[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Merellisiä seikkailuja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Piispa, Heikki: Lavansaari: Itäisen Suomenlahden villit vuodet. SKS, 2013. 207
sivua.


Merellisiä seikkailuja
---------------------------------------------------------

Lavansaari: Itäisen Suomenlahden villit vuodet on kuin kokoelma jännitys- ja
seikkailukertomuksia kamppailusta merta, virkavaltaa ja vihollista vastaan
toimeentulon ja hengissä pysymisen puolesta. Heikki Piispa kertoo saarelaisten
värikkäistä vaiheista siitä lähtien, kun kukoistava Pietarin-kauppa katkesi
Suomen itsenäistyttyä, aina jatkosodan aikana tehtyihin viimeisiin saarella
vierailuihin saakka. Jännitystä riittää muuallakin kuin spriin
salakuljetuksessa.

 

Sukujuuret saarella

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Heikki Piispan teos Meri on meidän peltomme:
Lavansaari ja sen merenkulku talonpoikaispurjehduksen kukoistuskaudella (2003).
Tänä vuonna painettu Lavansaari: Itäisen Suomenlahden villit vuodet on sille
ajallista jatkoa, ja se osoittaa, että pienen ulkosaaren asukkaiden leipä
lähti talonpoikaispurjehduksen päättymisen jälkeenkin merestä mutta uusin
keinoin. Arkisto- ja sanomalehtiaineistoa sekä kirjoitettua ja haastatellen
tuotettua muistitietoa käyttäen Piispa rakentaa kirjavaa tarinaa ihmisistä,
jotka asuivat lähempänä Venäjää/Neuvostoliittoa ja Viroa kuin
Manner-Suomea.

Kirjoittajan kiinnostus pienen saaren menneisyyteen selittyy Lavansaarelle
juontavilla sukujuurilla, mikä on hyvä yllyke kirjan kirjoittamiseen; monen
muunkin historiantutkijan ja -harrastajan innostus kumpuaa omasta taustasta.
Piispa kohdistaa päähuomionsa kahteen aihepiiriin, toisaalta
Venäjän/Neuvostoliiton rajaan – sen aiheuttamiin uhkiin ja selkkauksiin
sekä sen tarjoamiin mahdollisuuksiin – ja toisaalta spriin salakuljetukseen.
Näitä aiheita hän käsittelee useissa luvuissa. Lisäksi hän kertoo eri
luvuissa meren uhreista, 1930-luvun loikkareista, jääteistä ja jääseiluusta
sekä muutamista talvi- ja jatkosotaan liittyneistä tapahtumista. Kaikissa
luvuissa nousevat lavansaarelaiset miehet (!), niin onnekkaat kuin
epäonnisetkin, yksilöinä ja omilla nimillään esiin.

Saari naapurin kainalossa

Lavansaari on yksi neljästä Suomenlahden ulkosaaresta, jotka kuuluivat ennen
toista maailmansotaa Suomelle, mutta jotka nyt ovat Venäjän aluetta. Ihmisten
elämä oli kaikilla saarilla – lännestä itään lukien Suursaari,
Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari – ulkoisten olosuhteiden vuoksi paljolti
samanlaista meren armoilla elämistä, ja varsinkin saarten miehillä oli paljon
keskinäisiä yhteyksiä. Lavansaarelaiset olivat vilkkaimmin tekemisissä noin
30 kilometrin päässä asuvien seiskarilaisten kanssa. Yhteydet Manner-Suomeen
eivät voineet olla kovin vilkkaat, sillä Helsinkiin oli matkaa noin 150 ja
Viipuriin noin 95 kilometriä.



Ulkosaarten sijainti oli 1920- ja 1930-luvuilla hankala, kuten kirjan sivulla 8
olevasta kartasta voi päätellä. Suursaari, joka sijaitsee noin 50 kilometriä
Kotkasta etelään, oli sentään oman maan merialueen sisällä, mutta muut
saaret olivat lähempänä naapurien rantoja. Niitä ympäröi muutoin kolmen
meripeninkulman aluevesi, mutta Lavansaarella ja Seikarilla oli Inkerin, toisin
sanoen Venäjän/Neuvostoliiton puolella hädin tuskin yhden meripeninkulman
aluevesi. Tämä hätkähdyttävä seikka näkyy vuoden 1925 itäisen
Suomenlahden merikartalta (s. 30). Sitä paitsi Pietarin/Leningradin
laivaväylä kulki niiden pohjoispuolitse. Epäselvyydet aluevesirajojen
linjoista aiheuttivatkin kalastajille jatkuvasti ongelmia, pidätyksiä ja jopa
vankilamatkoja.

Lavansaaren asutus – noin 1300 henkilöä – oli keskittynyt saaren
pohjoisrannalle yhdeksi taajamaksi, joka oli muodostunut kolmesta toisiinsa
liittyneestä kylästä. Nämä oli rakennettu runsaan puolen neliökilometrin
suuruiselle alueelle. Metsäinen, varsin laakea saari oli kokonaisuudessaan vain
noin 16 neliökilometrin kokoinen, ja sen eteläosassa oli vajaan kahden
kilometrin pituinen Suurjärvi. Sivun 13 karttaan, josta näkyy saaren muoto ja
kylien sijainti, olisi voinut merkitä myös pellot, kasvillisuuden ja
korkeuskäyrät.

Saarella ei ollut sähköä eikä puhelinyhteyttä, mutta eipä noita hienouksia
ollut kaikkialla Manner-Suomessakaan. Vuonna 1933 valmistunut sairaala sai
sähkönsä aggregaatilla, ja 1930 perustetulla merivartiostolla oli
radiopuhelin. Posti sentään kulki pari kertaa viikossa. Säännöllinen
laivayhteys Kotkasta Haapasaaren, Suursaaren, Lavansaaren ja Seiskarin kautta
Koivistolle saatiin vuonna 1923; kerran kuussa reitti kulki myös Tytärsaaren
kautta.

Ennen Suomen itsenäistymistä saarelaiset olivat hankkineet toimeentulonsa
kalastuksella, hylkeenpyynnillä, virolaisten kanssa käydyllä seprakaupalla,
joka oli  vakiintuneiden kumppanien kanssa käytyä vaihtokauppaa, sekä
erityisesti merenkululla. Pienillä kaljaaseilla ja kuunareilla saarelaiset
harjoittivat Suomen rannikkokaupunkien ja Pietarin välistä rahtiliikennettä,
joka toi saarelaisille uskomatonta hyvinvointia. Mutta kun Pietarin kauppa
Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen tyrehtyi, oli
saarelaisten myytävä suuri purjelaivastonsa ja keksittävä uusia keinoja
elannon hankkimiseksi.

Veteen piirretty meriraja

Lavansaari oli kuulunut Pietarin meripuolustukseksi rakennettuun linnakeketjuun,
joka ulottui Rankista Kilpisaaren, Soverin, Lavansaaren ja Kurkolanniemen kautta
Viron rannikolle. Linjan voimakkain tykistöarsenaali – kymmenen ja kuuden
tuuman patterit – oli sijoitettu Lavansaareen, ja linnoitustyöt olivat
valmistuneet 1917. Suomen itsenäistyttyä saaret kuitenkin neutraloitiin;
tykkiasemat purettiin ja tykit siirrettiin vuonna 1919 Koiviston Saarenpään
linnakkeelle.

Neuvostoliiton vastainen meriraja kulki melkein Lavansaaren rantoja hipoen,
mutta sen tarkkaa sijaintia eivät kaikki alkuun tienneet tai
välittäneetkään tietää. Vielä vuosina 1920 ja 1921 ulkosaarelaiset
kävivät merirajoilla laitonta kauppaa venäläisten sota-alusten miehistön
kanssa. Aina ei kuitenkaan voinut tietää, minkä aluksen kanssa kaupat
sujuivat mutkitta ja minkä kanssa asioiminen voi johtaa vankilaan. Pietarin
sekavissa oloissa ihmisiltä puuttui aivan arkisia tarvikkeita – suolaa,
saippuaa, jauhoja, sokeria ja tulitikkuja – ja he maksoivat niistä kulta- ja
hopeakoruilla, muilla arvoesineillä, kiikareilla, sekä kulta- ja
hopearuplilla. Sota-alusten miehistö veti varmasti välistä huomattavan
osuuden. Tarinan mukaan sotilaat tarjosivat maksuksi jopa tykkejä ja
sukellusveneitä! – Viipurin kultasepänliikkeet puolestaan ”pesivät”
saarelaisten saamia arvotavaroita.

Tarton rauhansopimuksen (1920) jälkeen Neuvostoliitto oli jatkuvasti
kiinnostunut itäisen Suomenlahden ulkosaarista Leningradin turvallisuuden
nimissä. Tiedustelukoneita lenteli tuon tuostakin myös Lavansaaren yllä. 
Eräs kone joutui vuonna 1923 tekemään pakkolasku saaren lähelle, ja
suomalaiset pidättivät sen. Neuvottelujen jälkeen kone palautettiin vuoden
1924 alussa ja vastineeksi saatiin Kannaksen rajavartioston moottorivene
Ilmatar, jonka naapuri oli pidättänyt jo aikaisemmin. 1930-luvun lopulla
naapurin kiinnostus muuttui jo painostukseksi.

Kun Pietarin kauppa oli katkennut, sitä korvasi osittain kauppa inkeriläisten
kanssa. Vuosina 1921–1928 talvikalastuksen aikaan Venäjän viranomaiset
ikään kuin unohtivat rajan olemassaolon: inkeriläiset kalastajat tulivat
Lavansaareen, jonka kalastajat myivät saaliinsa naapureille. Nämä puolestaan
veivät kalat Pietariin/Leningradiin. – Inkeriläiset ja saarelaiset
kalastivat rajan molemmin puolin – kala meni kaupaksi eikä viranomaisilla
ollut resursseja eikä ehkä haluakaan valvoa liikennettä. Vuonna 1928 tilanne
kuitenkin tiukkeni, kun Neuvostoliitto kielsi kalastuksen omalla puolellaan.
Kieltoa uhmanneita saarelaisia pidätettiin ja vangittiin. Kuukausia, jopa
vuosia kestäneet ”vierailut” itänaapuriin synnyttivät muisteluksia, joita
Piispa kertoo edelleen kirjassaan. 



Kuva: Lavansaari-seuran verkkosivulta, Helmi Talsi.

Kuin salakuljetukseen luotu saari

Salakuljetus oli ikimuistoisista ajoista kuulunut rantalaisten ja saarelaisten
elämään, mutta kieltolain aikana (1919–1932) se paisui ennen
näkemättömiin mittasuhteisiin. Spriin salakuljetus oli vuosien ajan
pääasiallinen toimeentulon lähde suurelle osalle saarelaisista. Sijaintinsa
puolesta ulkosaaret olivat kuin luodut kuljetuksen tukikohdiksi. Ne olivat
kuitenkin vaikeita paikkoja paikallisille tullimiehille, jotka ymmärsivät
hyvin saarelaisten hankalan taloudellisen tilanteen. Sekä saarelaiset että
viranomaiset näkivät kieltolain järjettömyyden ja suhtautuivat lakiin
yleensä kielteisesti, eivätkä paikalliset poliisit ja tullimiehet olleet
kovin aktiivisia rikollisten ahdistelussa. Kotinurkillaan viranomaiset
näyttävät melkeinpä vältelleen salakuljettajien kohtaamista itse teossa.
Tapahtumille oli jokseenkin mahdotonta saada todistajia ja haasteiden perille
saattaminen vaikeaa, sillä miehet eivät yleensä olleet kotonaan muutoin kuin
kelirikkoaikana.

Suuri yleisö piti pirtun salakuljettajia moraalisesti ala-arvoisina
maanpettureina ja paatuneina ammattirikollisina; toisaalta salakuljetus sai
ympärilleen sankaruuden ja romantiikan hohteen. Nuoret kylmäpäiset ja
hyväkuntoiset miehet, jotka tunsivat merialueet kuin omat taskunsa, ryhtyivät
muiden vaihtoehtojen puuttuessa kalastusmoottoreillaan ja jahdeillaan laittomiin
ja vaarallisiin pirturengin puuhiin, joissa saattoi hyvällä onnella
rikastuakin. Sakot tai muutaman kuukauden vankeuskaan ei pelottanut, kun
suursalakuljettajat rahoittivat kaupat, korvasivat sakot ja avustivat perhettä
muutamien kuukausien vankilatuomioiden aikana. Ensikertalaiset saivat sakkoja,
rikoksenuusijat vankilatuomioita. Vene ja viinat menivät tietenkin valtiolle,
mutta veneet oli mahdollista ostaa tullihuutokaupassa takaisin pilkkahintaa.

Lavansaarelaiset hakivat alkoholia varastolaivoista kansainväliseltä
vesialueelta, ja kuljettivat lastinsa välivarastoon omalle saarelle tai suoraan
Manner-Suomeen. Alkuun pirtu tuli Narvasta, jossa oli Viron lähin
vientivarasto, mutta 1920-luvun lopulla Suomenlahdelle virtasi myös
keskieurooppalaista alkoholia monien lippujen alla. Itäisen Suomenlahden
”viinaralli” oli vilkkaimmillaan 1925–1929. Kun Neuvostoliittokin ratifioi
vuonna 1929 salakuljetuksen vastaisen sopimuksen, kauppa hiljeni jonkin verran.
Merivartiolaitoksen perustaminen vuonna 1930 vaikutti myös asiaan. Nopeiden
merikelpoisten alustensa ja suuremman miesvoimansa avulla merivartijat
pystyivät pitämään järjestystä yllä Suomen merialueilla paremmin kuin
tullilaitos. Salakuljetus ei kuitenkaan loppunut täysin kieltolain
kumoamiseenkaan.

Vaikka tuoreimmistakin salakuljetustapahtumista on kulunut jo 80 vuotta, kaikki
lavansaarelaisten jälkeläiset eivät välttämättä riemastu, kun näkevät
isoisiensä tai isoisoisiensä nimet ja tekoset kirjassa. Piispa ei sentään
julkaise kaikkien yli kahden sadan saarelaisen nimiä, jotka hän on löytänyt
vuosien 1923–1932 takavarikkoasiakirjoista.

Pula-aika




Kuva: Virolainen pirtulaiva, josta Suomen tulli  löysi 10. syyskuuta 1925
Lavansaaren lähistöltä 10 8540 litraa pirtua, Suomen Merenkulku 3/2013.

Pirtukaupan taantuminen ja maailmanlaajuinen saivat lavansaarelaisetkin
taloudelliseen ahdinkoa. Valtiovalta pyrki lieventämään sitä mm.
hätäaputöillä: laskettiin Suurjärven pintaa, jotta saataisiin lisää
viljelysmaata, parannettiin kyläsatamaa ja rakennettiin aluesairaala. Uusia
nuotta-apajia raivattiin, ja valtiovalta sitoutui ostamaan vankiloille
tarvittavasta kalasta puolet Suomenlahden kalastajilta. Viron-kauppaa koetettiin
myös elvyttää, kalanjalostusta tuettiin ja lomamatkailua pyrittiin
edistämään. Epätoivoisimmat saarelaiset myivät puut kauan varjelluilta
metsäkaistaleiltaan, mikä osoittautui jälkeen päin ihan viisaaksi toimeksi.

Kun uuden suursodan uhka Euroopassa kasvoi 1930-luvun lopulla, Neuvostoliitto
esitti Suomelle sotilaallisia vaatimuksia oman turvallisuutensa nimissä. Alkuun
vaateet kohdistuivat nimenomaan ulkosaariin. Tilanteen kiristyessä saarten
väestö evakuoitiin lokakuussa 1939, eikä paluuta enää ollut.

Piispan kirja Lavansaaren villeistä vuosista kiinnostaa varmasti etenkin
lavansaarelaisten ja muiden ulkosaarelaisten miespuolisia jälkeläisiä sekä
niitä, joita pirtun salakuljetuksen historia kiehtoo.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/