[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Elämäkerta, apologia vai tieteellinen tutkimus?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tarja-Liisa Luukkanen <tarja-liisa.luukkanen at helsinki.fi> teologisen aate- ja
oppihistorian dos., Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Björkstrand, Gustaf: Jacob Tengström. Universitetsman, kyrkoledare och
nationsbyggare.. Svenska litteratursällskapet i Finland., 2012. 558 sivua.


Elämäkerta, apologia vai tieteellinen tutkimus?
---------------------------------------------------------

Arkkipiispa Jacob Tengström (1755-1832) oli monin tavoin kiinnostava hahmo,
jonka toiminta ja ajattelu tarjoaisivat mielenkiintoisia ja tärkeitä
tutkimushaasteita. Gustaf Björkstrand ei tuo esille teoksessaan sen metodista
lähtökohtaa, eikä käsittele kotimaista tai kansainvälistä
tutkimuskirjallisuutta. Hän ei myöskään esittele teoreettista viitekehystä
piispan toimien, luonteen, motiivien tai vakaumusten tutkimiselle.
Björkstrandin teos Tengströmistä rakentaa sankarikuvan yleisnerosta ja
”autonomian” puolustajasta, joka siirtyy eettisistä syistä venäläisten
valloittajien puolelle.

 

Laaja-alaisen tieteenharjoituksemme yksi voimavara ovat tutkimustoimintaansa
virallisen eläköitymisen jälkeen jatkavat aktiiviset professorit ja tutkijat.
Jo vuosikymmeniä harjoitettu tutkimustoiminta sekä sen tuottama laaja
lähteiden ja kirjallisuuden tuntemus antavat uutta luovalle kriittiselle
tutkimustyölle vankan pohjan ja edistävät yleistä tieteenharjoitusta.
Tilanne voi kuitenkin olla myös toisenlainen. Tiedekäsitysten, tulkintojen ja
yleisten tutkimuskriteereiden muuttuessa vanha tutkimustapa saattaa olla aikansa
elänyt ja pikemmin estää kuin edistää uutta tutkimusta.

Aiempi RKP:n ministeri, Åbo Akademin käytännöllisen teologian professori ja
kansleri, Suomen Akatemian humanistijäsen ja Porvoon piispa Gustaf Björkstrand
(s. 1941) on laatinut elämäkerran Jacob Tengströmistä (1755-1832), teologian
professorista ja vuodesta 1817 maamme ensimmäisestä arkkipiispasta. Teos on
laadittu tieteellisen tutkimuksen muotoon, mutta, yllättävää kyllä,
poikkeaa monin osin siitä mitä tieteelliseltä tutkimukselta nykyaikana
edellytetään.

Björkstrand piirtää Tengström-elämäkerrassaan kuvaa köyhän lapsuuden
kokeneesta, nuorena opettaja-isänsä menettäneestä lahjakkaasta ja
valistusaatteista kiinnostuneesta humanistista, joka ei lahjakkuudestaan
huolimatta saanut oman alansa yliopistovirkaa. Toimeentulo järjestyi kuitenkin
teologisesta tiedekunnasta ja Tengströmistä tuli Turun piispa 1803. Muutamaa
vuotta myöhemmin venäläisjoukkojen saavuttua Turkuun hän päätyi monien
silmissä maanpetturin rooliin ja rahvas esitti piispaa tapettavaksi. Hänestä
tuli arkkipiispa, jonka vaiheissa, toimissa ja laajassa tuotannossa riittää
tutkittavaa.

Lähdetulkinnan luotettavuus ja käytetyn kirjallisuuden tarkoituksenmukaisuus

Björkstrandin laatimassa elämäkerrassa on monia mielenkiintoisia ja
informatiivisia kohtia. Teoksessa on kuitenkin useita sellaisia elementtejä,
joiden vuoksi se ei ole nykykriteerein arvioiden tämän aikakauden vaatimukset
täyttävä tieteellinen esitys. Teoksen tavoitteeksi tekijä esittää
erityisesti Tengströmin luonteenpiirteiden, hänen motiiveidensa ja
menettelytapojensa ymmärtämisen.

Yksi esimerkki tästä on Åbo Tidningarissa 21.5.1823 julkaistun artikkelin
esittely ja analysointi. Björkstrand siteeraa tätä artikkelia osoituksena
Tengströmin näkemyksistä ja esittelee sen perusteella tulkintojaan piispan
suhtautumisesta romantiikkaan, valistusaatteisiin ja kansalaismieleen.
Alkuperäinen artikkeli löytyy Historiallisesta sanomalehtiarkistosta
muutamassa sekunnissa. Kävin sen lukemassa, koska pidin hyvin erikoisena, että
tuolloin jo 68-vuotias arkkipiispa olisi kirjoittanut Björkstrandin kuvaamalla
tavalla. 

Asia onkin niin, että kyseessä ei ole Tengströmin laatima artikkeli, vaan
lehdessä julkaistu kirjallisuusesittely, joka vastoin Björkstrandin
väittämää ei ole arkkipiispan kirjoittama, vaan esittelee hänen johdollaan
tehtyä ja osana papistolle osoitettuja kiertokirjeitä julkaistuja
Handlingar-artikkeleita (1821, 1822). Elämäkerrassa Björkstrand siis
esittää artikkelin arkkipiispan kirjoittamaksi. Kun hän siteeraa ja analysoi
artikkelin näkemyksiä Tengströmin ajattelutavan ilmentyminä, kyseessä on
sen tason virhe, että on aivan selvää, ettei kirjoittaja ole lainkaan lukenut
alkuperäistä lehtiartikkelia, johon hän kuitenkin tekstin alaviitteessä
viittaa. Kun kyseessä on jonkun muun kirjoittajan teksti, koko Björkstrandin
luoma argumentaatio tältä osin hajoaa, on täysin perusteita vailla ja antaa
arkkipiispan näkemyksistä täysin virheellisen ja vääristellyn kuvan.

Moni tutkimus, johon Björkstrand viittaa käyttämänään kirjallisuutena on
huomattavan vanhaa. Esimerkiksi M. G. Schybergsonin kirjoitukset arkkipiispasta
ovat vuosilta 1899-1921, Eric Anthonin tutkimukset vuodelta 1928 ja Gabriel
Nikanderin tutkimus, joka tarkastelee Tengströmin toimintaa vuoteen 1808,
vuodelta 1913. On kohtuutonta olettaa, että tämän elämäkerran lukija lukisi
myös aiempien tutkijoiden teokset tarkistaakseen mikä näkemys on peräisin
Tengströmin kirjoituksista ja tämän elämäkerran laatijalta, mikä taas
aiemmasta tutkimuksesta. Ei voida myöskään ajatella, että lukijan
tehtävänä olisi tarkistaa miten Björkstrandin käyttämän näin vanhan
kirjallisuuden tulkintoihin ovat vaikuttaneet niiden kirjoitusaikojen
kielitaistelu, sortovuodet tai vuoden 1918 sodan jälkeinen oikeistosuuntaus. 

Teoksesta saa turhaan etsiä miten tämä uusi elämäkerta korjaa aiempaa
tutkimusta tai miten sen kirjoittaja on eri mieltä hyvinkin vanhojen teosten ja
hyvin erilaisissa poliittisissa konteksteissa eläneiden aiempien kirjoittajien
kanssa. Kriittinen ote puuttuu ja suhde aiempaan tutkimukseen on päinvastoin
konsensushenkinen. Teoksen kirjallisuuden käytölle on tyypillistä, että
kirjoittaja esimerkiksi kritiikittömästi siteeraa Tengströmiä ylistäviä,
Nikolai I hallintokaudella julkaistuja nekrologeja ajan historiallista
kontekstia hahmottamatta. Keisarivallan luottomiehen arvostelu nekrologissa ei
1830-luvulla olisi ollut poliittisesti viisasta, ajan tapojen mukaista eikä
mahdollisen urakehityksen kannalta hyödyllistä Tällainen kirjoittaminen ei
ollut vapaata mielipiteenilmaisua. Eliitin tapana oli ylistää toisiaan ja
nekrologeja ei luonnollisestikaan laadittu henkilön elämäntyön objektiivista
arviointia varten, vaan ne ovat osa aikakauden maailmaa ja mentaliteettia
kuvaavia, kriittistä arviointia edellyttäviä lähteitä.

Kansakunnan rakentaminen 

Teoksen alaotsikkoon kirjoittaja on nostanut Tengströmin paitsi
yliopistomiehenä ja kirkonjohtajana myös kansakunnan rakentajana. Teoreettinen
pohdinta ja kansainvälinen tutkimuskirjallisuus sekä keskustelu siitä mitä
kansakunnan rakentaminen toisaalta kansainvälisessä tutkimuksessa ja toisaalta
tässä teoksessa tarkoittaa puuttuu kokonaan.  

Tutkimuksen kirjallisuusluettelossa ihmetyttää ylipäätän kansainvälisen
tutkimuksen puuttuminen. Suomalaisten ja ruotsalaisen kirjallisuuden ohella
kansainvälistä tutkimusta edustaa vain Benedict Andersonin kuvitelluista
yhteisöistä kertova teos, jonka tulkintoihin viitataan vain kerran. Kun
Björkqvist luo monitulkintaisesta, yhdenlaisena petturina tai viisaana
reaalipoliitikkona pidetystä piispasta sankarikuvaa, kansainvälisen
tutkimuksen puuttuminen on vakava puute.

Kansainvälisen tutkimuksen mukana elämäkerrasta nimittäin puuttuu paitsi
teoreettinen pohdinta myös laajempi historiallinen viitekehys: Venäjän
imperiumin suhtautuminen uskonnollis-kansallisiin vähemmistöihin erityisesti
keisarillisen Venäjän imperiumin reuna-alueilla. Esimerkiksi Norihiro Naganawa
on tutkinut imperiumin suhtautumista tataareihin ja islaminuskoon. Hän on
todennut, että Venäjän politiikkana oli löytää hyödyllisiä
yhteistoimintamiehiä virkamiehistöstä, upseeristosta, opettajista ja
muslimipapistosta. Muslimipapiston tehtävä oli käytännössä hallita kansaa
paikallistasolla ja sillä oli opillinen autonomia.

Tästä samasta oli kyse Suomessa. Suomi ei ollut yksittäistapaus, vaan yksi
osa keisarillisen Venäjän vähemmistöpolitiikkaa, jossa toisuskoista
kansallista vähemmistöä hallitsemaan käytettiin sen uskontoa, papistoa ja
uskonnollisia rakenteita. Tästä näkökulmasta Tengström oli
yksiselitteisesti keskusvallalle hyödyllinen yhteistoimintamies. Tästä
yhteistoiminnasta myös palkittiin – muutoinkin kuin Venäjän Tengströmille
lahjoittamalla briljanttikoristellulla piispanristillä – , niitä, jotka
siihen ryhtyivät.

Aivan erikoisella tavalla Björkstrand selittää Tengströmin asemaa
”vahvaksi” ja kuvaa kuinka piispa kamppaili Suomen kirkon ja suomalaisen
politiikan autonomian puolesta. Asema oli vahva – vahva suhteessa toisiin
suomalaisiin, joilla ei ollut arkkipiispan kaltaista yhteistoimintamiehen roolia
– koska hän oli venäläishallinnon luotettu. Keisari nimitti piispat ja
antoi toimintaohjeet tilanteessa, jossa kirkon ns. autonomia oli opillista
autonomiaa. Senkin rajat käyvät ilmi heränneiden pappien ja maallikkojen
sittemmin saamassa kohtelussa. Björkstrand ei myöskään määrittele mitä
´autonomia´ hänen mielestään oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä eikä kerro
tunsiko arkkipiispa tämän käsitteen.

Björkstrand näkee paljon vaivaa selittääkseen Tengströmin
yhteistoimintaroolin eettisesti perustelluksi valinnaksi. Hän esittää piispan
noudattaneen ”teleologista moraalia”, mikä periaate yleisesti tunnetaan ns.
jesuiittamoraalina eli että päämäärä oikeuttaa keinot. Tämä ylevien
eettisten periaatteiden etsintä on kuitenkin jossain mielessä aivan turhaa.
Siinä on myös kaikuja suomettuneisuuden ajan – jota aikaa joidenkin mukaan
ei lainkaan ollut – toimintatapojen myöhemmästä puolustelusta.

Kun venäläisjoukot olivat Turussa, eettisen valinnan vapaus oli jokseenkin
kapea. Jos yhteistoimintaan ei olisi ryhtynyt Tengström, tähän rooliin olisi
löytynyt joku toinen. Tengströmin valittavina olivat hänelle annetun roolin
omaksuminen tai henkilökohtaisen aseman menettäminen ja oma sekä perheen
taloudellisen aseman tuhoutuminen. On luultavaa, että valinnan saneli ei
”moraali”, vaan käytännön järki.

Nepotismi

Tengströmin henkilökohtaisen moraalin selvittämiseksi Björkstrandin olisi
ollut hyödyllisempää arvioida miten piispa toimi ja käytti yhteistoiminnan
hänelle suomaa valta-asemaa. Kirjoittaja mainitsee muutaman kerran, että
Tengströmiä kritisoitiin nepotismista. Nepotismi oli ajan tapa ja vaikutti
pitkälle 1800-luvulle yliopistovirkojen täytössä. Tengströmin etiikkaa ja
yliopistollista toimintaansa olisi voinut pohtia vaikkapa hänen poikansa J. M.
Tengströmin uran kautta.

Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä-romaanissa (2010) piispan motiivit ja
tavoitteet on selkeästi luetteloitu. Romaanin tulkinnan mukaan arkkipiispa
Tengströmin periaatteet olivat tärkeysjärjestyksessä seuraavat: auttaa
itseään, auttaa sukuaan, auttaa Suomea ja auttaa Jumalan valtakunnan
leviämistä. Keskeistä oli saada lapset hyvään asemaan, primus- ja
ultimusmaisteriksi ohi heitä pätevimpien opiskelijoiden.  Romaanin mukaan ja
historiallisten faktojen kanssa yhtenevästi esimerkiksi poika Johan Magnuksen
sijoittaminen oli vaikeaa, kun hän oli laiska, ymmärrykseltään heikko ja
viinaanmenevä. Arkkipiispa ohjasi häntä ”yksinkertaisiin tieteisiin,
eläintieteeseen ja biologiaan, pois vaativammasta teologiasta”. Hän tasoitti
pojan tietä tohtoriksi, luonnontieteellisen museon johtajaksi, ja poika, jonka
panos oman oppialansa edistämisessä jäi vaatimattomaksi, sai professorin
arvonimen 1826 ja professuurin 1840-luvulla.

Kansakunnan rakentamisesta tai rakentumisesta, eliiteistä ja niiden muutoksesta
kirjoitettu tutkimus olisi voinut tuoda kansakunnanrakentajarooliin, jota
Björkstrand asettelee Tengströmille, kriittisen sivujuonteen. Kansakunnan (tai
kansallisvaltion) rakentumisen yksi osatekijä oli rakenteellisen rekrytaation
muuttuminen; meriitit, siis ansiot ja pätevyys, alkoivat korvata syntyperän ja
suhdeverkostot. Tällaista kansakunnan rakentamista Tengström ei edustanut
eikä maan enemmistöllä eli suomenkielisillä oikein näytä olleen osuutta
tai roolia Tengströmin kansakunnassa, jota Björkstrand väittää hänen
rakentaneen.

Björkstrand halusi teoksessaan tutkia piispan persoonallisuutta ja vakaumuksia
ja esitti lapsuusajan Tengströminkin ymmärtämisen kannalta keskeiseksi
aikakaudeksi. Niin onkin kiinnostavaa, että Turun piispana istui Suomen sodan
aikana köyhän lapsuuden ja opiskeluajan sekä aikansa eliittiverkoston
ulkopuolelta professoriksi ja piispaksi noussut henkilö. Tämän
lapsuusköyhyyden ja saavutetun aseman vaikutusta Tengströmin myöhempiin
ratkaisuihin Björkqvist ei kuitenkaan pohdi.

Yleisnero arkkipiispa? 

Björkstrand luo Tengströmistä aivan ylitulkitun sankarikuvan yleisnerona,
”autonomian” puolustajana ja eettisesti ansiokkaista syistä venäläisten
valloittajien puolelle siirtyneestä piispasta. Mitään metodista
lähtökohtaa, kansainvälistä referenssikirjallisuutta tai teoreettista
viitekehystä piispan toimien sekä luonteen, motiivien tai vakaumusten
tutkimiselle Björkqvist ei esittele.

Tengström oli sivistynyt ja laajasti lukenut henkilö. Björkqvist ei esitä
asiaa näin, vaan hänen missionsa yksi osa on esittää piispa Tengström
yleisnerona. Ratkaisua on pidettävä rohkeana, kun erittäin laaja-alaiseen
H.G. Porthaniinkin nykyään viitataan pikemminkin monioppineena kuin
yleisnerona. Björstrandin lähestymistavan ongelmana on jälleen se vähäinen
huomio, jota hän kiinnittää Tengströmin aikakauden yleiseen kontekstiin
sekä tuon ajan yliopistoon ja teologiseen tiedekuntaan. Tästä seuraa eräitä
anakronismeja ja väärintulkintoja.

Tengströmin aikana teologinen tiedekunta ja teologinen tieteenharjoitus eivät
olleet vielä tieteellistyneet. Kehitys Suomessa kohti tiedeyliopistoa alkoi
vuoden 1828 statuuttien myötä, jolloin professoreiksi pyrkiviltä
edellytettiin virkaväitöskirjalla osoitettua perehtymistä siihen
tieteenalaan, jonka professoreiksi he pyrkivät.

Teoksen kirjallisuusluettelosta puuttuu Veli-Matti Aution erinomainen
väitöskirja yliopistovirkojen täyttämisestä. Björkstrand esittelee myös
piispan vävyä ja veljenpoikaa filosofian professori J. J. Tengströmiä. Kun
elämäkerrassa ei ole käytetty Juha Mannisen tutkimuksia, eivät nämäkään
esittelyt ole ajan tasalla. Aution teoksesta olisi puolestaan käynyt ilmi miten
yliopistohistoriaa ja yliopistollisia virantäyttöjä tutkitaan kriittisesti ja
ilman asenteellisia missioita. Siitä olisi myös selvinnyt, että aikakauden
teologisen tiedekunnan tasoa pidettiin heikkona ja sinne opettajaksi
päätymistä onnettomuutena. 

Myös käsitys yliopistoteologian tehtävästä oli toinen kuin nykyään. Kuten
kirjoittajan siteeraamasta Anders Chydeniuksen kirjeestäkin käy ilmi,
tärkeäksi koettiin pappien kasvatus uskonnollisiksi, uskonnollisessa mielessä
oikeanlaisiksi kirkonmiehiksi. Papiston modernissa mielessä tieteellinen opetus
ja uskonnon eri osa-alueiden tarkastelu tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta
olivat vasta tulevaa aikaa. Tengströmillä ei teologian professoriksi
pyrkiessään ollut tieteellisiä meriittejä teologian alalta.

Kuten Björkstrandin kuvaa, Tengströmin professuurin saannissa ratkaisevia
olivat ajan tavan mukaan suosijat ja suosittelijat; kysymys pätevyydestä tai
sen puutteesta oli aivan toissijainen. Tengströmin väitöskirja oli
muodollisen vaatimuksen täyttämistä, ei yleisneron yksi osoitus
tieteellisestä pätevyydestään.  Olisi ollut tarpeen, että Björkqvist
olisi analysoinut Tengströmin teologisen väitöskirjan tieteelliset ansiot,
jotta hän olisi voinut edes tältä osin perustella yleisnero-hypoteesinsa ja
sen miten tämä yleisnerous näkyi kyseisessä teoksessa.  

Björkstrandin yleisnero-tulkintaa kumoaa moni muukin, jopa Björkstrandin
itsensä mainitsema seikka. Edustamallaan teologian oppialalla Tengström ei
ollut yleisnero, ellei sitten ajatella, että tieteellinen yleisnerous on
jonkinlainen syntymälahja, johon ei tarvita perehtymistä eri tieteenaloihin.
Professoriksi tullessaan vuonna 1790 hänellä ei ollut teologian tutkinnoin
osoitettua alan tieteellistä tuntemusta. Tämä oli ajan tapa; teologian
opettajaksi ei tarvittu tämän oppialan opintoja, mikä luonnollisesti kuvaa
kuinka kaukana suomalainen oppiala oli tuon ajan kansainvälisestä
tieteenharjoituksesta. Tengström sai teologian kunniatohtorin arvon Upsalasta
vuonna 1800.

Elämäkerrassa huomiota herättää, monien muiden yksityiskohtien ohella,
että Tengströmin uran vaiheita selostaessaan Björkstrand ei viittaa
yliopiston matrikkelitietoihin. Nämä olisivat Helsingin yliopiston
keskusarkiston julkaisemina, arkiston tutkijoiden kokoamina ja analysoimina
erinomaisina tietokantoina olleet verkon kautta helposti saatavilla. Sen sijaan
Björkstrand viittaa vanhaan tutkimuskirjallisuuteen, joka nykykriteerein
laadittujen matrikkelien tavoin ei luonnollisestikaan ole ajan tasalla.
Teologian viroista Tengströmin kanssa kilpaili sekä politiikan että teologian
dosentti Johan Arelin. Matrikkelitiedoista käy ilmi, että hän kuoli
35-vuotiaana vuonna 1787. Toisin kuin Björkstrand esittää, tämän
historialle tuntemattomaksi jääneen Tengströmiä ansioituneemman ja jo
teologian professorin viransijaisena toimineen dosentin kuolema näyttää
avanneen Tengströmille arkkipiispuuteen johtaneen virkauran.

Björkstrandin tarkastelutapaan kuuluu, että myös Tengtrömin laatima
maanviljelys- ja karjanhoito-opas on yksi esimerkki piispan yleisneroudesta.
Piispa ei ollut koulutukseltaan myöskään luonnontieteilijä eikä
eläintieteilijä, vaan humanisti. Kun opintoja luonnontieteissä ei ollut,
Turun Akatemian luonnontieteiden sekä esimerkiksi niin kemian kuin
kasvitieteenkin harrastus oli arkkipiispan ”yleisnerouden”
tavoittamattomissa. Professorina ja piispana hänellä mitä luultavimmin oli
melko vähän henkilökohtaista kokemusta maanviljelyksestä ja
eläintenhoidosta. Björkstrand kyllä mainitsee piispan kirjastoon kuuluneen
maanviljelystä käsitelleitä teoksia ja sen, ettei hän halunnut nimeään
kyseisen julkaisun kanteen. Nykytutkija, jos ko. kirjat tunnetaan, tutkisi
mistä kirjoista Tengström on omaksunut tai kompiloinut hänelle itselleen
vieraan alan eli maamiehille osoitetun oppaansa tiedot. Björkstrand ei ole
näin tehnyt vaan pitää tätäkin teosta, samoin kuin esimerkiksi maantiedon
harrastusta, osoituksena kaikkia näitä aloja opiskelemattoman henkilön
yleisneroudesta.

Historiasta ja uusista tieteen oppialoista?

Elämäkerran kiinnostavimpia kohtia on piispan laajojen kirjallisten
harrastusten kuvaaminen. Väitetyn kansakunnan rakentamisen näkökulmasta on
kiinnostavaa, ettei suomenkielisen kirjallisuuden, edes uskonnollisen
suomenkielisen kirjallisuuden, laatiminen henkilökohtaisesti kiinnostanut
Tengströmiä. Kun Björkstrand yrittää luoda arkkipiispasta kuvaa kansakunnan
rakentajana, hän ei kiinnitä lainkaan huomiota siihen kuinka tämän ns.
rakennustyön ulkopuolella oli kansankunnan enemmistö, sen suomenkielinen
väestönosa. Tämä asennoituminen kuvaa myös 1800-luvun alun teologista
tiedekuntaa kollegiona, mikä näkyy vaikkapa vuonna 1801 ilmestyneen
suomenkielisen saarnateoksen (tuon vuoden ainoa kotimaisen kirjoittajan suomeksi
julkaisema teos) eli Anders Björkqvistin saamasta nyrpeähköstä
imprimatur-lausunnosta. 

Björkstrand kuvaa kuinka Tengström oli uraauurtava kirkon historian
kirjoittaja ja kerääjä. Lähteitään hän tilasi postitse tai mm. papiston
palkkausta kuvanneessa suurtyössään laittoi seurakuntapastorit toimittamaan
hänelle aineiston. On kuitenkin erikoista, että piispan tuotanto ei ole
elämäkerran lähteenä, vaan on mainittu vain sen kirjallisuutena.

Jos Björkstrand olisi lukenut edellä mainitun Åbo Tidningarin artikkelin tai
sen esittelemän Handlingar-teoksen, kysymys arkkipiispan historian
harrastuksesta ja kansakunnan ns. rakentamisesta olisi saanut uuden
tulkintajuonteen. Åbo Tidningarin kirjoittaja esittelee Tengströmin
toimittamaan teokseen sisältyvän A. J. Hippingin venäläislähteisiin
perustuvan kirjoituksen piispa Henrikin luiden mahdollisista vaiheista ison
vihan aikana. Tässä yhteydessä kirjallisuusarvostelija tuo esille Hippingin
muinaishistorian tulkinnan. Sen mukaan muinaisina aikoina Suomi olikin ollut osa
Venäjän valtapiiriä, josta sen irrotti provinssin ruotsalaisvalloitus. Näin
siis Tengströmin toimittamassa ja erityisesti Turun hiippakunnan papistolle
osoitetussa julkaisussa luodaan kuvaa, että tuolloinen kuuluminen Venäjän
imperiumiin olikin ikään kuin muinaisten asiantilojen palauttamista pitkän
ruotsalaisvallan jälkeen. Historiakuvan luomisen kannalta tämä on erittäin
merkittävää ja poliittisesti ajan oloihin sopivaa, mutta asia, jota
Björkstrand ei lainkaan tuo esille.

Tengströmin sankarikuvaan kuuluu, että hän oli kirjoittajan mukaan maamme
kirkkohistorian perustaja. Ensimmäisenä kirkkohistorioitsijana piispaa voidaan
pitää kun ja jos muistetaan käsitehistoria; samoilla termeillä on eri
aikoina ollut eri sisältöjä. Tengströmin kirkkohistorialla ei ollut
oppilaita eikä historiallista jatkumoa. Hänen aikanaan ei teologisessa
tiedekunnassa eikä Suomessa ollut oppiainetta nimeltä kirkkohistoria
nykymerkityksessä. Kirkkohistorialla ymmärrettiin perinteisesti Uudessa
testamentissa kuvatun kirkon historiaa. Sen sijaan kirkon historiallisia
vaiheita käsitteleviä tutkimuksia laadittiin pitkään osana humanistista
tutkimusta, ja näyttäisi, että tästä kirkon historiasta, ei
kirkkohistoriasta, oli Tengströmin kohdalla kyse. 

Kirkkohistoria, monialainen ja aikansa tiedekriteerit täyttävä kristinuskon
menneiden vaiheiden tarkastelu, tuli osaksi papiston koulutusta ja Suomen
tiedekenttää vuodesta 1840 alkaen. Lauantaiseuralainen Bengt Olof Lille kävi
Saksassa oppimassa mitä ”kirkkohistoria” tieteenalana tarkoitti ja toi
oppialan osaksi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opetusta.

Björkstrand esittää Tengströmin myös suomalaisen käytännöllisen
teologian perustajaksi. On kuitenkin eri asia tarkoittaako tieteenalan
perustaminen, kuten nykymielessä asia ymmärretään, henkilön omaa opiskelua
ja tieteellistä asiantuntemusta; edellyttääkö se tieteellistä perehtymistä
johonkin alaan ja tuohon tieteelliseen asiantuntemukseen perustuvaa uuden alan
opettamista opiskelijoille.

Björkstrandin kuvaama oppialan perustaminen tarkoitti sitä, että teologian
professoriksi ilman teologisia opintoja tullut Tengström luennoi
käytännöllisen teologian teemoista ulkomaisten tutkijoiden teoksista. Tätä
voi pitää toisesta näkökulmasta teologian alalla annetun opetuksen
laajentumisena, toisesta näkökulmasta taas uskonnolliseen opetukseen
keskittyvänä ajan rationalististen kysymyksenasettelujen välttelemisenä.
Ulkomaisten tutkimusten ja tutkijoiden näkemyksistä luennoiminen ei vielä
merkitse jonkin oppialan perustamista. Jos näin olisi, 1700-luvulla olisi
”perustettu” myös Raamatun apogryfikirjojen ja uskonnollisten
toisinajattelijoiden tarkastelun tutkimus.

Kuten ”kirkkohistoriassa”, käytännöllisen teologian opetusalallakaan ei
ollut jatkumoa; käytännöllisen teologian professuuri perustettiin vasta
1850-luvulla. Olisikin ollut tarpeellista tarkastella Tengströmin
käytännöllisen teologian harrastusta häneltä puuttuvien teologian opintojen
ja tuon ajan valistusajattelussa ilmenneen käytännön kristillisyyden (praxis
pietatis) korostamisen taustaa vasten eikä automaattisesti olettaa, että kyse
oli vasta vuosikymmeniä myöhemmin teologiseen tiedekuntaan perustetun
tieteellisen oppialan varhaisesta synnystä.

Tengströmillä oli ideoita koulun, opettajien ja kirkon kehittämiseksi.
Yleinen käsitys Tengströmin arkkipiispuusaikanaan teologiseen tiedekuntaan
opettajankoulutusta varten perustamasta teologisesta seminaarista on kuitenkin
ollut, että kirkkolakihankkeiden tavoin Tengströmin tavoitteet jäivät
saavuttamatta. Koululaitoksen, kasvatustieteen ja opettajakoulutuksen todelliset
uudistukset toteutti myöhemmin joukko uuden sukupolven toimijoita, muun muassa
Uno Cygnaeus, Axel Adolf Laurell, J. V. Snellman ja J. Z. Cleve.

Kysymys elämäkerran tasosta ja tavoitteista

Suomalaisen teologian historian tutkimuksen alalla on ollut sellainenkin
pitkäaikainen tutkimustraditio, jossa tutkimuksen tehtävänä ei ole
kriittinen, lähteitä ja lähdekritiikkiä käyttävä puolueeton menneisyyden
tarkastelu. Päinvastoin, tutkimusten tarkoitus on joskus ja eri syistä ollut
selittää asiat parhain päin sekä kirkastaa luterilaisesta kirkosta ja sen
menneistä piispoista välittyvää kuvaa. Yksi melko viimeaikainen esimerkki
tästä on entisen piispan Kalevi Toiviaisen (s. 1932) entisestä teologian
professorista ja piispasta Otto Immanuel Collianderista kirjoittama
elämäkerta. Myös piispa Colliander oli venäläishallinnon suosima
luottomies. Toiviaisen tulkinnat Collianderin yliopistourasta, hänen
uskonnollisesta positiostaan ja hänen yliopistollisesta vallankäytöstään
ovat, vaillinaisen lähdetyöskentelyn ja tarkoitushakuisten tulkintojen vuoksi,
niin puutteellisia, että ne lähentelevät disinformaatiota.

Tutkimukset ovat kirjoittajansa tieteellinen käyntikortti ja näyttävät
millaista tutkimusta kukin kirjoittaja pitää asianmukaisena. Björkstrandin
teos on Kansanahon julkaisua ansiokkaampi, mutta sen asenteelliset positiot,
sankarikuvan rakentaminen, valikoiva ja ohut kriittisyys sekä teoreettisen
viitekehyksen sekä ulkomaisen että kotimaisen tutkimuskirjallisuuden
puuttuminen jättävät lukijan hämmennyksen tilaan. Teos on kuitenkin
merkittävä dokumentti yhdestä tämän ajan suomalaisesta tavasta tarkastella
kansallista menneisyyttä tavalla, jota olisi voinut odottaa pikemminkin syvän
suomettuneisuuden ajan tutkimuksissa; yhteistoimintamies olikin yleisnero ja
eettinen isänmaan parasta ajava henkilö. Teos kuitenkin nostaa esille monin
tavoin mielenkiintoisen arkkipiispa Tengströmin sekä hänen toimintansa ja
ajattelunsa yhä tarjoamat tutkimushaasteet.



Kuva: Jakob Tengströmin muotokuva vuodelta 1901. Eero Järnefelt (1863-1936)
 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/