[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Maahanmuuton kokonaisvaltainen käsikirja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Martikainen, Tuomas; Saukkonen, Pasi; Säävälä, Minna (toim.): Muuttajat -
Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Gaudeamus Oy, 2013. 376
sivua.


Maahanmuuton kokonaisvaltainen käsikirja
---------------------------------------------------------

Kun 24 alan asiantuntijaa yhdistävät voimansa ja huolellinen toimitustyö
latoo 15 erillistä lukua loogisesti eteneväksi kertomukseksi, tuloksena on
pätevä kokonaisvaltainen käsikirja, jollaista varmasti tarvitaan
maahanmuuttokysymysten alkeiden opiskeluun. Vaikutelmaa lujittavat hiottu
kieliasu, 49-sivuinen kirjallisuusluettelo ja lyhyt hakemisto. Puutteiksi
jäävät pienten asiavirheiden ohella ammattimaisen ilmiasun hintana oleva
persoonattomuus ja lievä raskaus. Jatko-opiskelua varten kaivataan kevyempiä
ja provosoivampia pamfletteja, jotka voisivat kriittisemmin analysoida ja
syventää aihetta.

Kolmen kokeneen tutkijan – Tuomas Martikaisen, Pasi Saukkosen ja Minna
Säävälän – toimittama kirja on erinomaisen huoliteltua suomenkieltä,
mistä kiitoksen ansaitsevat Anna Niilekselä, Sanni Tengvall ja nimeltä
mainitsemattomat Tampereen yliopiston opiskelijat. Se on myös kiitettävän
loogisesti etenevä kokonaisuus, vaikka 15 luvusta useimmilla on vähintään
kaksi (jopa neljä) kirjoittajaa. Kirjoitustyöhön ovat osallistuneet kolmikon
lisäksi Matti Saari, Jouni Korkiasaari, Timo Makkonen, Eero Koskiniemi, Jarkko
Rasinkangas, Maili Malin, Merja Anis, Sirkku Latomaa, Sari Pöyhönen, Minna
Suni, Mirja Tarnanen, Marianne Teräs, Elina Kilpi-Jakonen, Matti Sarvimäki,
Annika Forsander, Tuuli Anna Mähönen, Inga Jasinskaja-Lahti, Marjukka Weide,
Miikka Pyykkönen, Karina Horsti ja Lotta Haikkola, jonka nimi tosin puuttuu
sisällysluettelosta. Tällaiselta joukolta – kahdeksan valtiotieteiden ja
kymmenen muiden alojen tohtoria, yksi lisensiaatti, kolme maisteria, yksi
kandidaatti ja yksi yliaktuaari, joista kolme professorina eri oppilaitoksissa
– sopii odottaakin pätevää oppikirjaa, joka kattaa kansainvälisen
muuttoliikkeen eri osa-alueet ja ilmentymät Suomessa.

Luin suurella kunnioituksella etenkin Sarvimäen luvun 10, jossa selostetaan
työvoiman muuttamisen vaihtoehtoisia rajatuottoja, mutta valitettavasti
ymmärrykseni rajoittuu historiaan, joten keskityn tässä kirja-arvostelussa
historiallisiin esimerkkeihin, jotka joskus paljastavat huolimattomuusvirheiden
lisäksi syvempiäkin ennakko-oletuksia.

Huolimattomuusvirheeksi lienee luettava viittaus Singaporen nationalistiseen
liikkeeseen, joka olisi ahdistellut kiinalaisvähemmistöä (s. 25), sillä
Singapore oli jo itsenäistyessään kiinalainen kaupunkivaltio, eivätkä
siellä rotumellakoita 1960-luvulla aiheuttaneet malaijikiihkoilijat olleet
koskaan enemmistönä. Singaporen ero Malesiasta ei muutenkaan oikein hyvin
rinnastu saman lauseen esimerkkeihin Malesiasta ja Etelä-Koreasta, vaan
mielessä on ehkä ollut Indonesia.

Toinen virhe on Euroopan turvapaikkatukiviraston European Asylum Support Office
(EASO) suomennos ”Euroopan turvapaikanhakijoiden tukivirasto” (s. 67),
sillä sen tarkoitus on tukea turvapaikkapäätöksentekoa eikä
turvapaikanhakijoita.

Ehkä pietarinsuomalainen ministeri Reinhold Svento (1881-1973)  voidaan laskea
maahanmuuttotaustaiseksi (s. 274), mutta selvemmin sitä oli Sveitsin
kansalaisena syntynyt apulaissisäministeri Lennart Oesch (1892-1978).
Pietarista muutti Suomeen monia sukupolvien ajan Suomen kansalaisina olleita
sukuja, joiden nimet ainoastaan kantoivat muistoa ulkomaalaisesta esi-isästä.

Kun ulkomaisen työvoiman nousu julkiseen keskusteluun ajoitetaan vasta
1980-luvulle (s. 309), unohdetaan koko se lehdistöpolemiikki, joka saatteli
työlupajärjestelmän käyttöönottoa 1920-luvulla. Silloin pelättiin
saksalaisten mekaanikkojen ”tulvaa” Suomeen. Muinakin vuosikymmeninä media
puuttui aika ajoin etenkin ravintolamuusikoiden värväämiseen ulkomailta.
Työvoimapulasta Suomessa meuhkattiin 1970-luvun alussa ja silloinkin
lääkkeeksi tarjottiin ulkomaista työvoimaa, ammattiyhdistysliikkeen jyrkästi
vastustellessa. Kuvaavaa on, että tässäkin viittauksessa Suomen
ulkomaalaishistoriaan lähdeviitteeksi on kelpuutettu ruotsalainen tutkimus
Ruotsin mediasta.

Usean kirjoittajan yhteisessä kirjassa ristiriitaisuuksia ei voi kokonaan
välttää – vuoden 1973 lopulla alkanut öljykriisi (s. 83) on toisaalla
ajoitettu vuodelle 1974 (s. 56).

Hollywoodin historiankuva

Kyseenalaisempaa on ajoittaa järjestelmällinen orjakauppa vasta 1400-luvulle
(s. 55) kun sitä toki harjoittivat eurooppalaiset ilman siirtomaitakin antiikin
aikana ja varhaiskeskiajalla sekä arabit ja muut ei-eurooppalaiset kansat
omilla tahoillaan. Samalla sivulla mainitaan Yhdysvaltojen ensimmäinen
maahanmuuttolaki vuodelta 1882 ilmeisesti ikään kuin se olisi jokin
maailmanhistoriallinen merkkipaalu – miksei yhtä hyvin Suomen ensimmäinen
maahanmuuttoa säädellyt asetus vuodelta 1811 tai osmanivaltakunnan
pakolaisviraston perustaminen 1860-luvulla? Hollywoodin historiankuva heijastuu
aivan liian usein anglosaksiseen tutkimukseen, joka muodostaa tässäkin
kirjassa kohtuuttoman suuren osan ulkomaisista lähteistä. Amerikkalaiset itse
epäilemättä uskovat olevansa kaikessa – niin hyvässä kuin pahassa –
ensimmäisiä, suurimpia ja ihmeellisimpiä, mutta mannereurooppalaisten
tutkijoiden ei tarvitsisi aina ”mennä merta edemmäs kalaan”.

Brittiformaattiin perustuva vuoden 2010 tosi-TV-sarja ”Muslimielämää” (s.
312 ja 319) ei monen muslimin mielestä antanut tavallisten muslimien arjesta
kovinkaan totuudenmukaista kuvaa, vaan pikemminkin vahvisti niin islamistien
kuin islamofobienkin yleistäviä mielikuvia.

Maahanmuutosta kirjoittavat historiantutkijoiden ohella oikeus-, talous- ja
yhteiskuntatieteilijät, jotka usein välittävät hyvin pinnallista
historiankäsitystä ja suoranaisia myyttejä. Sotienjälkeisestä Suomesta on
tapana väittää, että ”oleskeluluvan saaminen oli melko vaikeaa” (s. 87),
mutta onkohan kukaan vaivautunut todella tutkimaan asiaa – vaikkapa
vertailemalla Suomen ja Ruotsin senaikuisia oleskelulupakriteerejä ja
hylättyjen hakemusten määrää tai etsimällä esimerkkejä ulkomaalaisista,
jotka saivat oleskeluluvan Ruotsiin mutta eivät Suomeen? Kuinka monella
tieteenalalla hyväksyttäisiin niin yksinkertainen selitys, että kai se sitten
oli vaikeaa kun niin moni sitä valitti tai että sen täytyi olla vaikeaa kun
niin harva ulkomaalainen vaivautui Suomeen asti? Yhtä kevytmielisesti
voitaisiin olettaa suomalaisten verotarkastajien, pysäköinninvalvojien ja
erotuomarien olevan nipottajia tai että Suomen työvoimahallinto suhtautuu
asenteellisen kielteisesti helmenkalastukseen ja tiikerinmetsästykseen.

Suomen kehutusta peruskoulusta tehdään se tärkeä havainto, että vuoden 2009
PISA-tutkimuksessa maahanmuuttotaustaisten nuorten taidot valtaväestöön
verrattuna jäivätkin heikommiksi kuin useimmissa muissa maissa (s. 187).
Rohkenen epäillä, että myös Suomen kerskailu lapsikuolleisuuden ja
kotiväkivallan harvinaisuudessa saattaa perustua pikemminkin
ulkomaalaisväestön vähäisyyteen kuin instituutioiden erinomaisuuteen. Vaikka
nolo loppu kansallisen ylpeyden aiheille saattaisikin ilahduttaa
perussuomalaisia maahanmuuttokriitikoita, tilastoihin perustuva tutkimus voisi
avata aihetta erittelemällä miksi kiinalaiset ja intialaiset lapset
pärjäävät koulussa romaneja paremmin.

Tilastoja on osattava lukea myös silloin kun lasketaan
maahanmuuttajataustaisten kielijakautumaa. Vaikka väestörekisteriin
merkitään periaatteessa jokaisen äidinkieli ”hänen oman ilmoituksensa
mukaisesti” (s. 166), alaikäisinä muuttaneista tai Suomessa syntyneistä
ilmoituksen tekevät lapsen vanhemmat. Kuinka moni meistä edes tietää, mikä
on hänen virallinen äidinkielensä – tai vaivautuisi sitä vaihtamaan?
Vaikka vaimoni puhuu parinkymmenen miljoonan filippiiniläisen tavoin visaijaa,
sitä ei edes saa rekisteröityä Suomessa, koska Suomen rekisterit noudattavat
orjallisesti YK:n standardeja, joihin luetaan vain jäsenvaltioiden viralliset
kielet. Samasta syystä Maahanmuuttoviraston tilastoista puuttuivat pitkään
kosovolaiset, vaikka Suomi (toisin kuin YK) oli tunnustanut Kosovon
itsenäisyyden.

Kirja onnistuu välttämään liiallisen sananhelinän, johon usein
syyllistytään luettelemalla joukoittain lakeja tai asetuksia, hallitusohjelmia
ja strategiapapereita sekä muita kauniita korulauseita. Valtioneuvosto on
kuulemma hyväksynyt kesällä 2012 ”kotouttamisohjelman” (s. 95), mutta
onneksi heti perään todetaan ”käytännön edellytysten” eli rahan puute
(s. 96). ”Käytännön kotouttamistyö näyttää kuitenkin hieman
toisenlaiselta kuin virallisten asiakirjatekstien ja lainsäädännön
perusteella voisi olettaa.” (s. 97). Totisesti! Kolme vuotta sitten maahan
muuttanut vaimoni ei ole vieläkään onnistunut saamaan kotouttamisesta sen
enempää kuin karhuistakaan minkäänlaisia näköhavaintoja, vaikka huhun
mukaan muutaman korttelin päässä pidetään suomenkielen kursseja –
kotouttaminen vaikuttaa myytiltä tai salatieteeltä, josta kerrotaan ehkä
pakolaisille, turvapaikanhakijoille ja työttömille ulkomaalaisille, mutta ei
kotiäideille.

Turvapaikanhakijat

Yleensä orwellilaiseen kaksoiskieleen syyllistyvät
maahanmuuttokritiikittömät humanistit, joilta saattaa lipsahtaa sellaisia
hurskaita ajatuksia kuin että ”Turvapaikanhakija on henkilö, joka hakee
turvaa vieraasta valtiosta. Valtion olisi päästettävä tällainen henkilö
alueelleen…” (s. 61) – jos näin olisi oikeassa elämässä, niin
konsulaattien pitäisi oitis myöntää turistiviisumeja kaikille jotka suinkin
haluavat hakea turvapaikkaa Suomesta. Onneksi tässä kirjassa on
kiitettävästi onnistuttu välttämään hurskastelua. Tosin suoremminkin olisi
voinut kertoa, että valtaosa turvapaikanhakijoista on turisteja eikä suinkaan
turvapaikan tarpeessa. Hirvittävästi energiaa ja veronmaksajien rahoja
kulutetaan niitä harvoja turvapaikanhakijoita varten, jotka saavat myönteisen
päätöksen ja luultavasti olisivat saaneet sen joka tapauksessa (ilman
monimutkaista oikeusturvajärjestelyä valituslupineen). Puolet hakijoista saa
oikeasti kielteisen päätöksen siihen mitä haki (turvapaikkaa), mutta
säälistä oleskeluluvan heikon terveyden, avioliiton, viime hetkellä
kristinuskoon kääntymisen tai palauttamisen byrokraattisen vaikeuden takia –
tilastojen kaunistelemiseksi nämäkin on nykyisin tapana lukea myönteisiksi,
mistä harjaantumaton tilastojen lukija voi erehtyä kuvittelemaan, että
hakemuksiin oli sittenkin perusteita. Yhtä hyvin voisi rautakaupassa antaa
ruuvinostajille muttereita ja tilastoida, että he saivat mitä tarvitsivatkin.
Ei kai kuitenkaan voi olla niin, että jos kebapkioskin kokki menee naimisiin,
turvapaikkahakemus on se oikea lomake oleskeluluvan saamiseksi?

Kirja johdattaa hyvin maahanmuuton kysymyksiin, mutta jättää yhä tilaa
jatkokertomuksille. Erityisesti kaivattaisiin sellaista kirjallisuutta, joka
avoimesti tunnustaisi löyhät lupaukset, väärinkäytökset ja muut ongelmat,
mutta etsisi niihin ennakkoluulottomasti syitä ja rohkeitakin ratkaisuja.
Maahanmuuttovirasto on monen arvostelun kohteena, vaikka syvällisempi
perehtyminen johdattaisi esittämään kiperiä kysymyksiä
sosiaaliviranomaisille, valitustuomioistuimille, ulkoministeriölle ja
lainsäätäjille eli poliitikoille. Miksi KELAn omavaltaiset tulkinnat Suomen
sosiaaliturvan piiriin kuulumisen ajoituksesta, KHO:n munkkilatinaa hipovat
”taivaalliset totuudet” ja ulkomaanedustustojen kirjava viisumipolitiikka
jäävät yleensä kaiken arvostelun yläpuolelle, vaikka niillä tehdään
hyvin konkreettista ulkomaalaispolitiikkaa?

Suomen historian osalta lisätutkimusta kaipaisivat esimerkiksi naisten
maahanmuutto ennen vuotta 1968 eli silloin kun ulkomaalainen vaimo sai
automaattisesti suomalaisen miehensä kansalaisuuden (s. 34 mainitsee heidät
vain autonomian ajalta). Olisi myös mielenkiintoista nähdä ensimmäinen
tutkimus tosiasiallisesta turvapaikkapolitiikasta ennen vuotta 1984 eli ajalta
jolloin ”itäloikkareille” myönnettiin oleskelulupia ja muukalaispasseja
vähin äänin, tilastoimatta heitä varsinaisiksi pakolaisiksi (tämä
määritelmä sisälsi vielä 1970-luvulla enimmäkseen entisen keisarillisen
Venäjän alamaisia, vaikka joukkoon hivutettiin vaivihkaa muitakin
kansalaisuudettomiin rinnastettuja eli muukalaispassiin oikeutettuja).

Tämän alan kirjoja ei ole vielä suinkaan liikaa, eikä Muuttajat ole suinkaan
huonoimmasta päästä. Se on hyvä avaus, mutta viimeistään jatko-opintoja
varten tarvitaan lisää yhtä pätevästi laadittua käsikirjallisuutta ja
yhteiskunnallisen keskustelun provosoimiseen vielä suorasukaisempaa
selkokieltä. Myös maahanmuuttokriitikot olisi saatava lukemaan asiatekstiä
turhautumatta sellaisesta usein heijastuvaan monimutkaisuuteen ja
vaihtoehdottomuuteen.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/