[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kuinka tutkia mediaa historiassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Arja Turunen <arja.turunen at helsinki.fi> FT, tutkijatohtori, kansatiede,
Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Railo, Erkka; Oinonen, Paavo (toim.): Media historiassa. Turun historiallinen
yhdistys ry, 2012. 219 sivua.


Kuinka tutkia mediaa historiassa
---------------------------------------------------------

1900-luku oli medioitumisen vuosisata, sillä ensin sanoma- ja aikakauslehdet,
sitten myös radio ja televisio ovat olleet tärkeitä viestintävälineitä,
kansallisia instituutioita ja maailmankuvan luojia. Media historiassa -teos
valaisee, kuinka media-aineistoja voi tutkia historiantutkimuksessa. Se osoittaa
myös median roolin huomioimisen tärkeyden menneisyyden ilmiöitä
tutkittaessa.  

Erilaisten media-aineistojen käyttö tutkimuksen aineistona tai lähteenä on
siinä määrin yleistynyt, että esimerkiksi aikakauslehtitutkimuksesta vain
pieni osa tehdään viestintätieteissä (ks. Töyry et al. 2011).
Media-aineistojen tutkimuskäytön kasvu ei ole kuitenkaan tarkoittanut aihetta
koskevan metodologisen keskustelun vilkastumista. Suomesta on puuttunut
kirjallisuutta, joka valottaisi mediatutkimuksen lähestymistapoja niille
tutkijoille, jotka tutkimusintressi ei kohdistu itse mediaan vaan johonkin
mediassa käsiteltyyn aiheeseen. Heidän haasteenaan on usein hahmottaa
tutkimusaineiston luonne media-aineistona. Lisäksi media-aineistojen
tutkimuskäytön mahdollisuuksia ei aina tunnisteta.

FT Paavo Oinosen ja VTT Erkka Railon toimittama Media historiassa (2012) on
täten tervetullut julkaisu. Artikkelikokoelma on ensimmäinen historiallisen
media-aineiston tutkimuksen menetelmiin paneutuva suomenkielinen kirja, jonka
lähtökohtana on kysymys, millaista tietoa menneisyydestä on mahdollista saada
käyttämällä tiedotusvälineitä tutkimuksen materiaalina. Teoksen
kohdeyleisönä ovat täten historiantutkijat, mutta se on suunnattu myös
mediatutkijoille, joiden ongelmana on ollut ymmärtää viestinnän
historiallisuus eli sen sijoittuminen laajempaan ajalliseen ja paikalliseen
kontekstiin. Teos sopii myös muille menneisyyden ilmiöistä kiinnostuneille
kulttuurien- ja perinteentutkijoille ja yhteiskuntatieteilijöille.

Media- ja historiantutkimuksen vuoropuhelua kulttuurintutkimuksen kontekstissa

Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori Raimo Salokangasta ja vuonna
2004 väitellyttä Oinosta lukuun ottamatta artikkelien kirjoittajat edustavat
uutta tutkijapolvea, eli he ovat väitelleet viime vuosina tai väitöskirja on
tekeillä. Kirjoittajien tausta kertoo siitä, että media-aineistojen käyttö
muuna kuin täydentävänä aineistona on historiantutkimuksessa varsin tuore
ilmiö, mutta kuten Salokankaan artikkelissaan tekemä selvitys osoittaa,
mediahistorian tutkimus ei ole historiantutkijoille vierasta: 1990-luvulle asti
viestinnän historiaa koskevaa tutkimusta tehtiin lähes yksinomaan vain
historian laitoksilla. Vasta 1990-luvulta lähtien viestinnän ja mediahistorian
tutkimusta on tehty viestintä- ja mediatieteissä. Media historiassa ja sen
kirjoittajien tutkimukset ovat täten palauttamassa median tutkimusta takaisin
historiatieteisiin.

Kirjan historiantutkijoita yhdistää kulttuurintutkimuksellinen näkökulma
tiedotusvälineisiin: niitä ei lähestytä historiallisiin tapahtumiin nähden
toisen käden lähteinä vaan tärkeinä yhteiskunnallisen todellisuuden ja
merkitysten tuottajina ja välittäjinä. Kuten kirjan toimittajat huomauttavat,
1900-luku oli medioitumisen vuosisata: ensin sanoma- ja aikakauslehdet, sitten
myös radio ja televisio ovat olleet tärkeä tiedon lähde ja välittäjä
sekä viihteen tarjoaja; ne ovat olleet osa niin arkea kuin juhlan viettoa.
Joukkoviestimet ovat olleet keskeisiä kansallisia instituutioita ja
vallankäyttäjiä, ja kaikessa arkisuudessaankin niillä on ollut merkittävä
asema ihmisten identifikaation luojina ja todellisuuden tulkitsijoina. Lisäksi
mediat itsenään kertovat paljon yhteiskunnasta. Tällöin media-aineistojen
kohdalta tärkeää ei ole niiden lähdearvon pohtiminen totuudenmukaisuuden
näkökulmasta vaan tutkija tarvitsee aineistoa analysoidessaan tietoa median
sisällön rakenteista, tuotannon ja kulutuksen ehdoista ja
toimintaympäristöstä. Näitä teemoja kirjan artikkeleissa
tutkimusesimerkkien kautta hyvin valotetaankin. Kirjan alussa käydään läpi
media-aineistojen tutkimuksen historiaa, mutta katsausta tai viittauksia
kansainväliseen tutkimukseen ei ole, joten suomalaisen tutkimuksen kytkökset
laajempaan tieteelliseen kontekstiin eivät käy ilmi.  

Salokangas määrittelee median ja journalismin tutkimuksen ja
historiantutkimuksen yhteiseksi nimittäjäksi ”kulttuurihistorian”, jolla
hän tarkoittaa tutkimusnäkökulmaa eikä pelkästään Turun yliopistossa
sijaitsevaa oppiainetta. Kulttuurihistoriallisen tutkimusnäkökulman hän
määrittelee tutkimukseksi, jossa yhdistyvät kulttuurihistoriallinen tutkimus
ja antropologisesti virittynyt kulttuurintutkimus. Näkökulma ei tarkoita
median historian tutkimusta vahvasti ohjanneen poliittisen näkökulman
häivyttämistä vaan tiedotusvälineiden vallankäytön lähestymistä
toisenlaisesta näkökulmasta: esimerkiksi lehdistön roolia yhteiskunnallisena
vaikuttajana ei voi enää selittää sen puoluepoliittisen taustasidonnaisuuden
kautta vaan tarvitaan ymmärrystä niin median toiminnasta kuin aikakauden
kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista.

Tiedotusvälineet kollektiivisten mielenmaisemien luojina

FT Louis Cleric valottaa kulttuurihistoriallista tutkimusnäkökulmaa
artikkelissaan toteamalla, että tiedon välittämisen lisäksi
tiedotusvälineet ovat hyvä ikkuna demokraattisen yhteiskunnan kollektiivisiin
mielenmaisemiin. Hän huomauttaa, että ”kollektiiviset mielikuvat”
vaikuttavat keskeisesti ulkopoliittisiin päätöksiin, ja että
tiedotusvälineitä voi käyttää osoittamaan, millaisessa ympäristössä
päätökset tehtiin. Ulkopolitiikan historian tutkijalle tiedotusvälineet
avaavat näkökulman siihen tietoaineistoon, joka päättäjillä on
päätöksenteon hetkellä ollut käsillä. Artikkeli tuo esille, että vaikka
sanomalehdet ovat politiikan tutkijoiden tyypillistä tutkimusaineistoa, sitä
käytetään valitettavan usein täydentävänä aineistona, kun sen
tutkimuspotentiaalia ei tunneta.

FT Mari Pajalan ja FM Maiju Kanniston artikkelit vievät Clericin hahmottelemaa
kollektiivisen mielenmaiseman ajatusta pidemmällä pohtimalla television roolia
yhteiskunnallisen todellisuuden ja menneisyyskuvien tuottajina. FT Mari Pajalan
artikkelissa kysytään, miten itsenäisyyspäivä alkoi merkitä sotamuistelua.
Tuntuu itsestään selvältä, että televisiosta tulee joulukuun 6. päivänä
Edvin Laineen ohjaama elokuva Tuntematon sotilas, mutta Pajala osoittaa, että
talvi- ja jatkosodan muistelusta on tullut vakituinen osa itsenäisyyspäivän
televisio-ohjelmistoa vasta 1990-luvulta alkaen. Pajala toteaakin
itsenäisyyspäivän televisio-ohjelmien osaltaan muokanneen käsityksiä
vuosien 1939–1945 sotien kansallisesta merkityksestä, ja pohtii
kiinnostavasti, että ohjelmavalintojen kautta Yleisradio on Neuvostoliiton
romahtaminen jälkeen alkanut ylläpitää asetelmaa pienestä Suomesta ja sen
suuresta vihollisesta Neuvostoliitosta.

Kanniston artikkelin aiheena on Kymmenen uutisten perustaminen 1980-luvun
alussa. Aikalais- ja muisteluaineistoa yhdistellen hän tarkastelee, kuinka eri
lähdemateriaalit 1970-luvun visioista myöhempien vuosikymmenten muisteluun
tuottavat merkityksiä Kymmenen uutisille. Pajalan ja Kanniston artikkelit
havainnollistavat television roolia kulttuurisena instituutiona sekä
osoittavat, kuinka tärkeää on tutkia niiden luomaa kulttuurista muistia:
historiaa koskevilla ohjelmillaan ne luovat koko ajan sekä omaa että
kansakunnan historiaa. Itsenäisyyspäivän ohjelmisto on hyvä esimerkki
siitä, kuinka akateeminen historiantutkimus – ja sen viime aikoina luomat
kriittisemmät ja moniäänisemmät menneisyyskuvat – jää toiseksi, kun
luodaan käsitystä Suomen itsenäisyydestä tai sen historiasta.

Konteksti, mediatutkijan tärkein tutkimuskohde

Median sisällön analysointia erilaisten kontekstien valossa esittelevät
kirjan toinen toimittaja Oinonen, joka käsittelee Yleisradion toimittaja Martti
Silvennoisen vuonna 1959 tekemää dokumentaarista radio-ohjelmaa, ja FM Ville
Pitkänen, joka on tutkinut television vaaliohjelmissa ja niistä käydyssä
sanomalehtikeskustelussa tapahtuneita muutoksia 1960-luvulta 2000-luvulle. Sekä
vaaliohjelmat että sanomalehtikeskustelu ovat vuosien varrella
viihteellistyneet, mutta mistä se johtuu ja mistä se kertoo? Pitkänen
osoittaa, että kysymykseen vastaamiseen tarvitaan useiden aihetta selittävien
kontekstien eli sanomalehdistön, television vaaliohjelmien, journalismin
historian ja yhteiskunnallisen kontekstin tuntemusta. Samoin yksittäinen
radio-ohjelma on aikansa tuote, jonka ymmärtäminen edellyttää sekä
radiotoiminnan kontekstien että sisällön rakentumiseen vaikuttavien
tekijöiden tuntemusta. Molemmat tutkimuskohteet ovat hyviä esimerkkejä
mediatutkimuksen keskeisimmästä kysymyksestä: mitä oikeastaan tutkitaan, kun
tutkitaan media-aineistoa? Tutkijat painottavat, että erilaisten kontekstien
tuntemisen lisäksi tutkijalta edellytetään kykyä arvioida, mikä
konteksteista on tietyssä historiallisessa tilanteessa merkittävin
selittäjä.

Mitä poliitikko tekee naistenlehdessä?

Media- ja historiantutkimuksen yhtymäkohtia käsitellään lähemmin FT Laura
Saarenmaan artikkelissa, joka lähtökohtana on kysymys, miksi Me Naiset
-lehdessä julkaistiin vuonna 1968 juttu SMP:n nuoresta helsinkiläisestä
kunnanvaltuutetusta, ja mitä jutulla haluttiin sanoa? Saarenmaa kontekstoi
juttua yhdistämällä mediahistoriallista tutkimusta mediakonseptien ja
journalististen työprosessien analyysiin ja tuo samalla esiin aukkoja
poliittisen lähihistorian tutkimuksessa. Hän osoittaa, että naistenlehdet ja
muut ajanvietelehdet olivat 1960-luvulla aktiivinen osa poliittista julkisuutta,
joten ne olisi syytä ottaa politiikkaa ja taloutta käsittelevien lehtien
rinnalle yhteiskunnan historiaa tutkittaessa. Lisäksi hän huomauttaa, että
aikalaiset hahmottivat maailmansa myös ajanvietelehtien pohjalta. Toisekseen
ajanvietelehdet tarttuivat aiheisiin, joita uutislehdet eivät käsitelleet ja
valottavat esimerkiksi poliittisia ilmiöitä sellaisista näkökulmista, jotka
johdattavat mielenkiintoisten historiantutkimuksellisten jatkokysymysten
äärelle. Kuten esimerkiksi: miksi myös SMP eivätkä vain vasemmistopuolueet
vetivät nuoria puoleensa 1960–1970-lukujen vaihteessa?

Ajanvietelehtien ja muun vähemmän yhteiskunnalliselta tuntuvan journalismin
pariin politiikan tutkijoita patistaa myös kirjan toinen toimittaja Railo, joka
pureutuu artikkelissaan sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistujen henkilökuvien
merkitykseen yhteiskunnallisen vallan tuottamisen välineinä. Hän osoittaa,
että esimerkiksi naistenlehdissä julkaistut, poliitikkoja yksityishenkilöinä
käsittelevät jutut ovat myös poliittisia juttuja, sillä ne tuottavat kuvaa
ihanteellisesta poliitikosta. Henkilökuvien kautta ei neuvotella
puoluepoliittisesta vallasta vaan niiden kautta lukijoita houkutellaan
hyväksymään tietty yhteiskunnallinen rakenne – esimerkiksi sellainen, jossa
keski-ikäiset miehet näyttäytyvät vallan käyttämisen normina – tai
haastamaan se. Railo esittääkin, että johtavien poliitikkojen tutkimusta
tulisi laajentaa koskemaan heistä kirjoitetut henkilöjutut. Erityisesti hän
toivoo poliitikkojen julkisuuskuvan historiallista analyysiä sen
selvittämiseksi, miten kansalaisia on aiemmin hallittu ja mobilisoitu.

Suuntaviivoja tulevaan

Media historiassa -artikkelikokoelma on hyvä esimerkki hedelmällisestä
tutkimustiedosta, jota eri tieteenalojen näkökulmia yhdistämällä voidaan
saavuttaa. Teos osoittaa, että media-aineistoista on moneksi, ja että
1900-luvun historiaa tutkittaessa niiden rooli on hyvä tunnistaa myös
mediatutkimuksen ulkopuolella. Kulttuurintutkimuksellisen näkökulman sekä
median roolia kulttuurisena mielenmaisemana ja kulttuurisena muistina
käsittelevien teemojen vuoksi teos antaa virikkeitä myös kulttuurien ja
perinteen tutkijoille ja innoittaa toivottavasti myös heitä hyödyntämään
media-aineistoja tutkimuksissaan aiempaa enemmän. Nyt kun sosiaalisen median
tutkimus ja media-antropologinen tutkimus ovat nousussa, tutkijoiden on syytä
tuntea myös median ja sen käytön historiaa.

Viitattu kirjallisuus:

Oinonen, Paavo 2004. Pitkä matka on Tippavaaraan… Helsinki: SKS.

Railo, Erkka 2011. Henkilökohtainen on poliittista. Turku: Turun yliopisto.

Töyry, Maija, Saarenmaa, Laura & Särkkä, Nanna 2011. Monitieteisyyden haaste
aikakauslehtitutkimuksessa – kohti konsepti- ja tutkimustietoisuutta. –
Media & viestintä 24:3, 23–39.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/