[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Immanuel Kant ja järjen arkkitehtuuri

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at oulu.fi> tutkija/tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Oittinen, Vesa (toim.): Immanuel Kantin filosofia. Gaudeamus, 2013. 381 sivua.


Immanuel Kant ja järjen arkkitehtuuri
---------------------------------------------------------

Saksalaisen filosofian keskeisiin nimiin lukeutuvan Immanuel Kantin
(1724–1804) asema valistuksen järkeisuskon ja yksilön vapautumista
korostaneen kansallisromanttisen ajattelun välissä on vaikuttanut ainakin
osaltaan siihen, että tieteellisen tutkimuksen on ollut vaikea muodostaa
selkeä kokonaiskäsitys Kantin ajatellusta. Vesa Oittisen toimittamaa Immanuel
Kantin filosofiaa voidaan pitää uuden sukupolven Kant-tutkimuksena ennen
kaikkea siksi, että sen kirjoittajat ovat luopuneet pyrkimyksestä etsiä
Kantin ajattelulle yhtä keskeistä nimittäjää ja ovat sen sijaan
hyväksyneet hänen ajattelunsa monimuotoisuuden ja paikoin silmiinpistävän
ristiriitaisuuden.

Vaikka kyseinen lähtökohta ei ole kansainväliseen Kant-tutkimukseen
suhteutettuna kovin uusi, julkaistaan meillä Kantin filosofiaa käsittelevää
tutkimusta sen verran harvoin, että Immanuel Kantin filosofiatarjonnee suomen
kielellä Kantin filosofiaan perehtyvälle uudenlaisia käsityksiä sekä hänen
intellektuaalisesta kehityksestään että hänen suhteestaan aikakautensa
akateemiseen perinteeseen.

Tutkimuksellisessa mielessä teoksen käyttökelpoisuutta lisää se, että
kirjoittajat ovat hyödyntäneet keskeisenä lähteenään pääsääntöisesti
Deutschen Akademie des Wissenschaftenin julkaisemaa niin sanottua
Akademie-Ausgabea Kants gesammelte Schriften (tällä hetkellä 29 nidettä,
1902–). Menettely on siinä mielessä hyvä, että viittauksia Kantin
alkuperäisteksteihin on näin suhteellisen helppo vertailla keskenään.
Kyseinen kriittinen laitos sisältää Kantin teosten, kirjeenvaihdon ja
jäämistön lisäksi hänen oppilaidensa muistiinpanoja. Immanuel Kantin
filosofiaan sisältyy asianmukainen selvitys kyseisen laitoksen osien
sisällöstä, katsaus sekä erilaisiin Kantin koottuihin teoksiin että
kotimaisiin käännöksiin ja lisäksi filosofin elämän pääkohtia valaiseva
kronologia. Liitteet tarjoavat hyvän käsityksen Kantin kirjallisen tuotannon
laajuudesta ja auttanevat lukijaa sijoittamaan alkuperäistekstit
historialliseen ympäristöönsä. Pienenä puutteena sen sijaan voidaan pitää
tutkimuskirjallisuuden suhteellisen suppeaa laatua ja määrää.

Ongelma tulee esiin siinä, että huomattava osa teoksen teksteistä perustuu
lähes sellaisenaan Kantin alkuperäiskirjoitusten esittelyyn. Ote ei ole näin
ajatellen kaikin paikoin täysin kriittinen. Kant-tutkimus on kasvanut varsinkin
viimeaikoina huomattaviin mittasuhteisiin, ja tämä olisi saanut näkyä
selvemmin myös tutkimuksen sisällössä. Vesa Oittisen mukaan viimeaikaista
Kant-tutkimusta tarkasteltaessa voidaan huomata, että huippuvuonna 2008
ilmestyi 931 Kantin ajattelua käsittelevää tieteellistä artikkelia ja
monografiaa ja 2000-luvun lopun muinakin vuosina julkaisumäärät ovat nousseet
huomattavan korkeiksi.

Kant-tutkimuksen laajuudesta ja suosiosta kertoo jotain se, että filosofin
100-vuotismuistojuhlan kunniaksi vuonna 1904 perustetun Kant-Gesellschaft
-nimikkoseuran lisäksi vuonna 1990 aloitti Mainzin yliopistossa toimintansa
erityinen Kant-tutkimukseen erikoistunut tutkimuslaitos Kant-Forschungsstelle.
Nämä tahot julkaisevat nykyisin yhteistyössä jo vuodesta 1896 lähtien
ilmestynyttä Kant-Studien -aikakauskirjaa. Kun huomioidaan kaikki 1800-luvulta
lähtien julkaistut tutkimukset, opinnäytetyöt, tieteelliset ja populaarit
selitysteokset sekä muu Kant-kirjallisuus, tuntuu vaikealta ajatella, että
jostain toisesta filosofista olisi tuotettu yhtä paljon kirjallisia julkaisuja
kuin Kantista. Yhtä selvää on se, ettei Immanuel Kantin filosofia tule
olemaan viimeinen sana Kant-tulkintojen pitkässä historiallisessa sarjassa.

 

Uusia avauksia kotimaiseen Kant-keskusteluun?

Teoksen suhteellisen kronologinen esitysjärjestys ja turhan konventionaalinen
muoto saattavat vähentää Kantin filosofiaan laajemmin perehtyneen
mielenkiintoa julkaisua kohtaan. Teosta ei ole jaotettu varsinaisesti osiin,
mutta temaattisessa mielessä siitä voidaan löytää jokseenkin selkeä
neliosainen rakenne. Neljä ensimmäistä artikkelia eli Hartwig Frankin huomiot
Kantin metafysiikasta järjen tieteenä, Toni Kanniston analyyttisen ja
synteettisen välistä jakoa tutkiva esitys, Tilman Borschen pohdinnat Kantin ja
tämän oppilaan Johann Gottfried von Herderin (1744–1803) välisestä
suhteesta sekä Markku Leppäkosken metafyysistä ja transsendentaalista
deduktiota käsittelevä teksti muodostavat eräässä mielessä temaattisen
johdannon Kantin kriittiseen filosofiaan. Pääpaino on Kritik der reinen
Vernunftin (1781/1787) ja Kritik der praktischen Vernunftin (1788) tulkinnoissa
ja ennen kaikkea siinä, kuinka synteettiset arvostelmat voisivat olla
mahdollisia apriori. Frankin mukaan tämä on sekä Kantin ymmärtämisen
keskeinen avain että tieteellisen metafysiikan ”kohtalonkysymys”.

Kyseiset kirjoittajat pyrkivät löytämään uudenlaisia näkökulmia
vaikeaselkoisiin klassisiin Kant-teemoihin kuten analyyttisen ja synteettisen
jakoon ja ”olioiden sinänsä” (die Dinge an sich Selbst) tematiikkaan,
mutta tosiasiassa tulkintojen uutuusarvo on suhteellisen vähäinen.
Poikkeuksena voitaneen pitää Kanniston artikkelia, joka etsii uudenlaista
symmetriaa analyyttisen ja synteettisen välille ja pitää mahdottomana
aikaisemman tutkimuksen käsitystä siitä, että jokainen arvostelma olisi
yksiselitteisesti joko analyyttinen tai synteettinen. Jonkinlaista uutuusarvoa
sisältynee myös Leppäkosken tulkintaan kantilaisesta deduktiosta hänen
etsiessä Kantin päättelylle perustusta pikemmin 1700-luvun juridisesta kuin
filosofisesta käsitteistöstä – tosin on syytä huomata, että monet
aikaisemmat tutkijat ovat kiinnittäneet laajasti huomiota Kantin käyttämän
käsitteistön oikeustieteelliseen luonteeseen.

Näiden neljän tekstin jälkeen seuraa laaja ja sisällöllisesti
monivivahteinen sarja kotimaisessa tutkimuksessa aikaisemmin joko kokonaan tai
osittain huomiotta jääneitä Kant-teemoja. Kokonaisuus voidaan jakaa kahteen
osaan. Ensimmäisen osion muodostavat Pentti Määttäsen tutkimus Kantin
metodologiasta ja ymmärryksen skeemoista, Anssi Korhosen ja Risto Vilkon
huomiot logiikasta, Ilmari Jauhiaisen Kantin fysiikkaa pohtiva teksti sekä Kari
Väyrysen esitys Kantin suhteesta nykyisin ympäristötieteiksi (muun muassa
geologia, biologia, ekologia) kutsuttuihin tutkimusperinteisiin. Kyseiset neljä
tekstiä ovat Kantin luonnontieteellisen ajattelun kannalta kokoelman
merkittävimmät ja muodostavat suhteellisen selvästi teoksen toisen
teemakokonaisuuden.

Oppihistoriallisessa mielessä kyseisistä teksteistä merkittävimmät ovat
Korhosen ja Vilkon sekä Väyrysen artikkelit. Ensin mainitun mukaan Kantin
kritiikki aristoteelista syllogistiikkaa kohtaan ei tehnyt tyhjäksi logiikan
merkitystä tieteessä, kuten toisinaan on väitetty, vaan pikemminkin
päinvastoin, hänen esittämänsä ideat tietoisuuden (tiedostuskyvyn) ja
kielen välisestä suhteesta tarjosivat ideoita Gottlob Fregen (1848–1925) ja
muun 1900-luvun alun uuden kielifilosofian ohella muun muassa Ernst Cassirerin
(1874–1945) uuskantilaiselle filosofialle. Väyrynen puolestaan tuo esiin
Kantin geologisessa mielessä uraauurtavat tutkimukset sekä filosofin
aikaisemmin suhteellisen vähälle huomiolle jääneet käsitykset maapallon
iästä, ihmisen olemassaolon materiaalisista ehdoista sekä maantieteen ja
biologian asemasta tieteiden järjestelmässä. Kantilla oli huomattava määrä
sanottavaa sekä tieteiden kokonaisjärjestelmästä että tiedekuntien
välisestä arvovaltataistelusta.

Kantin filosofian temaattisen monimuotoisuuden tulkintaa jatkavat Pauline
Kleingeldin Kantin rotukäsityksiä käsittelevä teksti, Jussi Kotkavirran
huomiot Kantin moraalifilosofiasta, Rebecka Lettevallin politiikan filosofiaa
pohtiva kirjoitus, Josef Simonin esitys etiikan ja oikeuden eroista, Sami
Pihlströmin artikkeli Kantin uskonnonfilosofiasta sekä Mari-Anne Virkkalan
Kantin estetiikan ja vapauden teemoja pohtiva kirjoitus. Tekstit suuntaavat
edellisiä selvemmin huomion filosofin yhteiskunnallisiin käsityksiin ja
muodostavat samalla suhteellisen itsenäisen kolmannen teemakokonaisuuden.

Kleingeldin teksti Kantin mahdollisesta rasismista on aihe, jota on vaikea
löytää 1970-luvun tai vielä 1980-luvun alun Kant-tutkimuksesta. Humanistinen
tiede alkoi kiinnittää vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteesta lähtien
laajemmin huomiota etnisten ja muiden vähemmistöjen asemaan ja tulkita tässä
mielessä myös filosofian klassikoita uudelleen. Artikkelin ongelmana on
kuitenkin se, ettei se paljasta niinkään Kantin ajattelun taustalla olevia
aatehistoriallisia yhteyksiä – kuten 1780-luvulla käytyä keskustelua
kansainvälisen oikeuden välttämättömyydestä – vaan väittää
suhteellisen pinnallisen näytön perusteella Kantin kannattaneen poliittisessa
mielessä etnisten ryhmien jaottelua ja ”rotujen hierarkiaa”. Tällainen
teema löytyy Kantin (ja monen muun 1700-luvun filosofin) papereista
suhteellisen helposti, mutta tulkinta jää aate- ja oppihistoriallisessa
mielessä turhan ohueksi.

Huomattavasti paremmin Kantin ajattelun historiallisen kontekstuaalisuuden
ottavat huomioon Kotkavirta ja Pihlström, joista ensin mainittu katsoo Kantin
moraalifilosofian vaikuttaneen 1900-luvulla merkittävästi sekä mannermaiseen
että anglosaksiseen ajatteluun. Asiaa ei ole tuotu riittävän näkyvästi
esiin aikaisemmassa tutkimuksessa, vaan pikemminkin on korostettu brittiläisten
ajattelijoiden pyrkimystä pitää omaa seurauseettistä näkökulmaansa
realistisempana kuin Kantin normatiivista etiikkaa. Kantin arvostus
anglosaksisessa maailmassa voimistui varsinkin vuosisadan loppupuoliskolle
tultaessa. Tuolloin John Rawlsin (1921–2002) A Theory of Justice-teoksessaan
(1971) esittämä Kant-luenta herätti uudenlaisen kiinnostuksen normatiivisen
etiikan kysymyksiin anglosaksisessa maailmassa, minkä jälkeen muun muassa
yhdysvaltalainen oikeusfilosofi Ronald Dworkin (1931–2013) alkoi puolustaa
näkyvästi Kantin moraalifilosofiaa pyrkien kehittämään samalla uudenlaisia
sovellusalueita normatiiviselle etiikalle.

Pihlström puolestaan toteaa, että vaikka Kantin kriittisen filosofian voidaan
osin oikeutetusti katsoa romuttaneen luottamuksen ihmisjärjen kykyyn saada
varmaa tietoa Jumalasta, sielusta ja ”maailman perimmäisestä olemuksesta”,
oli Kant läpi elämänsä lojaali kirkon yhteiskunnallista asemaa ja teologisia
normeja kohtaan. Tästä syystä hänen filosofiaansa ei voida lukea
yksioikoisesti uskonnon kritiikkinä, vaan pikemminkin häntä tulisi pitää
paitsi uskonnon ja metafysiikan kriitikkona, myös teistisenä metafyysikkona,
jonka ajattelu nojasi sekä puhtaan järjen vapautta koskevissa
transsendentaalisissa kysymyksissä että käytännöllisissä filosofisen
antropologian ja radikaalin pahan teemoissa keskeisesti teologiseen etiikkaan.

Teoksen neljännen osan – mikäli noudatamme alussa mainittua kuvitteellista
rakennetta – muodostaa viimeiset kolme artikkelia, joissa käydään läpi
Kantin julkaisematta jääneitä papereita ja jälkivaikutusta. Näistä
ensimmäisenä Ernst-Otto Onnasch käsittelee Kantin viimeisenä pidettyä
teosta Opus postumum (1795–1803), minkä jälkeen Vesa Oittinen tutkii Kantin
vaikutusta vähälle huomiolle filosofian historiassa jääneen Karl Leonhard
Reinholdin (1753–1823) elementaarifilosofiaan ja Jauhiainen nostaa teoksen
toisessa tekstissään esiin Kantin ja Johann Gottlieb Fichten (1762–1814)
intellektuaalisen ja temaattisen yhteyden.

Kaksi viimeistä tekstiä todistavat Kantin vaikuttaneen huomattavasti niin
sanottuun saksalaiseen idealismiin varsinkin tietoteorian alueella. Onnasch
puolestaan esittää yksityiskohtia vielä vähälle huomiolle jääneestä Opus
postumumista. Teoksesta ei ole toimitettu toistaiseksi täysin käyttökelpoista
laitosta tutkimuksen käyttöön, vaikka käsikirjoituksen 12
käsikirjoitusnippua liitettiin Akademie-Ausgabeen jo vuosina 1935 ja 1938.
Onnasch lienee oikeassa siinä, että kun kyseinen tutkimus saadaan toimitettua
ja julkaistua selkeämmässä muodossa, tulee Kant nousemaan jälleen sekä
filosofisen että aatehistoriallisen keskustelun keskiöön. Tulevien vuosien
aikana voimme siis odottaa Kant-tutkimuksen määrän nousevan huomattavasti
entisestään.

 

Painopiste Kantin filosofian sisäisessä kehityksessä

Immanuel Kantin filosofia on hyvä ja helppolukuinen yleiskatsaus
Kant-tutkimuksen tämänhetkiseen tilaan ja tutkimusperinteen piirissä
esitettyihin uusimpiin tutkimuskysymyksiin, mutta teoksen suurin ongelma on sen
epätasaisuudessa. Osa teksteistä jää vääjäämättä turhan yksioikoiseksi
referaatiksi Kantin ajatteluun. Tässä mielessä suomalaisilla tutkijoilla
tosin ei ole mitään häpeämistä vertailtaessa heidän artikkeleitaan
kokoelman ulkomaisten edustajien teksteihin.

Esimerkiksi Frankin (Greifswaldin yliopisto) ja Simonin (Bonnin yliopisto)
tekstit ovat jokseenkin katsauksenomaisia selostuksia verrattuna muun muassa
Väyrysen, Pihlströmin sekä Korhosen ja Vilkon kriittisiin tutkimuksiin. Kuten
todettua, Kleingeld (Groningenin yliopisto) ei puolestaan kontekstoi Kantin
rotukäsityksiä riittävän selvästi 1700-luvun lopun intellektuaaliseen
ympäristöön. Hän puhuu ennen Gregor Mendelin (1822–1884)
perinnöllisyysoppia vallinneesta tilanteesta ja viittaa ohimennen 1700-luvun
keskustelussa esillä olleisiin ilmastokysymyksiin osana etnisten ryhmien
erilaisuutta, mutta käyttää tästä huolimatta Kantin alkuperäistekstejä
suhteellisen valikoivasti todistaakseen niiden avulla filosofin kielteisen
suhtautumisen etnisiä vähemmistöjä kohtaan.

Tutkimuksen toinen suuri puute liittyy artikkelien aineistona käytetyn
tutkimuskirjallisuuden laatuun. Muutamien tekstien kohdalla käsittelytapa olisi
rehellisesti sanottuna syventynyt huomattavasti, mikäli tekijät olisivat
käyttäneet saatavilla olevaa relevanttia Kant-kirjallisuutta laajemmin
hyväkseen. Suomalaistutkijoilla tuntuu olevan tässäkin suhteessa tilanne
paremmin hallinnassa kuin heidän ulkomaalaisilla kollegoillaan. Lähteistön
puutteet tulevat esiin konkreettisesti artikkelien yhteisestä
lähdeluettelosta, joka sisältää tärkeitä Kant-tutkimuksia, mutta myös
huomattavan määrän filosofian historian klassikoita, joilla on vain
välillinen taustoittava merkitys kriittisen Kant-tutkimuksen kannalta.
Luetteloa selatessa voidaan huomata, että esimerkiksi uuskantilaisen filosofin
Hans Vaihingerin (1852–1933) perustaman, säännöllisesti vuodesta 1896
lähtien ilmestyneen ja edellä mainittujen yhteisöjen nykyisin yhdessä
julkaiseman Kant-Studien -aikakauskirjan artikkeleita löytyy lähdeluettelosta
vain kahdeksan kappaletta, vaikka kyseinen julkaisusarja on teoksen mukaan
”kaiken Kant-tutkimuksen korvaamaton apuneuvo”.

Immanuel Kantin filosofian kirjoittajat ovat pääasiassa ammattifilosofeja,
eivät aate- ja oppihistorioitsijoita, mikä näkyy selvästi myös tutkimuksen
lähestymistavassa. Teoksen merkitys on siinä, että se tarjoaa hyvän kuvan
Kantin ajattelun filosofisten teemojen ”sisäisestä” kehityksestä
vertaamalla filosofin varhaisia kirjoituksia (lähtien vuodesta 1747) hänen
myöhäiskautensa tuotantoon (vuoteen 1803 saakka). Näin tehdessään se rikkoo
myyttisen käsityksen Kantin ajattelun temaattisesta yhtenäisyydestä ja
korostaa samalla aikaisempaa realistisemmin filosofin ristiriitaista asemaa
vanhan ja uuden ajan välissä.

Teoksen etuna täytyy nähdä lisäksi se, että se nostaa selvästi esiin
Kantin kolmen kuuluisan kritiikki-teoksen tulkinnoissa viime aikoina tapahtuneen
muutoksen. Tunnettu yhdysvaltalainen Kant-tutkija Paul Guyer saattoi väittää
vielä 1900-luvun lopulla, että Kritik der reinen Vernunft (1781/1787)
muodostaa Kantin transsendentaalifilosofian keskeisen perustan, Kritik der
praktischen Vernunft (1788) moraalifilosofian lähtökohdat ja Kritik der
Urteilskraft (1790) kuroo näiden teemat yhteen rakentaen samalla synteesin
yksilön autonomisen moraalin ja luonnon välille. Tällaiset tulkinnat eivät
ole tällä hetkellä kovassa huudossa. Esimerkiksi Jauhiainen huomauttaa, ettei
viimeksi mainittu teos muodosta todellista synteesiä juuri minkään kysymyksen
suhteen, vaan pikemminkin Kantin siinä esittämät kaksi teemaa –
esteettisten makuarvostelmien kritiikki ja teleologinen luontokäsitys –
jäävät huomattavan kauaksi toisistaan.

Immanuel Kantin filosofia istuu hyvin aikamme arvostuksiin ja maailmankuvaan.
Monia tyydyttänee se, ettei teos esitä Kantia ristiriidattomana tai
älyllisesti ylivertaisena hahmona, vaan pikemminkin inhimillisenä toimijana,
joka oli kiinnostunut monenlaisista tietoteoreettisista, moraalifilosofisista ja
yhteiskunnallisista aiheista. Tutkimuksen artikkelit ovat suhteellisen
helppolukuisia eivätkä vaadi juuri perustietoja syvempää tuntemusta
valistusfilosofiaan. Teos soveltuu esseistisen muotonsa puolesta hyvin
filosofiseksi lukemistoksi jokaiselle Kantin ajattelun ajallisesta kehityksestä
ja temaattisesta monimuotoisuudesta kiinnostuneelle, mutta sitä voidaan
tarkkojen lähdeviitteidensä ja selkeän yhtenäisen käsitteistönsä vuoksi
käyttää hyvin myös tieteellisen tutkimuksen apuna.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/