[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: \"El Caudillo\" ja hänen Espanjansa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aulis Kallio <auliskallio at gmail.com> Vapaa toimittaja, tietokirjailija, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Älmeberg, Roger: Franco. Diktator på livstid. Norstedts, 2012. 415 sivua.


"El Caudillo" ja hänen Espanjansa
---------------------------------------------------------

Espanjan johtaja Francisco Franco Bahamonda (1892-1975) oli modernin Euroopan
pitkäaikaisin diktaattori ja hyvin menestyksekäs sellainen. Espanjan
sisällissodan kansallisten joukkojen generalissimus, valtionjohtaja ja ainoan
laillisen puolueen Falangen  ”el Caudillo” julisti 1. huhtikuuta 1939
sisällissodan päättyneeksi hänen voittoonsa. Hän pysyi vallassa kuolemaansa
20. marraskuuta 1975 saakka. Vaikka sisällissota ja Francon valtakausi yhä
puhuttavat ja jakavat espanjalaisia, muualla Euroopassa Franco ja Francon aika
ovat jääneet aikalailla tuntemattomiksi. Roger Älmebergin viime vuonna
Ruotsissa ilmestynyt Franco -elämäkerta tuo kaivattua lisätietoa.
Diktaattorin vaiheiden kautta se avaa lukijalle Espanjan koko 1900-luvun
historian. Historian avulla Älmeberg myös selittää, miten Francon diktatuuri
oli mahdollinen. Ruotsin yleisradioyhtiössä pitkän toimittajan ja johtajan
uran tehnyt tietokirjailija tuo kiinnostavasti esille myös Espanjan yhteydet
Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin.

Espanjan suuri kysymys 1900-luvun alussa oli ”vuoden 1898 katastrofi”. USA:n
vastainen lyhyt sota oli päättynyt Espanjan musertavaan tappioon. Entinen
imperiumi oli menettänyt viimeiset merentakaiset alueensa. Tällä oli
vaikutuksensa El Ferrolin kaupunkiin Coruñan maakunnassa Galiciassa. Sen
parisataa vuotta jatkunut asema Espanjan Atlantin laivaston tukikohtana oli
saanut kovan kolauksen. Kaupungissa oli koko tuon ajan toiminut meriupseereina
Francon perheen miehet jo useassa sukupolvessa. Francisco Francon kohdalla
traditio katkesi, supistunut laivasto ei ottanut uusia kadetteja ja niinpä
14-vuotiaan meriupseerin poika suuntasi kulkunsa Toledoon jalkaväen
sotakouluun.

Franciscon lapsuus ei ehkä ollut sitä ennen ollut kovin valoisa. Franciscon
vanhempien avioliitto oli järjestetty sopimus kahden vanhan sotilasperheen
välillä. Hänen äitinsä oli hyvä ja hurskas nainen ja hänen kanssaan pojan
suhde oli lämmin loppuun saakka. Hänen isänsä oli juoppo naistenmies, joka
kaiken lisäksi suosi Franciscon vanhempaa ja nuorempaa veljeä mutta kohteli
tätä töykeästi. Franco katkaisi myöhemmin kaikki suhteet isäänsä, joka
lopulta oli jättänyt vaimonsa. Elämäkerturi uskoo, että jo kotiolot
tekivät Francosta äärimmäisen pidättyväisen ihmisen, joka ei osoittanut
tunteitaan ja piti ajatuksensa omana tietonaan. Toledon kadettikoulussa
pienikokoinen Franco (valmistuessaan 17-vuotiaana hän oli 165 cm) joutui
kiusaamisen kohteeksi. Toisaalta häneltä oli tukenaan serkkunsa Pacón ja
joitain muita lapsuudentovereita. He pysyivät hänen uskottuinaan loppuelämän
ajan.

Kadetti Franco sai hyvin vanhakantaisen upseerikoulutuksen ja hän omaksui
myöhemmin uutta sotilaallista ajattelua. Samaan aikaan häneen iskostettiin
kansalliskonservatiivinen maailmankuva, jonka mukaan Espanjan mennyt suuruus oli
mahdollisuus palauttaa mutta se vaati taistelua kansakunnan vihollisia,
vapaamuurareita, liberaaleja, sosialisteja ym. vastaan. Franco säilytti koko
ikänsä äärioikeistolle tyypillisen vainoharhaisen suhtautumisen
vapaamuurareihin erityisenä maailmanlaajuisena salaliittona.

 

Älmeberg luonnostelee hyvin Espanjan halun kompensoida menetyksiään Marokon
valtauksella. Marokon huonosti sujuva sota nieli miehiä ja rahaa. Sota oli
epäsuosittu ja se lietsoi sosialistien ja anarkistien johtaman työväestön
protesteja, jotka kukistettiin armotta. Nuorille upseereille, kuten Francolle,
sota avasi mahdollisuuden toteuttaa ihanteitaan ja samalla edetä nopeasti
uralla ansioiden eikä virkavuosien mukaan. Franco osoittautui rohkeaksi ja
kyvykkääksi upseeriksi, joka johti sekä espanjalaisia asevelvollisten
osastoja, maureista koostuvia yksiköitä (regulares) sekä Ranskan mallin
mukaan luodun Espanjan muukalaislegioonan joukkoja.

Vauhdilla edennyt ura teki Francosta 1926 Euroopan nuorimman kenraalin sitten
Napoleon Bonaparten. Nuori kenraali sai tehtäväkseen modernisoida Espanjan
upseerikoulutuksen. Hän kävi tutustumassa Ranskan maineikkaaseen St. Cyrin
sotilasakatemiaan ja suunnitteli vastaavan koulun Espanjaan. Hänet nimitettiin
tämän uuden Zaragozan sotilasakatemian johtajaksi. Kenraali sai valita myös
muut opettajat akatemiaan, joten koulun henki oli sotatieteen osalta moderni ja
muutoin vahvasti kansallinen. Ehkä omien kokemustensa tähden hän kielsi
simputuksen ja vanhempien oppilaiden harjoittaman nuorempien kiusaamisen
ohjesäännössä. Myös Francon yksityiselämä  oli sujunut hyvin: ahkerasti
seurapiireissä liikkuva sotasankari  oli avioitunut vauraan
maanomistajaperheen tyttären Carmen Polon kanssa. ja pariskunta oli saanut
tyttären, joka ristittiin äitinsä mukaan.

 

Espanja oli menossa kohti suurta murrosta ja se veti Francon poliittiselle
näyttämölle. Marokon sodan katastrofin ja tehottoman armeijan ohella Espanjaa
vaivasivat monet muut ongelmat: maanomistusolot olivat yhä feodaaliset eri
alueilla ja etenkin Kataloniassa ja Baskimaassa vaadittiin kansallisten
oikeuksien tunnustamista. Ongelmat näyttivät tiivistyvän monarkiaan.
Keväällä 1931 järjestettiin kunnallisvaalit, joissa suurissa kaupungeissa
voittajiksi selviytyi tasavaltainen ryhmittymä, jossa oli mukana sosialistit,
Katalonian ja Baskimaan kansallispuolueet sekä porvarillisia
radikaaliryhmittymiä. Tämä johti levottomuuksiin, joiden seurauksena kuningas
Alfonso XIII lähti maasta luopumatta kuitenkaan kruunusta.

Espanja julistettiin tasavallaksi toisen kerran historiansa aikana ja vallan
otti tasavaltalainen hallitus, jonka sotaministerinä istui tunnettu liberaali
intellektuelli Manuel Azaña. Hän vihasi katolista kirkkoa ja vielä sitäkin
enemmän armeijaa. Azaña lakkautti sotilasakatemian ja passitti
epäilyttävänä pitämänsä Francon komentajaksi Baleaareille. Tämä näytti
sopeutuvan tilanteeseen eikä aina hyvin harkitsevana ja varovaisena miehenä
osallistunut monarkistiupseerien heti alkaneeseen vallankaappausjuonitteluun.
Tasavallalle laadittiin perustuslaki, johon kirjattiin useita demokraattisia
uudistuksia, mutta samalla se suuntautui jyrkästi katolista kirkkoa vastaan.

 

Marraskuussa 1933 järjestetyt parlamenttivaalit olivat demokraattisimmat
Espanjan historiassa, sillä nyt naisillakin oli äänioikeus. Gilles Roblesin
johtama katolinen ja kansallinen oikeistoliittoutuma CEDA nousi Cortesin
suurimmaksi puolueeksi ja Alejandro Lerrouxin Radikaalipuolue täydensi
oikeiston voiton. Vasemmiston reaktioiden pelossa presidentti Zamora nimitti
Lerrouxin pääministeriksi ohi Roblesin. Vasta lokakuussa 1934 CEDA sai kolme
ministeriä hallitukseen.

Usein on sanottu, että  CEDA:n mukaantulo hallitukseen ikään kuin
spontaanisti käynnisti Asturian kaivostyöläisten lakon ja kapinan. Älmeberg
kuitenkin kertoo, että sosialistipuolue oli ainakin vuoden 1934 alusta
suuntautunut vallankumoukseen ja hankkinut aseita Asturian työläisille.
Asturian kapinalliset valtasivat maakunnan pääkaupungin Oviedon ryöstäen ja
polttaen kirkkoja, luostareita, teattereita ja yliopiston. He tappoivat
virkamiehiä, porvareita ja pappeja. Vanha valta kumottiin ja perustettiin
neuvostoja. Tällä välin yleisesikunnan johtoon päätynyt Franco johti
kapinan armotonta kukistamista käyttäen Afrikan armeijan pelättyjä
maurijoukkoja ja legioonalaisia. Marokon sodan raaistamat joukot syyllistyivät
myös omaehtoiseen tappamiseen, raiskaamiseen ja ryöstämiseen. Kapina
kukistettiin muuallakin, mm. Katalonia oli ollut täyttä vauhtia
itsenäistymässä. Oikeistolehdistö nimesi Francon ”tasavallan
pelastajaksi”, vasemmistolehdistö ”Asturian teurastajaksi.” Asturian
tapahtumat olivat jo eräänlainen sisällissodan ensinäytös.

 

Helmikuussa 1936 kahtia jakautunut ja kilpailevien millisien yhteenottojen
vaivaama Espanja kävi jälleen vaaliuurnille. Vastakkain olivat vasemmiston
(sosialistipuolue ja kommunistit), alueellisten separatistipuolueiden ja
radikaalien porvarien muodostama Frente Popular, Kansanrintama, ja CEDA-vetoinen
Frente Nacional, Kansallinen rintama. Anarkistinen ammattiliitto CNT tuki
epäsuorasti kansanrintamaa jättämällä tavanomaiset vaaliboikottikehotukset
väliin. Kansanrintama sai äänissä ja prosenteissa mitattuna niukkaakin
niukemman voiton, mutta perustuslain säädösten mukaan tulos merkitsi selvää
voittoa Cortesin paikkamäärissä. Uusi kansanrintamahallitus passitti
kenraalin yleisesikunnasta Kanarian saarten komentajaksi.

Franco oli mukana Navarraan siirretyn kenraali Emilio Molan johtamissa
neuvotteluissa, joiden päämääränä oli sotilasvallankaappaus. Hänen
tehtäväkseen oli kaavailtu Afrikan armeijan johtamista. Mies oli kuitenkin
skeptinen kaappauksen onnistumisen mahdollisuuksista. Heinäkuun 11. päivä
1936 Englannista vuokrattu kone oli jo hakemassa Francoa lennättääkseen
hänet Marokkoon, kun varovainen kenraali lähetti kumppaneilleen sähkeen ettei
olisi mukana kaappauksessa. Samana päivänä hän sai syyn pyörtää
päätöksensä. Tasavaltalaisen Rynnäkkökaartin patrullin murhattua Cortesin
oikeisto-opposition johtajan Calvo Sotelon Franco näki, ettei kaappaukselle
olisi vaihtoehtoa.

Sotilaskapina Marokossa puhkesi päivää ennen aikojaan 17.heinäkuuta, mutta
paikalle lentänyt  Franco sai joukot johtoonsa. Parissa päivässä kävi
kuitenkin selväksi, että vallankaappaus oli epäonnistunut ja maa jakautui
kahteen kutakuinkin tasavahvaan sotilaalliseen leiriin ja katkeraan
sisällissotaan. Kansallisen leirin strategiaksi tuli, että Franco etenisi
kohden Madridia etelästä, Mola pohjoisesta Navarran suunnasta. Franco nousi
varsin nopeasti kansallisen leirin johtoon ensin armeijan generalissimukseksi ja
myöhemmin - valtionjohtajaksi kaavaillun maanpakolaiskenraali Sanjurjon saatua
surmansa lento-onnettomuudessa - valtionjohtajaksi. Lopullisesti hän keskitti
vallan käsiinsä yhdistämällä eri oikeistoryhmät uudeksi Falangipuolueeksi,
jonka johtoon hän myös itse asettui. Kävi ilmi, että ansioitunut kenraali
taisi myös poliittisen valtapelin mahdollisia kilpailijoitaan vastaan.
Huolimatta puoluejohtajan asemasta Francon valtakauden perusta oli alusta
loppuun saakka armeija eikä  puolue. Tässä suhteessa hän erosi
diktaattorikollegoistaan Hitleristä, Mussolinista ja Stalinista.

 

 

Älmebergin esittämä kuva Espanjan sisällissodasta on objektiivinen. Hän
kuvaa sodan molempien osapuolten raakuutta tasapuolisesti toisin kuin moni muu
sodasta myöhemmin kirjoittanut. Tasavallan puolella vallankumoukseen ryhtyneet
sosialisti- ja anarkistijoukot toimeenpanivat laajan papistoon, nunniin ja 
myös katolisiin maallikkoihin suuntautuneen murhakampanjan, jossa kuoli
tuhansia ihmisiä. Sen ohella teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen tai
yksinkertaisesti murhattiin kansallisen puolen kannattajia tai oletettuja
kannattajia. Kansalliset joukot ”puhdistivat” terrorilla systemaattisesti
valtaamiaan alueita ja Afrikan joukkojen omavaltainen raakuus kohdistui laajasti
koko siviiliväestöön. Franco sai kuulla sekä italialasilta neuvonantajilta
sodan aikana että Gestapon johtaja Himmleriltä sodan jälkeen, että hänen
laaja terrorinsa oli epäkäytännöllistä ja vain vahvisti vihollisen
taistelutahtoa. ” Työläisiä ei pidä teloittaa vaan voittaa puolelle”,
Berliinin vieras päätteli.

Älmeberg käsittelee kiitettävän tarkasti sitä miten Espanjan sodasta tuli
Euroopan ja jonkin verran myös muun maailman sota. Kansainliitto piti Madridin
hallitusta laillisena hallituksena, mutta samaan aikaan pyrittiin Britannian ja
Ranskan ajamalla puuttumattomuussopimuksella estämään kummankin puolen
aseistaminen. Hyvin yleisesti kuvitellaan että Hitler ja Mussolini olisivat
liittyneet torvet soiden Francon tukijoiksi. He toki antoivat apua varsin
nopeasti ja sillä oli suuri merkitys. Mutta Saksan tuki Francolle oli hyvin
laskelmoitua ja tukea vastaan Hitler vaati Saksalle taloudellisia etuja voiton
jälkeen. Tukea säännöstelevä Hitler myös laskeskeli, että Espanjan sodan
pitkittyminen on hänen omien suunnitelmiensa kannalta suotuisa asia, koska se
kiinnittää Euroopan huomion etelään. Mussolinin Italian tuki oli laajempaa
ja myös avokätisempää ilman taloudellisia vaatimuksia.

Jos Franco saikin luotolla tukea, niin tasavalta osti kultavarantojaan vastaan
tukea Neuvostoliitolta. Stalin lähetti tasavaltaan mm. taistelukoneita
pilotteineen ja panssarivaunuja miehistöineen. Komintern organisoi
kansainväliset vapaaehtoisprikaatit käyttäen kokoontumisalueena
kansanrintamahallituksen johtamaa Ranskaa. Prikaatien komentajaksi nimitettiin
väärän identiteetin omaksunut neuvostokenraali. Stalin ulotti myös
turvallisuuskoneistonsa vaikutusalueen Espanjaan. Neuvostoapu johti siihen että
tasavallan johto oli ennen pitkää kommunistipuolueen kautta ja myös suoraan
vaikuttavien GPU:n asiamiesten hyppysissä. Tämä vaikutusvalta riitti
”trotskilaisten” puhdistusten käynnistämiseen tasavallan omissa riveissä
ja jopa pääministerin vaihtoon. Pääministeri Caballeron hermostuttua
venäläisiin hänen tilalleen nostettiin joustavampi Juan Negrin, joka
valtiovarainministerinä oli luovuttanut Espanjan kultavarannot
Neuvostoliitolle. Negrin katsoi läpi sormiensa tunnettujen vasemmistolaisten
katoamisia ja murhia. Tasavallan sotasensuuri oli Stalinin lähettämien miesten
käsissä ja niinpä Madridista ei lähtenyt kansainväliseen lehdistöön
yhtään raporttia, jossa olisi mainittu Neuvostoliiton rooli sodassa. 

 

Sisällissodan päätyttyä Espanja oli murheellisessa tilassa. Sota oli
merkinnyt melkoista väestönkatoa: 120000 oli kaatunut rintamalla. Pommituksien
uhreja oli 10 000. Nälkä ja sairaudet olivat vieneet 100 000 ihmistä.
Tasavallan teloittamien ja murhaamien määrä oli 55 000, saman verran
Francon  joukot teloittivat kenttäoikeuden tuomioiden pohjalla ja kymmeniä
tuhansia vankeja ilman oikeudenkäyntiä (heidät laskettiin kaatuneisiin) .
Sodan uhrien kokonaismäärä on vähintään 300 000. Sodan päättymisen
jälkeen teloitettaisiin vielä 30 000 tasavaltalaista. Sadat tuhannet pakenivat
maasta. Aineelliset menetykset olivat valtavat: infrastruktuuri oli tuhottu ja
talous oli raunioina. Saksa ei tinkinyt vaatimuksistaan antamansa avun
korvaamisessa.

Heti sisällissodan jälkeen toinen maailmansota heitti varjonsa Espanjan ylle.
Franco oli vienyt Espanjan Antikomintern -sopimukseen, mutta julistautui
puolueettomaksi suursodan puhjettua. Tähän varsin joustavaa puolueettomuuteen,
johon maata painosti sille tärkeä Britannia, kuului vuoteen 1943 saakka mm.
sukellusvenetukikohtien tarjoaminen Saksalle. Enempään Franco ei myöntynyt,
vaikka Hitler painoi päälle. Hitlerin näkökulmasta Franco esitti mahdottomia
poliittisia ja taloudellisia vaatimuksia sotaan liittymisen ehdoista ja
toisaalta suojeli maansa koskemattomuutta. Erityinen kiista Saksan ja Espanjan
välillä koski Saksan kauttakulkua hyökkäyksessä Gibraltarille. Tämä johti
vuoden 1941 alussa siihen, että Saksan ja Espanjan joukot olivat vastakkain
Pyreneillä, mutta sitten Hitler perääntyi. Espanjan hallinnossa natsimieliset
falangistit olivat avainasemassa sodan ensimmäiset vuodet. Heihin kuului
Francon lanko Ramón Serrano Súñer, joka oli kohonnut mahtimieheksi  Francon
kabinetissa ja ulkoministerinä ajoi Espanjaa tiiviimmin Saksan rinnalle.

 

Saksan suhteisiin liittyy kiistelty kysymys Francon hallinnon suhteesta
juutalaisiin. Vuonna 2010 tuli ilmi asiakirja, jonka mukaan toukokuussa 1941
Espanjan turvallisuuspalvelun johtaja antoi aluejohtajien tehtäväksi
selvityksen maassa asuvista juutalaisista. El Pais-lehden mukaan selvitys myös
tehtiin ja luovutettiin Berliiniin. Älmeberg käsittelee kyllä asiakirjaa,
mutta tuntuu pitävän sitä yksityisenä aloitteena hallinnon natsimielisten
taholta. Toisaalta hän toteaa, että Espanjaan muutti holokaustin aikana 30 000
juutalaista, joista puolet laillisesti. (Voimassa oli yhä 1920-luvun
diktaattori Primo de Riveran asetus, jonka mukaan, Espanjan sefardijuutalaisten
perilliset ovat oikeutettuja Espanjan kansalaisuuteen.) Franco ei käyttänyt
antisemitististä retoriikkaa eikä harrastanut rotuteorioita.

Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon Franco ei voinut jäädä toimettomaksi.
Hän näki Operaatio Barbarossan jatkumona omasta sisällissodan aikaisesta
”ristiretkestään” kommunismia vastaan. Espanjassa koottiin
vapaaehtoisdivisioona, joka sai nimen Sininen divisioona falangistien puseron
värin mukaan. Fasismin tappio sodassa sai Espanjan vaihtamaan lojaliteettiaan.
Toukokuussa 1944 se solmi sopimuksen liittoutuneiden kanssa mm. rajoitetusta
sotilaallisesta yhteistyöstä ja sai vastikkeeksi öljyä ja muita
hyödykkeitä.

Espanjan valtapiireissä sodan lopputulos toi muutoksia. Franco siirsi näkyvät
falangisteja syrjään johtotehtävistä ja korvasi heitä katolisilla
konservatiiveilla. Kirkko oli tukenut Francon ”ristiretkeä” johtuen
tasavallan uskonvainosta, mutta kirkon hierarkiassa vain Madridin piispa oli
”sininen” ja  samaistui falangisteihin. Franco oli syössyt lankonsa
Serranon valta-asemasta ja hänen kabinettinsa vaikutusvaltaiseksi mieheksi
nousi syvästi katolinen ja konservatiivinen laivastoupseeri Luis Carrero
Blanco, joka pysyi johtajan oikeana kätenä murhaansa saakka 1973.

 

Franco vakiinnutti poliittista järjestelmää hyväksyttämällä Cortesissa
kesäkuussa 1947 Carrero Blancon laatiman lain valtionjohtajan seuraajasta. Sen
ensimmäinen pykälä kuului, että ”Espanja poliittisena yksikkönä on
katolinen valtio, sosiaalinen ja edustuksellinen, joka perinteensä mukaisesti
julistaa olevansa perustuslaillinen monarkia.” Lain muut pykälät mm.
vahvistivat että ”ristriretken johtaja” Franco toimii valtionjohtajana
loppuelämänsä tai kunnes tulee kykenemättömäksi. Hän itse tulee
ehdottamaan Cortesille seuraajansa, jota kutsuttaa kuninkaaksi tai
hallitsijaksi. Laki hyväksyttiin lopullisesti kansanäänestyksessä. Francon
ja kuningas Alfonsin pojan, kruununtavoittelija Don Juanin tapaamisessa 1948
sovittiin, että Juanin poika Juan Carlos tulee Espanjaan kasvatettavaksi
tulevaa kuninkuutta varten. Franco oli valinnut seuraajansa ja aikoi pitää
huolen että nuori prinssi on kelvollinen perijä.

 

Viriävä kylmä sota toi Espanjan länsivaltojen hyväksymäksi
yhteistyökumppaniksi. Korean sodan puhjettua 1950 Franco julisti tukensa
Yhdysvaltojen johtamille YK:n joukoille. Saman vuoden marraskuussa YK:n
yleiskokous kumosi Espanjalle 1946 asetetut sanktiot ja pian maa liittyy YK:n
alaisiin järjestöihin. Espanja sai tuntuvan lainan Marshall-apua
hallinnoivalta organisaatiolta.  Yhdysvaltojen ja Espanjan
sotilasyhteistyösopimus solmittiin 1953. Sen myötä Espanjaan tulivat
amerikkalaiset lentotukikohdat ja maa sai tuntuvaa taloudellista apua. Francon
uran yksi kohokohta oli Yhdysvaltojen presidentin Dwight D.Eisenhowerin vierailu
Madridissa 1959. Euroopan suunnalla ei ollut samanalaista menestystä, mutta
Lähi-Idän arabimaat tarjosivat Espanjalle mahdollisuuden yhteistyöhön, koska
Franco ei tunnustanut Israelia. Vääjäämättä Espanjan oli kuitenkin
luovuttava Marokosta ja viimein Espanjan Saharasta. Suhteet Britanniaan
kärsivät 1960-luvulla Francon ottaessa ”antikolonialismin” hengessä
Gibraltarin palauttamisen asialistalle. Vastavetona Englannin 1967
järjestämälle kansanäänestykselle siirtokunnassa, Espanja asetti sen
saartoon. Saarto purettiin vasta vuosia Francon kuoleman jälkeen.

Espanja ja Vatikaani olivat solmineet 1953 konkordaatin, joka oli voimistanut
kirkon riippumattomuutta. Johannes XXIII:n noustua paaviksi vuosikymmenen
lopulla Vatikaanissa alkoivat puhaltaa uudet tuulet, jotka olivat Francoa
vastaan. Myös Espanjan kirkko rohkaistui kriittisyyteen ja saatuaan taas luvan
sosiaalityöhön se lähestyi työväestöä. Baskimaassa piispat ja papit
tukivat kansallisia pyrkimyksiä. Espanjaan perustettiin erityisvankila pappeja
varten.

Espanjan fasistinen korporatiivinen talousmalli, jossa elinkeinoelämä oli
valtion kontrollissa, jarrutti maan kehitystä. Jo 1950-luvun alussa tehtiin
avauksia markkinatalouteen, mutta vasta 1950-luvun lopulla tapahtunut
liberalisointi loi pohjan 1960-luvun talousihmeelle. Kuvioissa oli tässä
vaiheessa mukana jo IMF. Matkailusta tuli vuosikymmenen mittaan kukoistava
talouden ala. Uudistuspolitiikkaa johti Carrero Blancon valta-asemaan nostamat
teknokraatit, joilla oli  taustanaan katolinen maallikkojärjestö Opus Dei.
Merkittävimpään asemaan heistä nousi juristi Laureano López Rodó.
Falangistit alkoivat syyttää Opus Deitä vapaamuurarien peitejärjestöksi.

 

Francon valtajärjestelmän korruptio herätti yleistä tyytymättömyyttä.
Franco itse eli varsin spartalaisesti, mutta edisti korruptiota palkitessaan
liittolaisiaan. Esimerkiksi vävy markiisi Villaverdellä oli yksinoikeus
Argentiinassa lisenssillä valmistetun Vespan tuomiseen maahan. Huolimatta
kireästä autoritaarisesta vallasta työläiset liikehtivät aika ajan ja
poliittinen oppositio järjestäytyi maan sisällä . Opiskelijaliike virisi –
yhdet kannattivat vasemmistoa, toiset fasismia. Tämä johti yhteenottoihin.
Baskimaassa ETA aloitti väkivaltaisen itsenäisyystaistelunsa. Ajoittaiset
teloitukset, jotka kohdistuivat kylläkin vain väkivaltaan ryhtyneisiin,
herättivät maailmalla pahennusta.

Ei pidä unohtaa että aurinkorantojen ohella Espanjalla oli muitakin valtteja
murtaa eristystään Euroopassa. Jalkapallo näytteli tässä merkittävää
roolia. Espanja isännöi jopa jalkapallon mestaruuskisoja.

Yhdessä Madridin kuninkaanlinnoista vanheni diktaattori perheensä keskellä.
Hän harrasti yhä metsästystä ja kalastusta – ja ehkä yllättäen
maalausta. Espanja oli perinteinen elokuvamaa ja Franco intohimoinen elokuvien
ystävä, jolla oli linnassaan myös yksityinen elokuvateatteri. Television
tuloon hän suhtautui innokkaasti. Maailma ympärillä alkoi kuitenkin olla yhä
vieraampi. Franco tiesi tiedustelunsa välityksellä, että ystävät olivat
vähissä. Yhdysvaltojen virallisesta ystävyydestä huolimatta CIA rahoitti
myös oppositiota, sosialistipuolue mukaan luettuna. Parkinsonin tauti ja muut
terveysongelmat verottivat työkuntoa.

 Seuraajakysymys oli saatu järjestykseen, kun Juan Carlos oli kesällä 1968
nimitetty vallanperijäksi. Tosin tätä ratkaisua vastusti Francon oma vaimon
Carmen Polon ja vävyn, markiisi Villaverden johtama ”bunkkeriksi” kutsuttu
ryhmä. Se halusi vallanperijäksi Juan Carlosin falangistimielisen serkun Don
Alfonsin, joka sattui olemaan myös markiisin vävy. Vasta kesällä 1973 Franco
luopui yhdestä valtaoikeudestaan. Hän nimitti amiraali Carrero Blancon
pääministeriksi, mutta tämä sai jo joulukuussa surmansa ETA:n
pommiattentaatissa.

 

Francon kuoli luonnollinen kuoleman 20. marraskuuta 1975, tuskallinen
kuolinkamppailu kesti viikkoja. Hän oli sairastuttuaan siirtänyt
valtaoikeutensa Juan  Carlosille. Pari päivää Francon kuoleman jälkeen 
Juan Carlos kruunattiin Espanjan kuninkaaksi. Toisin kuin aikanaan oli joutunut
vannomaan, uusi monarkki luopui kansallisen liikkeen periaatteista ja johti
maata demokratiaan.

Älmebergin kirjan lopussa on tiivis kertaus vaivattomasta demokratiaan
siirtymisestä. Osa tätä prosessia oli ”unohtamisen pakti”, jonka
myötä  jätettiin käsittelemättä sisällissodan ja diktatuuriajan
ihmisoikeusongelmat. Vasta José Luis Rodrigo Zapateron sosialistihallitukset
(2004-2011) ryhtyivät määrätietoisesti avaamaan menneisyyden saloja. Samalla
tuhottiin viimeisetkin Francon monumentit ja vuonna 2011 jopa keskusteltiin
hänen jäänteidensä siirtämisestä pois vuonna 1959 vihitystä Kaatuneiden
laakson katedraalista. Näin jälkikommenttina voidaan sanoa, että
konservatiivisen Kansanpuolueen palattua valtaan Zapateron projekteja on
jäädytetty.

Roger Älmeberg perustaa kirjan omaan arkistotutkimukseensa ja
tutkimuskirjallisuuteen. Hänen elämäkertansa on sujuvaa historiankirjoitusta,
joka antaa Francosta ja tämän Espanjasta elämänläheisen kertomuksen. Kuva
Francosta tunnekylmänä ja armottomana diktaattorina ei vaadi turhaa
demonisointia. Sama diktaattori osoittautuu myös ilmeisen hyväksi aviomieheksi
ja lämpimäksi isäksi ja vaariksi. Kun Älmebergin kirjaa vertaa Paul
Prestonin paljon kiitosta saaneeseen Franco-kirjaan ( Franco: A Biography, 1994)
on pakko todeta että ruotsalainen kirjailija on kyennyt kuvaamaan kohdettaan
brittikollegaa monipuolisemmin. Muutamat vanhat valokuvat elävöittävät
paksua kirjaa. Mutta karttoja jäin kaipaamaan: Espanjan karttaa ennen muuta,
mutta myös Marokon.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/