[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Walter Horn jääkäriliikkeen ja Pohjola-aktivismin taustavaikuttajana

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tommi Kotonen <tommi.kotonen at jyu.fi> Yhteiskuntatieteiden tohtori
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Airio, Pentti: Walter Horn - Ensimmäinen jääkäri ja kylmän sodan
Pohjola-aktivisti. Docendo, 2013. 264 sivua.


Walter Horn jääkäriliikkeen ja Pohjola-aktivismin taustavaikuttajana
---------------------------------------------------------

Pentti Airion teos jääkäriupseeri Walter Hornista (1893–1972) valottaa
saksalaissyntyisen upseerin toimintaa jääkäriliikkeessä ja
Pohjola-aktivismin parissa muun muassa hänen päiväkirjamerkintöjensä
kautta. Horn toimi taustavaikuttajan useissa Suomen historiaan vaikuttaneissa
tapahtumissa, ja sisäpiiriläisen näkökulma antaa mahdollisuuksia tarkentaa
kuvaa muun muassa sotien jälkeisestä Pohjola-aktivismista.

Kuten kirjoittaja itsekin toteaa esipuheessaan, Pentti Airion teos Walter
Hornista ei ole varsinainen ”kattava elämäkerta”, vaan keskittyy joihinkin
laajempaa kiinnostusta herättäviin teemoihin kohdehenkilön elämässä.
Tällaisiksi keskeisiksi teemoiksi Airion teoksessa nousevat jääkäriliikkeen
synty ja niin sanottu Pohjola-aktivismi. Erityisesti jälkimmäinen on
toistaiseksi jäänyt melko vähäiselle huomiolle ja kirjassa luodaankin
mielenkiintoista kuvaa erityisesti aktivistien yhteysverkostoista.

Pohjola-aktivismi näyttää kuuluneen yhtenä, vaikkakin suurelta osin
itsenäisesti toimineena osana antikommunistista verkostoa, mikä syntyi
1950-luvulta alkaen muun muassa Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n ympärille.
Näitä verkostoja on aiemmin tutkinut erityisesti Jarkko Vesikansa teoksessaan
Salainen sisällissota: työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan
kylmän sodan Suomessa (2004). Pohjola-aktivismi pyrki tukeutumaan osin samoihin
henkilöihin, ja samoihin rahoituskanaviin, mutta hetkittäisestä laajemmasta
huomiosta huolimatta kutistui lopulta melko pienen piirin keskustelukerhoksi ja
menetti myös rahoittajansa. Upseerikunnassakin ajatukset jäivät lopulta
nuoremman polven aatteiden jalkoihin.

Aluksi toiminta kuitenkin näytti lähteneen hyvin liikkeelle, ja yhteyksiä
luotiin moniin suuntiin. Ydinryhmään aktivistien joukossa kuuluivat Hornin
ohella muun muassa Lauri ”Tahko” Pihkala, Valo Nihtilä ja A.E. Martola.
Hyvien kontaktiensa kautta aktivistit saivat levitettyä muistioitaan aina
presidentti Kennedylle ja YK:n pääsihteeri Hammarskjöldille asti.

Aluksi myös presidentti Kekkonen seurasi mielenkiinnolla aktivistien toimintaa
ja joiltain osin hanke myös niveltyi Kekkosenkin esiin nostamiin teemoihin,
kuten ydinaseettomaan Pohjolaan. Vasta noottikriisin jälkeen antoi Kekkonen
tuomionsa hankkeelle, joka oleellisilta osin oli tähdätty Neuvostoliiton
aiheuttamaa uhkaa vastaan. Airion näkemyksen mukaan Kekkoselle oli lopulta
mahdotonta tulla yhdistetyksi politiikkaan, jonka saattoi katsoa olevan
Neuvostoliiton intressien vastaista ja jonka tosiasiallinen pyrkimys oli Suomen
irrottaminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja YYA-sopimuksesta.   

Horn ja eurooppalainen "kolmas linja"

Saksalaista syntyperää olleen Hornin ajatuksissa näyttäisi kantavana teemana
olevan suhde Saksaan. Hän näki Saksan yhtenä keskeisenä lenkkinä
järjestelmässä, jossa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välille syntyisi
”kolmas linja”, ja jonka avulla eurooppalainen kulttuurinen ominaislaatu ja
itsemääräämisoikeus säilyisivät. Hornin 1948 esittämän näkemyksen
mukaan Euroopassa oli massoittain väkeä, ”jotka eivät halua olla
kommunisteja eivätkä länsivaltojen tykinruokaa”.  Pohjola-aktivismi oli
siten hänelle luonnollinen jatkumo aina jääkäriliikkeestä asti jatkuneelle
pyrkimykselle saattaa Suomi ja Saksa sekä pohjoismaat tiiviimmin yhteen ja
hakea uusia variaatioita eurooppalaisessa geopolitiikassa, tällä kertaa vain
poliittisesta tilanteesta johtuen pelkästään pohjoismaiseen yhteistyöhön
rajoittuen.

Kirjan alkuosassa Walter Hornin yksityisemmätkin tunnot saavat jonkin verran
tilaa yleisempien pohdintojen rinnalla, mutta toisen maailmansodan jälkeistä
kautta kuvatessaan Airio viittaa pääasiassa vain keskeisiin poliittisiin
kysymyksiin liittyviin aineistoihin. Tämä voi tietysti johtua käytettävissä
olevan materiaalin ominaislaadusta, ja muun muassa Hornin päiväkirja kattaa
vain ajan sodan loppuun asti, mutta kiinnostavaa olisi ollut tietää enemmän
myös Hornin yksityisemmistä ajatuksista erityisesti sodan jälkeisessä
tilanteessa. Voimakkaasti Saksaan suuntautuneelle Hornille sodan lopputulos ja
siitä seurannut uusi asetelma eurooppalaisessa politiikassa lienee ollut
vaikeasti nieltävissä. Osa näistä tunnoista toki heijastuu muun muassa
hänen kirjoissaan.

Hornin mukaan idän sotaretki ja suomalaisten vapaaehtoisten osallistuminen
sotaan Waffen-SS:n joukoissa oli jatkumoa jääkäriliikkeelle. Toimiessaan
sotilasasiamiehenä Berliinissä jatkosodan aikana hän rekisteröi kasvavan
saksalaisvastaisen mielialan sen miehittämillä alueilla ja liittolaismaissa,
mutta Horn näyttää kuitenkin jokseenkin loppuun asti uskoneen taistelun
oikeutukseen. Yhtenäinen eurooppalainen rintama Neuvostoliittoa vastaan horjui,
mikä johtui hänen mukaansa siitä, ettei ”eurooppalainen kansa” sokeassa
vihassaan Hitleriä kohtaan ymmärtänyt taistelun oikeutusta.

Toive Saksan uudesta noususta

Sodan jälkeen myös Hornin lähipiirissä pidettiin edelleen yllä käsitystä
Saksan keskeisyydestä eurooppalaisessa geopolitiikassa. Erityisesti Lauri
Pihkalan kirjeenvaihdosta 1950-luvulla, ja osin myöhemminkin, käy ilmi syvä
pessimismi Suomen ja suomalaisuuden selviämistä kohtaan. Pihkala kirjoitti
muun muassa kesällä 1956, että ”kursailematon käsitykseni on, että olemme
puolustustahdoton, jopa – kelvoton kansa [--] että emme ole siinä mielessä
lainkaan sivistyskansa, jonka ominaisuuksiin kuuluu eteensä katsominen.”
”Naapuri-idän tavoitteiden tiellä” Pihkala näki ainoana mahdollisuutena
Saksan jälleenvarustautumisen.

Pihkalan tapaan Hornkin näyttäisi Airion kirjan perusteella laittaneen ainakin
vielä 1950-luvulla toivonsa erityisesti Saksaan ja sen uuteen nousuun. Tähän
saksalaissuuntaukseen liittyy myös joitain nykynäkökulmasta arveluttaviakin
näkemyksiä. Kirjoituksissaan 1940-luvun lopulla Horn muun muassa relativisoi
Saksan toteuttamia joukkomurhia ja viittaa liittoutuneiden toteuttamiin
siviiliväestön pommituksiin vastaavana tekona. Tämän puolustelun Airiokin
nostaa kirjassaan esille erityisesti kommentoidessaan Hornin teosta Europeisk
Politik vuodelta 1948. Horn kyseenalaistaa kirjassaan myös todisteet
juutalaisten surmista.

Vuonna 1948 Horn viittaa kirjassaan ajoittain, kuten Pihkalakin joissain
kirjeissään, myös ”biologisiin” selitystekijöihin. Hornin pohdinnan
mukaan esimerkiksi Ranskan taistelun kehnous vuonna 1940 saattoi johtua
”rodullisesta taantumisesta ikuisten luonnonlakien mukaisesti”.
Myöhemmissä kirjoituksissaan Horn ei enää tällaista pohdiskelua harrasta.
Vaikka Europeisk Politik visioi myös tulevaa kohti, on siitä luettavissa sodan
lopputulokseen liittyvää harmistustakin, ja kirja on luettavissa myös tätä
taustaa vasten.     

Vaikka Walter Hornin toiminta monin osin liittyi päivänpolitiikankin
keskeisiin kysymyksiin, näyttäytyy kirjan kuvaama Horn huomattavan
epäpoliittisena henkilönä. Airio luo kuvaa pyyteettömästi isänmaata
palvelemaan pyrkivästä upseerista, jonka keskeinen ponnin oli maan etu ja
velvollisuus sen puolustamiseksi. Tämä vaikuttaa hivenen yllättävältä,
sillä Horn toimi ympäristössä, missä otettiin voimakkaasti kantaa muun
muassa Kekkosen persoonaan sekä erilaisiin vasemmistosuuntauksiin, ja hänen
yhteistyökumppaninsa, kuten Pihkala, purkivat ainakin yksityisesti tuntojaan
myös päivänpolitiikan kysymyksistä. 

Tietyssä määrin tämä poliittisen ulottuvuuden ”neutralisointi” Hornin
ajattelussa on kenties kuitenkin sisäsyntyistä ja hän tapasi monesti
kirjoittaa sotilaallisesta ja isänmaallisesta näkökulmasta
”politikoinnin” eri ulottuvuudet syrjäyttäen. Kotimaiset poliittiset
ristiriidat eivät mahtuneet hänen visiointeihinsa, vaikka niillä oli suuri
merkitys hänen ajamansa linjan onnistumiselle.

Kokonaisuudessaan Airion kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla erityisesti
YYA-Suomessa esitettyjä avauksia status quon muuttamiseksi Pohjolassa. Vaikka
”virallinen Suomi” pääosin vaikenikin aktivistien hankkeista, saivat
pyrkimykset silti jonkin verran palstatilaa myös mediassa. Liennytyspolitiikka
ja Saksan uusi idänpolitiikka sekä rajalinjojen ja liittoumien sementointi
1970-luvulle tultaessa kuitenkin auttamatta tekivät kaavailut uudeksi
liittoumaksi aikansa eläneiksi. Kylmän sodan päätyttyäkään ei ajatus
pohjoismaisesta sotilaallisesta liitosta silti ole täysin kuollut, vaan
putkahtelee yhä lähinnä Nato-yhteistyön vastapainona esille aika ajoin myös
poliitikkojen puheissa.  



Kuva: Eversti Hornin (kolmas vasemmalta) illalliset Berliinissä 31.3. 1942.
Horn toimi jatkosodan aikana sotilas- , laivasto- ja ilmailuasiamiehenä
Saksassa ja Unkarissa. Kuva: SA-kuva.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/