihmisen
ruumiillisen alatason pienimpään yhteiseen nimittäjään suuntautunut
skatologinen huumori kun ei välttämättä ilmentänyt niinkään sosiaalista
kontrollia vaan yhtä hyvin kaikki hierarkiat kumoavaa karnevalismia. Erityisen
mieleenpainuvaksi muodostuukin luvun päätös, jossa jaettua ihmisyyttä
ylistävät pierujutut korotetaan uuden ajan iloisemmaksi vastineeksi
myöhäiskeskiajan danse macabre-perinteelle.

Kiusan hengen luoma kuva uuden ajan alun sukupuolikulttuureista kaskujen
peilaamana on sanalla sanoen hämmentävän pirstaleinen, minkä ei
moniselitteisen tutkimuskohteen huomioiden pitäisikään olla yllätys.
Korhonen pidättäytyy tekemästä huumorista liian yksiulotteisia
johtopäätöksiä, vaikka hänen aineistonsa epäilemättä ensilukemalta
tällaisiin tulkintoihin hyvin tarjoutuisikin. Huumori ei ole joko
konservatiivista tai kumouksellista, todellisuuden ilmiöitä yksinkertaistavaa
tai monimutkaistavaa, hyvää tai pahaa, vaan se voi tilanteittain ja
näkökulmasta riippuen olla kaikkea tätä. Tästä lähtökohdasta kirjassa ei
tingitä, mikä lukijalle näyttäytyy sekä kirjoittajan esittämien
tulkintojen terävänä argumentointina että rikkaina näköaloina näennäisen
yksinkertaisiin teksteihin.

Korhosen teos on selkeästi rakennettu ja loogisesti etenevä kokonaisuus, joka
onnistuu esimerkillisesti tutkimuskohteensa rikastavassa, ei tyhjentävässä,
analyysissä. Folkloristia se voi herätellä pohtimaan esimerkiksi suullisen ja
kirjallisen kaskuperinteen tyyli- ja painotuseroja, mutta tarjoaa varmasti
virikkeitä vaikkapa nykypäivän vitsiaaltojen ja internethuumorin
tutkijoillekin. Viime kädessä kirja on kuitenkin – eikä vähiten hienon
loppuhuomautuksensa ansiosta – vahva ja tarpeellinen kannanotto huumorin
poliittisten sitoumusten ja vaikutusten tiedostamisen puolesta. Niin monet
kaskujenkin hyödyntämistä ja samalla ruokkimista stereotypioista kun todella
ovat hämmästyttävän sitkeitä.



Kuva: Jan Steen, Tanssiva pari, 1663, detalji.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/