[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: ”Erityisleiri huligaaniainesta varten”

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Otto Aura <otto.aura at gmail.com> VTM, poliittisen historian jatko-opiskelija,
Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Myllymäki, Arvo: Kurileiri. Sotavankileiri 24 ja muut neuvostosotavankien
erityisleirit jatkosodan aikana. Minerva Kustannus Oy, 2013. 283 sivua.


”Erityisleiri huligaaniainesta varten”
---------------------------------------------------------

Julkisoikeuden emeritusprofessori Arvo Myllymäen Kurileiri. Sotavankileiri 24
ja muut neuvostosotavankien erityisleirit jatkosodan aikana käsittelee
jatkosodan aikaista sotavankileiriä, jonne sijoitettiin kurittomat sotavangit.
Sotavankiasiat ovat olleet viime aikoina hyvin esillä ja Myllymäen kirja
liittyy tähän keskusteluun. Myllymäki kirjoittaa sivuilla 10–11:
”Tapahtuneita julmuuksia ei ole syytä liioitella, mutta on suuri vääryys
kieltää tai kiertää ne, niin kuin sodan aikana ja sen jälkeen on tehty.”
Kurileiri antaa kokonaisuutena kuvan kurisotavankileirin tapahtumista ja
kurisotavankien kohtaloista. Paikoittaisesta fragmentaarisuudesta huolimatta
kyseessä on mielenkiintoinen tutkimus yhdestä jatkosodan aikaisesta
sotavankileiristä.

Kirjan tavoitteena Myllymäen mukaan (sivu 11) ”on luoda aikaan ja paikkaan
perustuva viitekehys kurileiristä ja sen edeltäjistä sekä näiden myötä
yrittää ymmärtää ihmisten käyttäytymistä sodan ja vihan maailmassa”.
Lisäksi Myllymäki pyrkii saamaan syvyyttä yksilötason tarkkailulla, jossa
pääosassa ovat kurileirin päällikkö ja yksi sotavanki. Palaan
myöhemmässä vaiheessa näiden arvioon.

Tutkimuksen lähtökohtana on sotavankileiri n:o 24, kurileiri. Tämä kurileiri
oli Myllymäen mukaan yksi kolmesta erityisleiristä. Muut kaksi olivat
politrukeille ja upseereille. Kurileiri oli nimensä mukaisesti kurittomille
sotavangeille, eli niille, jotka olivat esimerkiksi yrittäneet karata,
niskuroineet tai harrastaneet poliittista kiihottamista. Myllymäki tulkitsee
kurileirin olleen ratkaisuyritys karkaamisongelmaa varten, eikä tätä ole
syytä epäillä. Kurisotavankileiri perustettiin heinäkuussa 1942 Kerimäen
Riitasensuolle, josta se vuoden 1943 alusta siirrettiin Vaasan.

Jatkosodan alussa suomalaiset saivat neuvostoliittolaisia sotavankeja paljon.
Sotavankiorganisaatio ei ollut sellaisessa kunnossa, että se olisi pystynyt
käsittelemään niin suurta määrää kuin mikä tuli kyseeseen, kuten
Myllymäki kirjoittaa. Vuoden 1941 aikana sotavankeja otettiin Westerlundin
mukaan yli 65 000 ja jatkosodassa kaikkiaan noin 72 000. Kokonaismääriin
Myllymäki ei ota kantaa, mutta kuolleisuuteen kyllä. Tässä yhteydessä olisi
kiinnostavaa tietää, millä perusteilla Myllymäki on päätynyt
käyttämään kuolleiden määrän lähteenä Jatkosodan historian 6. osaa,
eikä esimerkiksi tuoreempaa ja alaviitteillä varustettua Westerlundin
tutkimusta Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus
Suomessa.



Sotavangit pakkotyössä

Yleisesti ottaen sotavankeja sijoitettiin sotavankileireille,
sotavankikomppanioihin ja maataloustöihin. Sotavankileirit jakaantuivat pää-,
ala- ja työmaaleireiksi. Näin myös sotavankileirillä 24 oli pääleiri ja
omat työmaansa, joissa kurivangit olivat pakkotyössä. Myllymäki erittelee
melko tarkasti työt, jossa sotavankien työvoimaa käytettiin. Tärkeimpiä
olivat Vaasan lentokenttätyömaa sekä tietyöt. Pakkotyön luonne tulee
kirjassa hyvin esille kaikessa karuudessaan. Alkuvaiheessa sotavankileirillä 24
ei ollut oikeutta luovuttaa kurisotavankeja yksityisille työnantajille.
Kesällä 1943 tähän tuli muutos, jolloin sotavankityövoiman käyttö
mahdollistui myös paikallisille työnantajille. Jotkut vangeista
työskentelivät esimerkiksi satamassa. Kurisotavangeista hyvin käyttäytyviksi
todettuja lähetettiin myös paikkaamaan Pohjanmaan työvoimatilannetta
maatiloille.

Myllymäki kirjoittaa työvoimaa käsitelleen luvun lopussa sivulla 168, kuinka
kurisotavankileiri ”muuttui työleiriksi, missä lentokentän teko oli vain
osa kurisotavankien arkea”. Myllymäki myötäilee jatkosodan aikana tehtyä
päätelmää, että sotavankien työ oli huomattavaksi hyödyksi sekä
valtakunnalle että vangeille itselleen. On selvää, että määrällisesti
laskettuna sotavangit paikkasivat menetettyä työvoimaa. Tässä yhteydessä
voisi olla syytä problematisoida hieman sotavankien työtehoa.



Kuva: Korsutyömaalta, jossa sotavangit työskentelevät, 400 vankia aina
vuorossa: Ryssät kaivavat rinteeseen korsua varten kuoppaa. Syvärin
voimalaitos. 1941.09.25 (Teksti ja kuva: SA-kuva)

 

Mielenkiintoista on se, että niin sanotuille heimosotavangeille ei ollut omaa
leiriä, vaan he toimivat erikoistehtävissä sotavankileireillä, esimerkiksi
tulkkeina. Toinen seikka, johon Myllymäki kiinnittää huomiota, on
heimosotavankien suhteellisesti suuri määrä kurileirillä. Myllymäen mukaan
heimosotavankeja oli kaikista sotavangeista 6 prosenttia, kun ilmeisesti vuonna
1944 heimosotavankien prosentuaalinen osuus kurisotavangeista oli 10,7.
Valitettavasti tästä väittämästä puuttuu viite. Joka tapauksessa
heimosotavankien käsittely on varsin mielenkiintoista.

Väkivalta ja vankisurmat saavat myös osansa Myllymäen kirjassa, jonka
perusteella on selvää, että esimerkiksi laittomia ampumisia tapahtui.
Eräässä kirjan kohdassa vaikuttaa siltä, että Myllymäki referoi kaikkia
arkistosta löytämiään sotavankien ampumisista tehtyjä asiakirjoja.
Loppupuolella kirjaa Myllymäki käy läpi ne kurileirin suomalaiset toimijat,
jotka jäivät syyttämättä tai tuomitsematta sotarikoksista. Nämä henkilöt
Myllymäki analysoi arkistoaineiston perusteella esille. En ole täysin
vakuuttunut tuon osuuden hyödyllisyydestä tuollaisenaan. Kenties yhteenveto
tuomitsematta tai syyttämättä jätetyistä olisi ajanut asian paremmin ja
muodostanut selkeämmän kokonaiskuvan aiheesta, varsinkin peilaamalla lukuja
koko leirin henkilöstöön, sekä tuomittujen lukumäärään.

Väkivallanteoista puhuttaessa Myllymäki ottaa esille myös sotarikoksista
myöhemmin tuomitun E.V. Neron. Myllymäki kirjoittaa joidenkin kurileirille ja
kurisotavangeiksi joutuneiden karanneen sotavankikomppanioistaan siinä pelossa,
että Nero ampuu heidät. Omassa pro gradu -tutkielmassani Rakennustöitä
jatkosodassa kirjoitin pienen kuvauksen kapteeni Nerosta maaliskuulta 1944,
josta olen muokannut myös blogitekstin.[1]

Lähteiden osalta voi todeta, että alkuperäisaineistoa on käytetty melko
laajasti. Se onkin aiheen käsittelyn kannalta mielestäni edellytys. Myllymäki
arvio kriittisesti ja keskustelee useamman aikaisemman teoksen kanssa. Tätä
olisin odottanut tuotavan esille myös arkistolähteiden osalta, sillä nyt
tekstin perusteella on hieman vaikea huomata kaiken kattavaa lähdekritiikkiä.
Muutamassa yhteydessä tuli sellainen tunne, että kaikki arkistosta löydetty
oli saatettava paperille. Ehdottomasti positiivisena seikkana kuitenkin on se,
että kirja on varustettu lähdeviitteillä. Joskaan viitteet eivät ole
aukottomat, useammassa kohdassa esimerkiksi lainausmerkkien sisällön
lähdettä ei ole merkitty.

Kurileiri ajassa ja paikassa

Palataan kirjan tavoitteeseen, joka Myllymäen mukaan oli luoda aikaan ja
paikkaan sidottu viitekehys kurileiristä sekä yrittää ymmärtää ihmisiä
sodassa. Ensimmäisessä, jonka lasken varsinaiseksi tavoitteeksi, Myllymäki
kyllä onnistui. Kurileirin aikaan ja paikkaan sidottu viitekehys on
luettavissa. Toinen osa tästä on jo vaikeampi asia historiantutkimuksen
kannalta, onko menneisyydessä eläneiden ihmisten ymmärtäminen kuinka
mahdollista ylipäänsä?

Näiden tavoitteiden lisäksi Myllymäki kirjasi tahtoneensa lisätä syvyyttä
ja inhimillistä puolta ottamalla tarkasteluun yhden kurileirin päälliköistä
sekä yhden sotavangin. Sotavankina Myllymäen kirjassa on mies nimeltä Nikolai
Djakov, jonka kirjoittamia muistelmia Myllymäki käyttää lähteenään.
Kurileirin päällikkö puolestaan oli jääkärikapteeni Kustaa Kujala, joka
toimi päällikkönä syyskuusta 1942 elokuuhun 1943. Sotavanki Djakov
puolestaan saapui kurileirille samoihin aikoihin kun päällikkö vaihtui.
Oletusarvonani oli alun johdannon jälkeen, että nämä kaksi hahmoa
muodostavat kirjaan tietyn punaisen langan jota seurata. Näin tapahtui jossain
määrin, mutta paikoitellen kuvauksen syventäminen näiden kautta jäi
valitettavasti melko pintapuoliseksi.

On todettava, että kirjan alaotsikko Sotavankileiri 24 ja muut
neuvostosotavankien erityisleirit jatkosodan aikana ei varsinaisesti vastaa
sisältöä, sillä muita erityisleirejä ei käsitellä laajasti. Kurileiriä
suhteutetaan niihin ainoastaan paikoitellen. Jos lukija tahtoo tietää
politrukki- tai upseerisotavankileireistä ja lukee Kurileirin sitä varten,
joutuu hän pettymään. Ilmeisesti näiden erityisleirien arkistot on
”sattuneesta syystä” poltettu aikoinaan. Kirjan otsikko olisi pitänyt
ehdottomasti muokata vastaamaan sisältöä. Esimerkiksi pelkkä Kurileiri.
Sotavankileiri 24 jatkosodan aikana olisi ollut hyvä ja totuudenmukainen
otsikko.

Sirpaleisuus häiritsee mielenkiintoista teosta

Lukukokemustani häiritsi paikoitellen havaitsemani sirpaleisuus kirjan
rakenteessa. Esimerkiksi, kurileiri toimi kahdessa varsinaisessa paikassa,
Riitasensuolla Kerimäessä alkuvaiheen ja loppuajan Vaasassa. Myllymäki
tarkastelee molempia Riitasensuon ja Vaasan vankileirejä, jotka olivat ennen
kurileirin perustamista toiminnassa. Esimerkiksi tästä johtuen teksti alkaa
tavallaan kahteen otteeseen alusta ja saattaa hieman vaikeuttaa seuraamista.
Fragmentaarista vaikutelmaa korostavat paikoitellen hyvin lyhyet luvut ja
alaluvut. Kirjan kieliasu on viimeisteltyä ja kielenkäyttö on pääasiassa
asiallista, joskin joissakin kohdissa hieman turhan lennokasta.

Paikoittaisesta fragmentaarisuudesta ja edellä mainitusta tunteesta, että
kaikki löydetyt lähteet on ollut pakko kirjoittaa kirjaan, on teos kuitenkin
erittäin mielenkiintoinen. Suurena positiivisena seikkana ovat esimerkiksi
kansainvälisten sopimusten maasodan lait. Geneven sopimus esimerkiksi
yksiselitteisesti kielsi sotavankien käytön sotatoimia hyödyttävään
työhön. Toisin kuin Sotavankileiristä 23 kirjoittanut Tenho Pimiä,
Myllymäki huomaa muun muassa linnoitustöissä käytettyjen
sotavankikomppanioiden olemassa olon sekä selkeästi sopimusten vastaisen
käytön. Kansainvälisten sopimusten mukaan myös karkaamisyrityksestä olisi
tullut rangaista vain kurinpitorangaistuksella.

Myös huomiot muistamisesta ja aktiivisesta unohtamisesta ovat paikallaan.
Näitä seikkoja Myllymäki peilaa erityisesti paikallisesti, Vanhaan Vaasaan ja
Riitasensuolle. Oma puolensa aihetta on myös erilaiset huhut tai kuulopuheet,
joiden tyyliin kuului tietää, kuinka se eräs luutnantti ampui niitä vankeja.
Sotavankien kohtalon kiinnostus on selvästi noussut viime vuosien aikana ja
tästä on esimerkkinä myös Myllymäen kirja.

 

[1] http://otonkirja.blogspot.fi/2012/02/eras-naytos-maaliskuulta-1944.html

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/