[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kirjoittavaa enemmistöä tutkimassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Pikkanen <ilona.pikkanen at uta.fi> FT, tutkija, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lea Laitinen; Kati Mikkola (toim.): Kynällä kyntäjät. Kansan
kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, 2013. 558 sivua.


Kirjoittavaa enemmistöä tutkimassa
---------------------------------------------------------

Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (toim. Lea
Laitinen & Kati Mikkola; SKS 2013) lähestyy pitkää 1800-lukua
kansankirjoittajien, rahvaan runoniekkojen, itseoppineiden, viisunikkarien ja
muiden oppisivistyneistöön ja eliittiin kuulumattomien näkökulmasta.
Monitieteinen teos avaa uuden näkökulman kirjoittavaan rahvaaseen, 1800-luvun
kirjallistumisprosessiin sekä aikakauden kirjalliseen kenttään.

Ansiokkaan teoksen yhteensä kolmetoista eri humanistisista oppiaineista tulevaa
kirjoittajaa jakavat Suomessakin viimeisten kymmenen vuoden aikana virinneen New
History from Below -näkökulman, jonka seurauksena kansankirjoittajien
aineistoja on kartoitettu, luetteloitu, kerätty arkistoihin, perustettu
tutkimusverkostoja ja lopulta Suomen Akatemian rahoittaman hanke Itseoppineet
kirjoittajat ja kirjallistumisen prosessit (2008-2011). Tutkimusotteen primus
motor Suomessa on pitkälti ollut Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin
tutkija, dosentti Anna Kuismin, joka myös on yksi kirjan kirjoittajista.

Heti teoksen ensimmäinen kappale avaa uuden näkökulman usein eliitin ja/tai
sivistyneistön näkökulmasta tutkittuun 1800-lukuun: kansankirjoittajia
tutkittaessa tutkimuskohteena on itse asiassa Suomen suuriruhtinaskunnan
kirjoittava enemmistö. Esimerkiksi vuonna 1880 alueen kahdesta miljoonasta
asukkaasta kirjoittaa osasi karkeasti arvioiden noin 250 000 henkeä, joihin
kuuluivat lähes kaikki säätyläiset (noin 30 000 henkeä), mikä tarkoittaa
että vaikka kansankirjoittajat olivat yhteisössään usein poikkeuksia (eli
kirjoitustaitoiset olivat hajallaan ympäri maata), muodostivat he
valtakunnallisella tasolla enemmistön. Toki heidän tuottamiensa tekstien
määrä on todennäköisesti suhteessa pienempi kuin säätyläistön ja
tekstien levikki suppeampi (poikkeuksena esimerkiksi arkkiveisut ja vuosien
1850–70 sanomalehtikirjoitukset) ja näin myös niiden sosiaalinen ja
kulttuurinen vaikutuskenttä on rajatumpi, minkä lisäksi julkaisseet
kansankirjailijat olivat yleensä sivistyneistön ohjauksessa. Tästä
huolimatta teoksen kirjoittavat osoittavat vakuuttavasti, kuinka erityisesti
1800-luvun jälkipuoliskolla kansankirjoittajat jäsensivät maailmaansa ja
ihmissuhteitaan kirjoittamalla ja osallistuivat aktiivisesti suuriruhtinaskunnan
kirjalliseen kenttään sekä kommentoiden ja kritisoiden valtaapitäviä että
myös olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä tukien.

Mitä ja miksi kansa kirjoitti?

Teoksen lyhyen johdannon jälkeen 1800-luvun kirjallistumisprosessin avaa Kaisa
Kaurasen erinomainen luku Mitä ja miksi kansa kirjoitti?, joka myös sitoo
sitä seuraavat, kirjoittamisen tai kirjallisuuden lajeittain etenevät luvut
yhteen. Luku kartoittaa lyhyesti New History from Below -näkökulman historiaa
ja kirjan avainkäsitteitä (joita käsitellään myös Laitisen tietolaatikossa
Rahvaan käsitehistoria ja kirjan loppuluvussa) ja mm. luku- ja kirjoitustaidon
eroa: kirjoitustaito oli erityistaito jonka omaksuminen vaati henkilökohtaista
”kirjoitushalua” koska valtiovalta ei siihen kannustanut ennen 1800-luvun
jälkipuoliskoa. Kiinnostavasti osoitetaan myös Ruotsin itäisten maakuntien
hidas kirjallistuminen verrattuna muihin Pohjoismaihin ja pohditaan lyhyesti
tämän syitä ja seurauksiakin – kuten Kauranen osuvasti kirjoittaa
”(s)eitsemän veljeksen pakeneminen lukkarinkoulusta Aleksis Kiven romaanissa
on tavoittanut todellisen juonteen korpisuomalaisten mentaliteetista” (31).

Jo kirjan sisällysluettelo kertoo lukijalle mitä kansa kirjoitti:
päiväkirjoja ja omaelämäkertoja (Anna Kuisminin laatima luku), kirjeitä
(Taru Nordlund), sanomalehtien maaseutukirjeitä (Laura Stark), runoja
(Kuismin), virsilyriikkaa (Eeva Bastamanin tietolaatikko), arkkiveisuja (Jyrki
Hakapää), näytelmiä (Lea Laitinen), novelleja (Katja Seutu), kerättyä
kansanrunoutta (Kati Mikkola), nuotteja (Heikki Laitisen tietolaatikko) ja
käsinkirjoitettuja lehtiä (Kirsti Salmi-Niklander). Kansankirjailijoiden
romaanit ja vastaavat pitemmät proosatekstit ovat jääneet teoksen
ulkopuolelle, koska ne ovat löytäneet tutkijansa ja tiensä
kirjallisuushistorioihin jo aiemmin. Tekstilajeittainen lähestymistapa tuokin
teokseen selkeyttä ja helpottaa sen käyttöä käsikirjamaisena pohjateoksena,
mikä lienee yksi tekijöiden päämääristä.

Teoksen takakansi toteaa, että se tarjoaa tutkijakunnan lisäksi hyödyllistä
tietoa myös ”sukututkijoille, kotiseutuhistorian harrastajille ja kaikille
1800-luvun kansanelämästä kiinnostuneille”. Kirjan rakentaminen
tekstilajeittain sekä sen selvä arkistoaineistopainotus (josta muutamassa
kohdin seuraa että artikkelit ovat enemmän katsauksia arkistoaineistoon kuin
niiden analyysia) palvelee myös tätä tietokirjallista tarkoitusta. Toisaalta
tekstilajeittainen lähestymistapa on hieman anakronistinen koska tekstilajit
olivat suomalaisella kirjallisella kentällä 1800-luvulla vasta syntymässä,
kuten mm. Katja Seutu novelleja koskevassa luvussa myös kirjoittaa. Lisäksi
monet kansankirjoittajat liikkuivat sujuvasti useammalla kuin yhdellä
kentällä – mitä monialaisuutta on teoksessa selvästi haluttu korostaa.
Teoksen perusteella vaikuttaakin siltä, että kun kirjoittamisen kynnys on
yksilötasolla kerran ylitetty, otetaan se nopeasti ja laaja-alaisesti
käyttöön.

Kauranen listaa artikkelissaan myös kirjoittamisen motiiveja eli sitä miksi
kansa kirjoitti: mukana ovat varhaisimmat taloudelliset ja elinkeinon
harjoittamiseen liittyvät ja uskonnolliset motiivit, halu vaikuttaa
yhteisössä tai yhteiskunnallisesti (enemmistö kirjassa käsitellyistä
1800-luvun kirjoittajista), tarve yhteydenpitoon, itseilmaisu ja halu jättää
jälki sekä kirjoittaminen pyynnöstä. Motiiveihin sidoksissa oleva
kysymyksiä toki käsitellään kirjan eri luvuissa – ja temaattinen on myös
teoksen päättävä loppuluku - mutta seuraavassa vaiheessa kansankirjoittajien
aineistoa voisikin lähestyä temaattisesti tekstilajien läpi: niiden kautta
kun pääsisi esimerkiksi konkreettisesti tutkimaan sitä, miten sivistyneistön
kansallinen projekti eri osa-alueineen löi läpi kansan keskuudessa. Aineisto
myös tarjoaisi hienon mahdollisuuden testata esimerkiksi sosiologi Michael
Mannin ajatuksia ”diskursiivisen kirjallistumisen” (vs. basic literacy)
merkityksestä pitkän 1800-luvun poliittisissa, taloudellisissa, kulttuurissa
ja sosiaalisissa muutoksissa, ja hänen Englannin, Ranskan, Preussin ja
Yhdysvaltojen tilanteeseen pohjaavaa väitettään siitä, että nationalismi
oli lähinnä valtion työntekijöiden ideologia, ja vaikutti varsin
vähäisessä määrin työväestön (ja keskiluokan) parissa (The Sources of
Social Power 1760-1914).

Yksi kirjan läpäiseviä kysymyksiä on millaisiin tekstilajeihin ja
kirjoittamisen käytäntöihin vähän tai ei lainkaan kouluja käynyt,
useimmiten ruotsia taitamaton ihminen saattoi tukeutua tuottaessaan erilaisia
tekstilajeja aikana, jolloin omakielinen kirjallinen perinne oli ohutta.
Kirjoittajat viittaavat esimerkiksi ruumissaarnoihin, allakoihin, suulliseen
perinteeseen, sanomalehtiin yleensä ja niissä julkaistuihin kertomuksiin
erityisesti, arkkiveisuihin sekä sivistyneistön kääntämiin ja/tai suomeksi
laatimiin seuranäytelmiin etsiessään alkumuotoja ja malleja kirjoittavien
mutta koulua käymättömien henkilöiden egodokumenteille, runoille,
novelleille, kirjeille, näytelmille ja käsikirjoitusviestinnän eri muodoille.
Kansankirjoittajien itse tuottamat tekstit siis vaikuttivat toisiinsa.
Vaikutteita tuli myös korkeakulttuurin piiristä: esimerkiksi tietyt
muodolliset seikat, kuten ajatusviivan käyttö, yhdisti ajan kaunokirjallista
(Aho, Canth) kenttää kansankirjoittajien teksteihin. Anna Kuismin toteaa
luvussaan että ”kirjoittamisen historia on osaltaan lukemisen historiaa”
(92) ja kansankirjoittajien tekstien intertekstuaalisia viittauksia,
vaikutusketjuja ja verkostoja 1800-luvun laajemmalla kirjoittamisen kentällä
olisi voinut käsitellä laajemminkin, varsinkin kun teosta lukiessa huomaa
jatkuvasti kuinka samankaltaisia itseoppineiden kirjoittajien ja yhteiskunnan
ylempien luokkien tekstit olivat.

Kirjallistuminen yhdisti yhteiskuntaluokkia

Kuisminin luvussa todetaan myös, että omaelämäkerrallinen tietoisuus
kehittyi poikkeuksellisten elämänkokemusten ja dokumentaation käytölle
”altistumisen” seurauksena. Tämän toteamuksen voisi ehkä laajentaa
koskemaan kaikkia 1800-luvun itseoppineita: kirjoittamisen opetteleminen ja
harjoittaminen vaati erityisen tarpeen (kommunikaatio, toimeentulo, oman
elämän ymmärtäminen kirjoittamalla) sekä altistumisen kirjoittavalle
kulttuurille. Teos osoittaa kautta linjan tämän yksityisen ja yleisen siteen:
kirjallistuminen ei ollut vain ylhäältä johdettu hanke ja se yhdisti rahvasta
muihin yhteiskuntaluokkiin, kansallisvaltioon ja jopa sen ulkopuolelle. Osa
luvuista kontekstoi aineiston laajempaan eurooppalaiseen viitekehykseen, mutta
kansainvälisistä tai ylikansallisista vaikutuksista olisi mielenkiintoista
kuulla lisää. Voisiko esimerkiksi ajatella että Amerikan-siirtolaisuus on
vaikuttanut ainakin välillisesti sen piirissä olleiden suomalaisten
kirjallistumiseen - Amerikkahan oli jo varhain voimakkaasti kirjallistunut alue.

Yksittäisinä esimerkkeinä kirjoittamisen mahdollistamista toimijuuksista voi
mainita mm. Laura Starkin analyysin varhaisen (1856-1870) lehdistön
valtakunnallisuudesta ja näin ollen niiden roolista luokka- ja säätyrajat
ylittävänä keskustelufoorumina kirjoitustaitoisille henkilöille ja Lea
Laitisen huomion kansasta lähtöisin olevien näytelmäkirjailijoiden
samaistumisesta sekä sisällön että muodon tasolla muodostumassa olevan
kansakunnan kirjalliseen yhteisöön ja sen yhteiseen kirjakieleen. Toisaalta
Laitinen toteaa myöhemmin, kuinka kansanihmisten kirjoituksissa voitiin myös
siirtyä kirjalliseen yleiskielen standardiin ilman erityistä samaistumista
eliitin maailmankuvaan. Itseoppineet tai kansankirjoittajat olivat
heterogeeninen ryhmä yhteisöjensä vaikutusvaltaisista henkilöistä
irtolaisiin, eikä heidän tekstejäänkään voi lähestyä yhden
tulkintakehyksen sisällä.

Kansankirjoittajien tekstien sosiaalisen merkityksen osalta esille voi nostaa
myös Jyrki Hakapään arkkiveisuja käsittelevän luvun. Hakapää kirjoittaa
kirjallisuudentutkija Liisi Huhtalaan pohjaten arkkiveisujen välittämästä
agraarista maailmannäkemyksestä, joka siis vastasi pitkälti sivistyneistön
ideaaleja, vaikka veisut olivatkin leimallisimmin rahvaan oma kirjoittamis- ja
kommunikaatiomuoto. Kiinnostavaa on myös se, että arkkiveisuista, noista
”kirjallisuuden rikkaruohoista” (243), on löydettävissä esimerkiksi koko
itäisen ja pohjoisen Euroopan korkeakirjallisuudelle (vrt. historiallinen
romaani) tyypillisiä ylikansallisia topoksia: esim. ajatus Suomesta
sivistymättömän idän ja sivistyneen lännen välisenä välimaana.
Tämäntyyppisiä eroja ja yhtäläisyyksiä ja kirjallisten motiivien
liikkumista eri yhteiskuntaryhmien välillä soisi tutkittavan enemmänkin.
Toisaalta esimerkiksi kansanperinteen kerääjät osasivat tarpeen tulleen
häivyttää kirjallisia vaikutusketjuja: kuten Kati Mikkolan luku osoittaa,
itseoppineet kerääjät toisinaan todistelivat aineistojensa ”aitoutta” tai
turmeltumattomuutta korostamalla kertojiensa olevan luku- ja
kirjoitustaidottomia, joskus jopa puolisokeita.

Teoksen kielentutkijat (Nordlund, Laitinen; ks. myös Seutu) tuovat ainakin
historiantutkijalle uutta näkökulmaa yleensä sivistyneistön näkökulmasta
tarkasteltuun suomen kirjakielen kehittämisprosessiin ja 1800-luvun
kielitilanteeseen. Kansankirjoittajien teksteistä on yleensä etsitty
murteellisuuksia, joista he kuitenkin teoksessa esiteltyjen tekstien perusteella
pikemminkin pyrkivät pois (ja murteellisuuksia löytyy aikakaudella myös
sivistyneistön teksteistä, kuten kirjoittajat huomauttavat). Toisin sanoen,
kun luovutaan oletuksellisesta erosta jossa yksi kirjoittava yhteiskuntaluokka
on murteiden edustaja ja toinen standardikielen, nähdään kielellinen kenttä
asteittaisten liukumien alueena, jossa kukin ryhmä tuottaa kirjoitettua kieltä
omista lähtökohdistaan mutta standardiin pyrkien.

Teoksen luvut tuovat esille myös kansankirjoittajien kielelliset taidot
(huomioiden muodollisen koulutuksen puutteen mikä vaikutti erityisesti
sopimuksenvaraisten ja keinotekoisten kielellisten normien omaksumiseen) ja
tilannetajun. He olivat tietoisia sekä kielen muodoista että näiden muotojen
merkityksistä, tehtävistä ja tyyliarvoista, ja osoittivat samaistumista omaa
paikallista puheyhteisöä laajempaan kansalliseen kieliyhteisöön pyrkimällä
standardikieleen. Toisin sanoen, meidän näkökulmastamme oudot muodot
saattavat usein kertoa kirjoittajan taidoista ja kielitietoisuudesta. Samaan
liittyy Laura Starkin huomio sanomalehtien maaseutukirjeiden sisällön ja
tyylin maallistumisesta 1860-luvun alussa: tämä ei välttämättä kuvasta
kansan sisäistynyttä maallistumista vaan sitä, että kirjoittajat huomasivat
että sekulaarilla tyylillä kirjoitetuilla teksteillä oli paremmat
mahdollisuudet päästä julki.

Teos päättyy toimittajien laatimaan kaksiosaiseen loppulukuun.
Uskontotieteilijä, kulttuurintutkija Kati Mikkola pohtii kansankirjoittajien
tekstien pohjalta 1800-luvun murroksia maallistumisen näkökulmasta ja kysyy,
vääristävätkö muutoksia korostavat näkökulmat historiaa - ”niissä
unohtuu pysyvän kätkeytyneisyys” (414) -, ja liittää tämän teoksen
esiintuomiin samankaltaisuuksiin eri aikoja ja sosiaalisia taustoja edustavien
ihmisten tavoissa hahmottaa ja jäsentää ympäristöään. Mikkola analysoi
kansanuskon ja kansanteologian sekä herätysliikkeiden ja nationalismin
välistä suhdetta sekä uskonnollisen pohdinnan privatisoitumista ja
omaehtoistumista 1800-luvun kuluessa. Kielentutkija Lea Laitinen palaa suomen
kielen ”ensimmäiseen kirjallistumiseen”: mm. siihen miten vanha pipliasuomi
sekä länsi- ja itämurteet vaikuttivat ja miten ne asemoitiin suhteessa
muotoutumassa olevaan kirjakieleen ja murre-sanan käyttöönottoon ja sen
ideologisiin merkityksiin.

Teos on kaiken kaikkiaan kattava ja kiinnostava yleisesitys itseoppineiden
kirjoittajien tuottamista teksteistä 1800-luvulla. Lisäksi eräs teoksen
erityisistä vahvuuksista on sen monitieteisyys: mukana on kielen- ja
kirjallisuudentutkijoita, folkloristeja, historioitsijoita,
uskontotieteilijöitä ja musiikintutkijoita, joista jokainen lähestyy tiettyä
tekstilajia omista tutkimuksellisista lähtökohdistaan. Ratkaisu toimii,
mahdollisesti osittain kirjan aineistolähtöisyyden takia, todennäköisesti
myös kansankirjoittajien ja itseoppineiden tutkimukseen liittyvien
tutkimusverkostojen ja pitkään jatkuneen aidosti monitieteisen yhteistyön
johdosta. Teos on sujuvalukuinen ja huolellisesti toimitettu. Lukujen väliset
viitteet sivunumeroineen ilahduttavat lukijaa, ja osa kansankirjoittajista tulee
tutuksi kirjan yli 500 sivun aikana, koska heidät monialaisina kirjoittajina
mainitaan useissa luvuissa. Alaviitteet palvelisivat tutkijaa loppuviitteitä
paremmin, mutta onneksi lukujen otsikot juoksevat loppuviitteiden
ylämarginaaleissa; leipätekstin sivunumeroista ylämarginaalissa voisi olla
jatkuvassa viitteiden selaamisessa myös apua.

Lopuksi voisi todeta, että New History from Below -lähestymistavan
ensimmäisessä suomalaisessa aallossa huomio on selvästi kiinnittynyt
maaseutuväestöön. Tämä kuitenkin todetaan teoksessa, kuten myös se, ettei
lähteistöä ole juurikaan kartoitettu kaupunkien työläisten ja palvelusväen
osalta. Muutamassa kirjan luvuista (Hakapää, Mikkola, Salmi-Niklander)
käsitellään tai sivutaan myös kaupunkien ja ruukkien kansankirjoittajia,
mutta lisää 1800-luvun laajaa kirjallista kenttää käsittelevää tutkimusta
on siis toivottavasti luvassa.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/