[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Iranin paluu eurooppalaisen maailmankuvan reunamailta keskiöön

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Axworthy, Michael: Iranin historia - Mielen valtakunta (Iran: Empire of the
Mind. A History from Zoroaster to the Present Day). Kääntänyt Kilpeläinen,
Tapani. Into Kustannus Oy, 2013. 331 sivua.


Iranin paluu eurooppalaisen maailmankuvan reunamailta keskiöön
---------------------------------------------------------

Eurooppalaisen historiankirjoituksen keskiössä ovat perinteisesti olleet
Välimeren maat ja Rooman valtakunta perillisineen. Sitten on tehty lyhyitä
retkiä Venäjälle, Kiinaan ja Intiaan. Näin muodostuneen maailmankuvamme
keskelle on jäänyt Euroopan kokoinen tyhjiö, Keski-Aasia. Sen tärkein
valtakunta Iran (aiemmin Persia) on tunkeutunut tajuntaamme satunnaisten
sotaretkien ja epämääräisten kulttuurivaikutteiden kautta. Axworthyn kirja
palauttaa Iranin paikalleen euraasialaisen kulttuurimaiseman keskiöön ja
asettaa oikeisiin asiayhteyksiinsä zarathustralaiset, parthialaiset, ilkaanit,
shiialaiset sekä muut Iraniin liittyvät kansat, uskonnot ja perinteet. Kirja
on erinomaisen hyödyllinen, mielenkiintoinen ja silti kevyt lukea, eikä sorru
demonisointiin sen enempää kuin romantisointiinkaan. Se on kirjoitettu
persoonallisesti, mutta objektiivisuudesta tinkimättä.

Kaikkihan me muistamme, että Friedrich Nietzsche kirjoitti jotain Zarathustran
puheista, että ensimmäinen maratoonari toi Ateenaan tiedon persialaisten
kärsimästä tappiosta, että jotkut parthialaiset käväisivät
häiriköimässä Lähi-idässä ja kaatoivat sulaa kultaa Crassuksen kurkkuun,
että shakkimatti tarkoittaa shaahin kuolemaa, että nuorturkkilaisten jälkeen
nuorpersialaiset yrittivät uudistaa maataan länsimaiden suuntaan ja että
lopulta parrakkaat turbaanipäät julistivat pyhän sodan Salman Rushdieta
vastaan. Samalla tunnustamme, että tietomme Iranista ovat vähintäänkin
hajanaisia ja hiukan sensaatiosävyisiä. Enempää tuskin voisi vaatiakaan
ainakaan entisaikojen kouluopetuksen ja TV:n ohjelmatarjonnan perusteella. Jos
joskus olemme yrittäneet paikallistaa iranilaisia valtakuntia historiallisista
kartastoista, olemme joutuneet silmäilemään Euroopan, Venäjän, Kiinan,
Arabian ja ehkä Intiankin karttojen reunamia.

Englantilainen historiantutkija Michael Axworthy kääntää karttapalloa sen
verran, että kerrankin Iran osuu suoraan silmiemme eteen, ja vyöryttää
tunnontarkasti lähes 3000 vuotta historiaa, joka yhdistää tunnetummat
yksityiskohdat vähemmän tunnettuihin ja muinaiset "arjalaiset" nykyisiin
iranilaisiin, joita ei kuitenkaan yhdistä niinkään kieli ja uskonto kuin
"Iranin idean" jatkuvuus. Vaikka valtakunta on aina välillä pirstoutunut -
aivan kuten Eurooppa ja Kiinakin - ja vaihtanut nimeään, hallitusmuotoaan,
dynastiaa tai valtauskontoa, sen kansoja on yhdistänyt kuttuurin syvyyksistä
kumpuava mielikuva kohtalonyhteydestä. Axworthy sai kirjaideansa British
Museumin järjestämästä keskustelutilaisuudesta syksyllä 2005 ja
ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Vaikka senkin jälkeen on ehtinyt
tapahtua jonkin verran, kirjan arvo on siinä, ettei historia vanhene eikä
suomeksi ole ilmestynyt yhtä kokonaisvaltaista katsausta aiheeseen.

Axworthy on tunnollinen historiallisten tosiasioiden ja vuosilukujen
kirjaamisessa, mutta hän varoo hukuttamasta lukijaansa mihinkään tylsään.
Kirjaan on siroteltu runoja, välillä jopa alkukielellä. Kirjaa voi lukea
sujuvasti kaunokirjallisuuden tapaan, jännittävänä ja usein hauskanakin
kertomuksena. Lisäksi Axworthyn tyyli on persoonallinen ja huumorintajuinen.
Se muistuttaa "Kansojen historian" vanhahtavan opettavaista kerrontaa, joka
aikoinaan sai monet nuoret kiinnostumaan historiasta. Lukija tuskin pahastuu kun
Axworthy arvostelee manikealaisuuden "elämänvastaista huuhaata" (s. 70) tai
"turta-arvoisen new age -liikkeen" (s. 132) suosiota. Kirjoittaja tuo usein
esiin häpeilemättä omia ajatelmiaan ja historianfilosofiaansa lennokkailla
ja joskus rennoilla puhekielenomaisilla ilmaisuilla. Parin sivun verran
pelagiolaista (perisynnin kiistävää) harhaoppia puolusteltuaan hän
myöntää palaavansa "sivupolulta" (s. 73) takaisin itse aiheeseen, mutta
lukijalle ei ole koitunut mitään vahinkoa siitä, että hän on saanut
kaupanpäällisiksi johdatusta kirkkohistoriaan ja kristilliseen dogmatiikkaan.
Lukija osaa varmasti tunnistaa, mitkä ovat kirjoittajan omat asenteet ja
mahdolliset subjektiiviset tulkinnat.

Poliittisena kannanottona voidaan lukea myös se tosiasia, että Khomeinin
pakolliseksi määräämä hunnuttautuminen ei ole iranilaista
kansanperinnettä, vaan eliitin muotifetissi (s. 201-202) kuten aikoinaan
länsimaissa kureliivit tai kovaäänisen hevimusiikin sumemtamien aivojen
sallimat napalävistykset. Axworthy kertoo Khomeinin taustasta, että britit
internoivat hänet vuosina 1942-1945 (s. 254), mutta olisi voinut kertoa
enemmänkin siitä, millaisin ajatuksin tuleva vallankumousjohtaja oli
aloittanut poliittisen uransa. Khomeini oli selkeästi Molotovin-Ribbentropin
sopimuksen (1939-1941) kasvatti, joka ammensi vaikutteita niin
kansallissosialismista ja fascismista kuin kommunismistakin, eikä
myöhemminkään pitänyt ateistista Neuvostoliittoa kovin suurena saatanana
Yhdysvaltoihin ja Israeliin verrattuna. Khomeinin tunnetuksi tekemää
islamilaista totalitarismia voi mainiosti kutsua islamofasismiksi, joka ilmeni
univormumaisena pukeutumisena, arkielämän säätelemisenä, johtajakeskeisenä
hallintojärjestelmänä ja henkilöpalvontana, turvallisuuspalveluiden ja
puolisotilaallisten joukkojen käyttönä sekä sotaseikkailuina kaukomailla
(Libanonissa ja Palestiinassa, vaikka muslimeja ahdisteltiin paljon
lähempänäkin Karabahissa ja Tshetsheniassa).

Axworthy sivuuttaa turhan lyhyesti kevään 1946 Azerbaidzhanin kriisin (s.
243), joka oli yksi "kylmän sodan" laukaisijoita ja ratkesi merkillisesti
Stalinin äkkinäiseen vetäytymispäätökseen. Historiantutkimus ei ole
vieläkään selvittänyt, uhkasiko Truman epävirallisesti ydinsodalla vai
vaikuttiko taustalla Stalinin taktikointi muilla ilmansuunnilla. Onneksi
Axworthy osaa selostaa pääministeri Mossadeqin kohtalon (s. 243-247)
kiihkottomasti, sillä Iran-tutkijoiden helmasynti on tuhlata aikaa tähän
yksityiskohtaan.

Shaahin onnettomuudeksi Iranissa tapahtui vallankumous vain parin vuoden
kuluessa siitä kun hän aloitti hallintonsa liberalisoinnin 1977 (s. 261).
Tätä lukiessa tulevat mieleen Pohjois-Afrikan "arabikevään" 2011
mullistukset. Yleensä onkin käynyt niin, että vallankumoukset menestyvät
vain kahdessa tapauksessa: jos diktaattori väsähtää tai menettää
hermonsa (kuten Tunisiassa ja Egyptissä), tai jos vallankumoukselliset saavat
ulkomaista tukea (kuten Libyassa ja aiemmin Irakissa). Jos kumpikaan ehto ei
täyty, käy kuten Syyriassa nyt tai Iranissa neljä vuotta sitten. Khomeinin
onneksi shaahi oli sairastunut syöpään ja lensi maasta suosiolla. Axworthyn
mukaan kyseessä oli kuitenkin "aidosti kansan vallankumous" (s. 268), vaikka se
pian karkasikin käsistä - kuten vallankumouksille niin usein käy. Sitä
tukivat myös kommunistit "puupäisestä marxilaisesta lähtökohdasta" (s. 273)
että se ennakoisi sosialismin lopullista voittoa. Proletariaatin diktatuurin
tai demokratian sijaan saatiinkin uudenlainen radikaali teokratia, jossa kaikki
valta on Johtajalla, nykyisin ajatolla Khameneilla. Sosialismin tai islamin
sijaan saatiinkin vain yksi valtiollistettu tulkinta islamista, jota moni
suurajatollakin vastustaa (s. 279). Viimeistään nykyiranilaisten enemmistö
(varsinkin nuoriso) katuu vallankumousta ja vihaa hallintoa niin syvästi,
että se usein yllättää ulkomaalaiset. Kesäkuussa 2013 presidentiksi
valittiin useimmille äänestäjille tuntematon ehdokas, joka sai
äänivyöryn vain siksi, että hänen uskottiin olevan kaikkein
vähiten Johtajalle mieluinen, vaikka Johtaja oli sitä ennen karsinut 99 %
ehdokkaista.

Axworthyn kirja valmistui ennen edellisten, vuoden 2009 presidentinvaalien
jälkeisiä joukkomielenosoituksia, joiden väkivaltainen tukahduttaminen
turhautti toiveet vuoden 1979 kaltaisesta, rauhanomaiseen joukkovoimaan
perustuvasta vallankumouksesta. Axworthy ei myöskään ehtinyt nähdä, kuinka
voimallisesti Iran tukee Syyrian hallintoa kansannousua vastaan. Niinpä hän
lankeaa ennenaikaiseen optimismiin, eikä ymmärrä, miksi Iran haluaisi
horjuttaa demokratiaan pyrkiviä naapurimaitaan Irakia (s. 293) ja Afganistania.
Hän moittii Bushin hallintoa liennytyksen laiminlyömisestä keväällä "2009"
(s. 289) - kun Obama oli jo vallassa. Tässä tosin virhe on vuosiluvussa, mutta
ilmeisesti suomentajalta ja oikolukijalta jäi se huomaamatta, koska on niin
luontevaa moittia Bushia mistä hyvänsä ja iankaikkisesti.

Ammatti- tai arvonimike "visiiri" on tulkittu vaihtelevasti ministeriksi (s. 96)
ja pääministeriksi (s. 44, 150 ja 156), vaikka jo kalifiksi kalifin paikalle
havitellut pääministeri Ahmed Ahne taisi olla arvoltaan suurvisiiri.
Lähdeviitteet on kerätty kirjan loppuun (miksi ihmeessä kustantajat
kuvittelevat sitä lukijaystävällisemmäksi tai kauniimmaksi kuin
alaviitteet?) ja sieltä selviää, että kirjoittaja käyttää tietoisesti
vuorotellen arabialaista "mullah" ja persialaista "molla" -sanaa islamilaisesta
papista (s. 304), tai että mielipidemittausten mukaan iranilaisten aktiivisuus
käydä moskeijassa sekä suhtautuminen järjestettyihin avioliittoihin
ja sukupuolieroihin (s. 309-310) ovat länsimaisempia kuin muissa
muslimimaissa. Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo ja aakkosellinen
hakemisto.

Englanninkielisessä alkuteoksessa kirjoittaja lupaa, että hänen
käyttämänsä kirjoitusasu "lähestyy nykyiranin ääntämystä" (s. 11).
Tässä on ollut suomentajalle haastetta. Hän on tyydyttävällä
huolellisuudella pitänyt paikan- ja henkilönnimien kirjoitusasut
yhdenmukaisina (poikkeuksina s. 22 "Tehran" ja "Azarbayjan"), mutta
säilyttänyt j:n tarkoittamaan englannin tapaan "dzh"-äännettä (esim. s. 89
ja 91 "hijra" ja s. 90 "Khadija") sekä unohtanut muutaman kerran suomentaa
sanat (s. 36 "caravanserai" on karavaaniseralji ja s. 30 "farao" oli ainakin
kansakouluaikaan ja nykyääntämyksessäkin faarao). Englantilaisten vimmaa
tunkea arabian ja persian yhdyssanojen väliin väliviivaa kannattaisi
vastustaa. Sen lisäksi arabiassa ja persiassa tuntemattomien suurten
alkukirjaimien käyttö sekä loppu-h aiheuttavat herkästi horjuntaa (esim. s.
108 "Siyasat-Nameh" ja seuraavalla rivillä "Qabus-name"). Suomalaisten
kannattaisi käyttää ä-kirjainta, kun meillä sellainen kerran on (toisin
kuin kirjainköyhässä englannissa) ja kirjoittaa "Muhammadin" (s. 23-) sijasta
Muhammäd tai perinteisesti Muhammed.

Erikoisia valintoja ovat "Nebukadressar" (s. 28), "hefthaliitit" (s. 78 ja 82),
"Hülägü" (s. 121), "Jalal al-Din Molavi Rumi" (s. 122) ja "Bušahr" (s. 203).
Hankalasti s-kirjaimeen päättyvien nimien taivutuksissa esiintyy aluksi -ksen
(esim. "Kserkseksen", s. 41-44), mutta välillä ei (esim. "Salamiissa" ja
"Sardesiin", s. 43). Oikolukija on suoriutunut tehtävästään
esimerkillisesti, bongasin vain muutamia virheitä: "majakoita" (s. 43) po.
maljakoita, "selekidijoukot" (s. 53) po. seleukidijoukot, "parhialaiset" (s. 61)
po. parthialaiset, "Nizmn" (s. 108) po. Nizam, "kiroasi" (s. 153) po. kirosi,
"tšetseenien" (s. 192) po. tšetšeenien tai tshetsheenien, "vasta kuin" (s.
230) po. vasta kun ja "Neuvostoliittolaiset" (s. 241) po. pienellä
alkukirjaimella. Latojalle on sattunut pieniä virheitä sivuille 38 (alin rivi
liian ahdas) ja 45 (ylimääräinen piste), luultavasti myös 109 (pisteen eikä
pilkun käyttö tekee sitä seuraavasta viimeisestä lauseesta
vaikeaselkoisen). Sivulle 119 on ilmaantunut aiemmasta lainauksesta
ylimääräinen kursivoitu lause "Sylillinen viljaa."

En malta olla harmittelematta ilmaisujen "eaa." (s. 20-) ja "jaa." (s. 28 ja 58)
käyttöä. Tämä levisi suomenkieleen Petroskoissa painetuista
historiankirjoista ja omaksuttiin 1970-luvulla muka edistyksellisenä ("eKr." ja
"jKr." kun viittasivat Kristukseen, mikä on taantumusta), mutta soveltuu
erityisen huonosti sellaisiin maihin, joissa on käytetty myös ei-kristillisiä
ajanlaskuja. Jos jokin tapahtui "ennen Kristuksen syntymää" (ottamatta kantaa
sen ajoituksen aitouteen sen enempää kuin kristologiaankaan), se on muslimille
selkeämpää kuin viittaus aikaan "ennen ajanlaskumme alkua", joka vasta onkin
eurosentristä kulttuuri-imperialismia.

Kaikkiaan kirjan puutteet jäävät kuitenkin ansioiden varjoon ja se ansaitsee
paikkansa jokaisen monipuolisesti maailmaa tarkastelevan historianharrastajan
hyllyssä siinä kohtaa, missä muuten ammottaisi arabimaailmasta
hankiinalaisuuden kehtoon ulottuva aukko. Tilaa jää vielä Afganistanin ja
Turkestanin (muun Keski-Aasian) historialle, joka yhdistäisi Iranin kautta
kulkeneen silkkitien etapit.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/