[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vanhojen aikojen lasten historiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Katajala-Peltomaa, Sari; Vuolanto, Ville: Lapsuus ja arki antiikissa ja
keskiajalla. Gaudeamus, 2013. 301 sivua.


Vanhojen aikojen lasten historiaa
---------------------------------------------------------

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on täynnä uutta tietoa ja
tervetullutta luettavaa jokaiselle lasten historiasta kiinnostuneelle. Tampereen
yliopiston dosentit Sari Katajala-Peltomaa ja Ville Vuolanto ovat kirjoittaneet
ensimmäisen laajan suomenkielisen tutkimuksen antiikin ja keskiajan lapsista.
Edellinen on perehtynyt nimenomaan keskiajan ja jälkimmäinen myöhäisantiikin
ja varhaiskristillisen ajan lasten ja perheen elämään. Tarkastellessaan
lasten kasvamista yhteisönsä ja kulttuurinsa täysivaltaisiksi jäseniksi he
keskittyvät lasten sosiaalisen todellisuuden ja arjen kuvaamiseen, lasten
toimintaan ja toimintamahdollisuuksiin, itsenäistymiseen sekä rooleihin
perheessä. Vaikka tekijöiden pyrkimys lasten näkökulmasta kirjoittamiseen ei
täysin toteudukaan, tutkijat onnistuvat ravistelemaan aikaisempia käsityksiä
menneiden aikojen lasten elämän kurjuudesta vanhoina aikoina. Useimpien lasten
arki oli toki aineellisesti karua, mutta siinä oli paljon toivoa, hellyyttä ja
rakkautta.

Myyttejä kaatamaan 

Pyrkimys aikaisempien tutkijoiden esittämien tietojen kumoamiseen on innostanut
lukemattomia historioitsijoita tutkimuksen poluille. Myös Sari
Katajala-Peltomaa ja Ville Vuolanto ovat saaneet sysäyksen kirjalleen Lapsuus
ja arki antiikissa ja keskiajalla, kun heidän omat tutkimuksensa eivät ole
tukeneet aikaisemmin vallinnutta käsitystä, että lapsuus olisi ollut vanhassa
maailmassa painajaismaista. Viime aikoina on ilmestynyt kasapäin eurooppalaisia
tutkimuksia perheen ja lasten historiasta, ja tuossa joukossa kummankin
kirjoittajan omat julkaisut puolustavat kunnialla paikkaansa. Uusi tutkimus
antaa vankan pohjan kurjan lapsuuden myytin kaatamiselle sekä lapsuutta
koskevien tietojen täsmentämiselle.

Lapsuus on biologis-kulttuurinen ilmiö, jonka alkaminen ja päättyminen
määrittyy eri yhteisöissä eri tavoin. Kirjan tekijät tarkastelevat
lapsuuden koko kulkua aina avioitumiseen tai muuhun aikuistumisriittiin asti.
Lapsen biologinen sukupuoli vaikutti siihen, kasvatettiinko tulokkaasta omaan
sosiaaliryhmäänsä kuuluva mies vai nainen. Kun lapsikuolleisuus oli korkea,
kasvattaminen jäi usein kesken; yli neljännes lapsista kuoli alle vuoden
ikäisenä, vain puolet selvisi hengissä yli kymmenvuotiaaksi ja vielä
harvempi aikuisikään asti.

Lapsuus ja arki-teoksen ajalliset ja alueelliset rajat määräytyvät paljolti
lähteiden perusteella. Niinpä kirjoittajat käsittelevät pääasiassa Italiaa
Rooman varhaisella keisariajalla (n. 30 eKr. – n. 100 jKr.), Välimeren
aluetta 200-luvulta 500-luvun lopulle sekä Pohjois-Italian kaupunkivaltioita,
Ranskaa ja Englantia sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Joitakin pieniä
viittauksia ja rinnastuksia Suomeen he sentään tekevät. Myöhäisantiikin ja
kristillisen keskiajan tarkastelun yhdistäminen käy kirjassa luontevasti ja
osoittaa kiintoisia jatkuvuuksia sekä lähinnä kristinuskon tuomia muutoksia.
Lähteistä on tietenkin muistettava, että ne olivat lähinnä opetuksellista
aineistoa ja niitä tuotti vain pieni joukko, kirkonmiehet ja ylin eliitti ja
että lapset ovat niissä vain väline muiden ilmiöiden kuvaamiseksi.
Lähteiden tieto on sirpaleista ja sitä on useinkin etsittävä ”rivien
välistä”, sillä aikuiset eivät ole erityisesti välittäneet merkitä
muistiin lapsia ja lasten elämää koskevia asioita. Olennaista on sekin, että
lähteistä puuttuvat köyhät.

Antiikin Roomasta on säilynyt historiallisia tekstejä, muistelmia, kirjeiden
sisältämiä anekdootteja sekä kasvatukseen ja koulutukseen liittyviä
tekstejä. Myöhäisantiikin kirkkoisien opettavat ja ohjaavat kirjeet sekä
pyhimyselämäkerrat sisältävät myös tietoa lapsista. Sydänkeskiajaltakin
uskonnollinen aineisto on keskeistä. Opettavaiset esimerkkitarinat ja
pyhimyksiin liittyvä aineisto, varsinkin monet kanonisaatioprosessiin
liittyvät ihmetarinat kertovat lapsista. Niitä on tallella lähes koko
läntisestä kristikunnasta. Yleensä lapsen oma ääni ei kuitenkaan kuulu
aikuisten kokoamissa ja kirjoittamissa teksteissä.

Katajala-Peltomaa ja Vuolanto tekevät aineistolleen kontekstoivaa
tekstianalyysia eli asettavat teksteistä löytämänsä ilmiöt ajallisiin,
sosiaalisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä. He pyrkivät myös näkemään
lapset aktiivisina toimijoina, ei vain aikuisten toiminnan kohteina.
Selvitettyään ensin, mistä lapsuus alkaa ja mihin se päättyy, he
jäsentävät tarkastelunsa lasten elämänpiirien ympärille. Näin valottuvat
hoivan, hellyyden ja joskus ristiriitojenkin täyttämät perhesuhteet sekä
työn ja koulutuksen osuus lasten elämässä. Osansa kirjassa saavat myös
leikit, lelut ja lorut sekä ikätoverit. Runsaasti huomiota saa uskonto, joka
rytmitti arkea ja muovasi maailmankuvaa niin pakanallisessa antiikissa kuin
kristillisellä keskiajallakin. Perustekstin lisäksi kirjassa on kahdeksan
valaisevaa tietoiskua lasten kasvamiseen liittyvistä aiheista (mm.
murrosiästä, aikuistumisesta, vanhempien ja lastenkin peloista). Yhden,
keskiajan vammaisia lapsia käsittelevän esityksen on kirjoittanut Jenni
Kuuliala, joka on käsitellyt aihetta myös tuoreessa väitöskirjassaan
Disability and social Integration (2013).  

 

Lapsuuden alku ja loppu

Mistä lapsuus alkaa, ei ole selviö, mutta tutkittuna aikana lapsi oli
kulttuurisesti ja sosiaalisesti olemassa jo ennen syntymäänsä – olihan
sikiö mahdollinen perijä. Aristoteleen mukaan sikiö oli ensin kasvin
kaltainen, mutta kehittyi sitten eläimeksi ja lopulta ihmiseksi. Vaikka
syntyvä lapsi oli tärkeä koko yhteisön kannalta, synnytys ja siihen
liittyvät rituaalit olivat nimenomaan naisten kulttuuria. Synnyttäminen oli
vaarallinen tapahtuma, eikä äitiä jätetty hetkeksikään yksin. Roomalaiset
koristivat ovensa kukin ja laakeriseppelein ja uhrasivat jumalille, kun
perheeseen tuli uusi jäsen. – Nykyisinkin italialaiset juhlistavat lapsen
syntymää ovikoristein.

Biologisen syntymä ei vielä merkinnyt sosiaalista syntymää eli yhteisön
jäseneksi pääsyä, vaan siihen tarvittiin mm. nimenannon rituaali. Roomassa
tyttö sai nimen kahdeksantena ja poika yhdeksäntenä elinpäivänään.
Juutalaiset antoivat tytölle nimen heti ja pojalle ympärileikkauksen jälkeen
eli kahdeksantena päivänä syntymästä. Nimen antamisella lapsi liitettiin
sekä sukuun että laajempaankin yhteisöön. Roomalaiset antoivat lapsilleen
esi-isien nimiä, tasavallan aikana isän puoleisten ja keisariajalla myös
äidinpuoleisten sukulaisten nimiä. Myöhäisantiikista lähtien yleistyivät
kristillisten pyhimysten nimet ja Jeesuksen äidin Marian nimi. Moni lapsi
nimettiin myös kumminsa kaimaksi.

 

Hoivaa, hellyyttä ja ristiriitoja

Katajala-Peltomaa ja Vuolanto osoittavat kirjassaan, että lapset olivat
tärkeä osa perhettä niin antiikissa kuin keskiajallakin. Vanhemmat eivät
olleet sydämettömiä pökkelöitä, vaan he kiintyivät lapsiinsa ja
rakastivat ja arvostivat näitä. Vaikka lapsia menehtyi tuon tuostakin, ei
heidän kuolemansa ollut yhdentekevä asia, vaan sekä tyttöjen että poikien
kuolemaa surtiin. Pienokaisen menehtyminen raastoi vanhempien sydäntä, mutta
potentiaalisen työntekijän ja huoltajan menetys saattoi olla perheelle myös
taloudellisesti merkittävä asia.

Jo myöhäisantiikissa lapsen oletettiin olevan kuuliainen vanhemmilleen ja
kunnioittavan heitä sekä huolehtivan ikääntyvästä isästään ja
äidistään. Toisaalta isän oli oltava lapsilleen oikeudenmukainen
huolenpitäjä. Jo vanhempien eläessä myös sedillä, enoilla, tädeillä ja
isovanhemmilla oli tärkeä asema lasten elämässä. Jos he asuivat samassa
taloudessa, mikä oli tavallista, hekin osallistuivat lasten kasvatukseen ja
hoivaan. Kanssakasvattajia olivat myös imettäjät, palvelijat ja kummit.
Vaikka vanhempien kuollessa lapset joutuivat sukulaisten hoitoon tai orpokotiin,
kirjoittajat tähdentävät, että orvoksi jääneillä lapsilla hoivan ja
lohdutuksen piiri oli paljon laajempi kuin nykysuomalaisilla lapsilla.

Lasten elämä ei varmasti ollut suurta onnea ja autuutta sen paremmin
antiikissa kuin keskiajallakaan. Äiti- tai isäpuolen ilmestyminen perheeseen
saattoi merkitä lapsille uhkaa. Sisarusten välille voi syntyä kateutta, ja
veljesmurhiakin tapahtui. Vaikka lapset eivät itse ole kirjanneet tunteitaan,
nämä ilmenevät epäsuorasti varsinkin tuollaisissa ääritapauksissa.
Tunteisiin liittyy myös keskiajan lasten – ainakin teoreettinen –
mahdollisuus vanhempiensa tahdon vastustamiseen, minkä Katajala-Peltomaa ja
Vuolanto nostavat kiintoisasti esiin. Vaikka lapsilta muuten odotettiin
ehdotonta kuuliaisuutta, lapset saattoivat mennä tai uhata menevänsä
luostariin, jos vanhemmat yrittivät pakottaa heidät vasten tahtoaan naimisiin.
Luostari oli näet kristillisessä Euroopassa hyväksytty vaihtoehto
avioliitolle.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on korostettu roomalaisten isien oikeutta
määrätä lapsensa vaikka surmattavaksi, mutta kirjoittajat muistuttavat,
ettei lapsia surmattu ja hylätty ihan mielivaltaisesti. Lapsenmurhiakin
varmasti tapahtui, mutta useimmat ei-toivotut lapset hylättiin näkyville
paikoille, jotta joku ne pelastaisi. Jo 500-luvulla Bysantissa oli
löytölastenkoteja ja Länsi-Euroopassakin 1100-luvulta lähtien. Useimmat
hylätyt lapset olivat aviottomia, ja äidit jättivät ne ihmisten laupeuden
armoille etupäässä oman köyhyytensä vuoksi. Valitettavasti tämän
epävirallisen adoptiojärjestelmän kautta lapsi voi päätyä orjuuteen tai
prostituutioon. Kysymys sukupuolen vaikutuksesta on kirjoittajien mukaan
edelleen osin ratkaisematta, mutta hylättyjen ja kasvateiksi otettujen lasten
joukossa oli myös poikia – tyttöjä ei siis hylätty systemaattisesti.

 

Työ ja koulutus

Työ oli olennainen osa lasten kasvatusta ja yhteisön tavoille oppimista.
Suurin osa lapsista ei saanut erityistä koulutusta, vaan oppi työnteon ja
ammatin käytännössä. Isän ja äidin työtä seuratessaan lapset omaksuivat
sekä työnteon että sukupuolten arvoja ja normeja. Naisen ja miehen roolit he
oppivat jäljittelemällä. Lapset olivat halpaa työvoimaa, ja heidän pienikin
työpanoksensa oli perheelle tärkeä. Äiti huolehti pikkulasten kasvatuksesta,
mutta isä otti pojat ohjaukseensa näiden ollessa noin 7-vuotiaita. Eliitin
tapana oli lähettää lapsensa pois kotoa toiseen ”hyvään perheeseen”
kasvatettavaksi ja aikuisten maailmaan valmennettavaksi.

Kouluhistoriasta tiedämme, että keskiajalla ammattikuntalaitos huolehti
käsityöläisten ammattiin opettamisesta ja sääteli oppisopimuksia, mutta jo
antiikin Roomasta on tietoja oppisopimuskoulutuksesta. Nuori saattoi valmistua
kutojaksi, kivenhakkaajaksi, peilintekijäksi, mosaiikintekijäksi, maalariksi,
leipuriksi, sepäksi, kultasepäksi, naula- ja kuparisepäksi, puutarhuriksi,
tilinpitäjäksi, kauppa-apulaiseksi tai vaikkapa tanssijaksi. 12–13-vuotiaina
oppiin hakeutuneista oli orjia neljäsosa ja vapaasyntyisiä kolme neljäsosaa.
Roomassa käsityöläisen koulutus ei tarjonnut mahdollisuuksia sosiaaliseen
nousuun, mutta keskiajan kaupungeissa ainakin muutama taitava ja sinnikäs
oppipoika saattoi edetä mestariksi ja nousta siten porvarien joukkoon.
Käsityöläiskoulutus koski nimenomaan poikia, ja Roomassa siihen hakeutui vain
harva vapaasyntyinen tyttö. Keskiajallakin oppisopimus tarjosi tytöille
vähän mahdollisuuksia. Vaikkapa silkinkutojan, vaatturin ja koristeompelijan
työ antoi naiselle tuloja mutta ei porvarioikeutta.

Oppisopimuskoulutus saattoi merkitä lapselle työn oppimisen ohella fyysistä
väkivaltaa, raiskauksia, jopa prostituutioon pakottamista kuten palvelukseen
menokin. Lähteet eivät kerro lasten myynnistä, mutta sekä antiikista että
keskiajalta on tietoja, että vanhemmat panttasivat ja vuokrasivat lapsiaan
velkojensa takia. Suoranaisesta lapsiorjuudesta Katajala-Peltomaa ja Vuolanto
kertovat kirjassaan peräti kuuden sivun verran. Sitä oli vielä
myöhäiskeskiajallakin Itä-Euroopassa ja Välimeren alueella, sillä
kristinusko ei sitä poistanut. – Orjatyöstä ei liene päästy eroon
vieläkään.

Koulutie aukeni sekä antiikissa että keskiajalla vain harvoille. Roomalainen
yläluokka järjesti pojilleen paedagogusten, ludimagisterien tai grammaticusten
antamaa kotiopetusta. Monissa provinssikaupungeissakin oli akatemioita, joissa
harjoitettiin puhujantaitoja, laintuntemusta ja filosofiaa. Myös keskiajalla
eliitti hankki lapsilleen kotiopettajia tai pani lapset luostarikouluun.
Piispankaupungeissa oli kouluja jo 800-luvulla, ja vuonna 1179 piispat
määrättiin perustamaan katedraalien yhteyteen pappien koulutusta varten
oppilaitoksia, joihin otettiin 7–12-vuotiaita poikia. Opetusohjelmaan kuului
antiikin mallin mukaisesti trivium eli kielioppi, retoriikka ja dialektiikka
sekä quadrivium eli laskuoppi, geometria, astronomia ja musiikki. Porvariston
nousu sydänkeskiajalta lähtien merkitsi kauppiasluokan koulutuksen tarpeen
lisääntymistä, ja erityisesti Pohjois-Italian ja Flanderin kaupungit
perustivat omia koulujaan, joihin pääsi myös tyttöjä. Pariisissa oli jopa
tyttökoulujakin. 1100-luvulta lähtien perustettiin yliopistoja teologian,
oikeustieteen ja lääketieteen opintoja varten, mutta niihin ei tyttöjä
huolittu.

Fyysinen kuritus, josta meilläkin on taas vilkkaasti keskusteltu, oli osa
lasten opinkäyntiä ja työntekoa, sillä sen katsottiin olevan nopein ja
helpoin keino painaa oppi lasten päähän. Raamatusta kasvattajat saivat tukea
väkivallan käytölle: ”Kurita poikaasi, kun vielä on toivoa, varo sentään
hengiltä hakkaamasta” (Snl 19:18). Sitä ei tajuttu, että lyönnit, vitsat
ja kepiniskut synnyttivät pelkoa ja veivät oppimisen ja sivistyksen
kunnioituksen. Kristuksen syntymän aikoihin Rooman valtakunnassa arvioidaan
olleen 10–20 % asukkaista lukutaitoisia ja 100-luvulla enemmänkin.
Varhaiskeskiajan lukutaidosta ei paljoa tiedetä, mutta myöhäiskeskiajan
kaupungeissa lukutaito oli varsin yleinen varsinkin miesten keskuudessa.

 

Leikit, lelut ja lorut

Leikkiminen kuuluu lapsen luonnolliseen kehitykseen. Antiikissa ja keskiajalla
sitä pidettiin niin tavallisena asiana, ettei siitä vaivauduttu ainakaan
kirjallisia huomioita tekemään. Siksi eivät tutkijatkaan ole siihen aiemmin
erityisesti paneutuneet. Lähteiden niukkuudesta huolimatta Katajala-Peltomaa ja
Vuolanto ovat löytäneet paljon ja kiintoisaa tietoa aihepiiristä. Taustalla
on perusteellinen aineistotuntemus ja taito tulkita lähteitä, joiden
kirjoittajat katsoivat leikkimistä lapsuutensa jo ohittaneen aikuisen
näkökulmasta.

Laulut, lorut ja tarinat olivat vanhoinakin aikoina suosittuja lasten
viihdytyskeinoja, joilla opetettiin niin yhteisön kieltä kuin arvoja ja
normejakin. Lelut liittyivät lasten elämänpiiriin ja olivat vaatimattomia tai
arvokkaita perheen aseman ja varallisuuden mukaan. Aikuiset tekivät niitä
lapsilleen ja lapset värkkäsivät niitä itse. Hienoimpia valmistivat taitavat
ammattimiehet. Keskiajalla oli jopa leikkikalujen kaupallista massatuotantoa.

Leikki-luvun lopussa kirjan tekijät tarkastelevat vielä lasten keskinäisiä
ystävyyssuhteita. Vaikka yhteiskunnassa eri sosiaaliryhmiin kuuluvien aikuisten
oletettiin pysyvän itselleen kuuluvalla paikalla ja seurustelevan lähinnä
vertaistensa kanssa, varsinkin myöhäisantiikissa yläluokan lapset pääsivät
omassa kodissaan kosketuksiin niin vertaistensa kuin orjienkin lasten kanssa.

 

Uskonto lasten arjessa

Sekä antiikissa että keskiajalla yliluonnollinen maailma ja hengellisyys
ympäröivät ihmistä koko elämän ajan. Antiikissa oli monia uskontoja ja
kultteja, keskiajalla katolisen kirkon saarnaama kristinusko vallitsi, vaikka
siinäkin oli monia suuntauksia. Uskonto oli maailmankatsomuksen perusta, arjen
rytmittäjä, yhteisöjä ylläpitävä tekijä. Se oli läsnä kodeissa,
kotialttarilla, rukouksissa, juhlissa ja siirtymäriiteissä. Se tarjosi normeja
ja sääntöjä, teoriaa ja teologiaa, mutta ennen kaikkea se oli osa arkea,
tapa olla ja elää. Uskonto kuului tärkeänä osana lasten sosiaalistumiseen
opettaen arvoja, tapoja ja perinteitä. Vaikka se oli aina läsnä lastenkin
elämässä, sen vaikutusta on tutkittu vähän; sitä on sentään selvitetty,
miten kristinusko vaikutti lapsiin suhtautumiseen. Niinpä perusteellinen luku
uskonnosta lasten arjessa antaa lukijalle paljon uutta tietoa. 

Lapset osallistuivat uskonnollisiin juhliin ja rituaaleihin; he olivat itse
huomion kohteena nimenannon, kasteen ja avioliiton siirtymäriiteissä; he
olivat mukana pahoilta voimilta suojauduttaessa ja kun pyrittiin selviytymään
sairauksista ja onnettomuuksista. Lapsilla ajateltiin olevan erityinen
jumalallinen, spontaani ennustus- ja oivalluskyky, jonka ansiosta he
ymmärsivät jumalien ja Jumalan tahdon paremmin kuin aikuiset. Roomassa lasten
unia, näkyjä ja lausahduksia pidettiin tärkeinä, sillä heidän uskottiin
voivan välittää jumalallisia viestejä. Myös kristityt uskoivat lasten
olevan suorassa yhteydessä jumalallisiin totuuksiin. Lapsilla ajateltiin olevan
ennustajanlahjoja ja profeetallisia kykyjä viattomuutensa vuoksi.

Antiikissa lapset osallistuivat jokapäiväisiin kotijumalan riitteihin. He
avustivat myös julkisissa uhritoimituksissa ja osallistuivat vanhempien mukana
uskonnollisiin juhliin. Kristinuskon myötä messu ja ehtoollinen korvasivat
antiikin ajan uhrit. Lapsikasteen yleistyttyä 200–400-luvuilla lapset
päästettiin varhain myös ehtoolliselle, mutta keskiajan kuluessa
ehtoolliselle pääsyä rajoitettiin, kun hartauden harjoittaminen ammatillistui
ja yksityistyi. Äidit ja kummit hoitivat lasten varhaisen kristillisen
kasvatuksen opettaen jälkikasvulle uskontunnustuksen, Isä meidän ja Ave
Marian. Uskonnon kautta lapset olivat myös vanhempiensa armoilla; isä tai
äiti saattoi näet jonakin hädän hetkenä luvata lapsensa Jumalalle eli panna
hänet myöhemmin luostariin. Myös monen ”ylijäämätytön” ja
-”pojan” kohtalona oli luostari.

 

Lapsuuden ja lapsen historiaa

Lapsuus ja arki -kirjan kahdessa loppuluvussa Katajala-Peltomaa ja Vuolanto
käsittelevät vielä kokoavasti vanhoja käsityksiä lapsuuden historiasta
sekä tutkimuksen uusia tuulia liittäen teemojaan myös nykypäivän Suomeen.
Lapsuuden historiaa kohtaan tunnetun kiinnostuksen lisääntyminen liittyy
historiantutkimuksessa tapahtuneeseen painopisteen muutokseen: yhteiskunnan
rakenteiden ja poliittisten tapahtumien rinnalla on yhä enemmän alettu tutkia
yksilöitä ja heidän kokemuksiaan sekä yleensä arkielämän ilmiöitä. 

Kuten tekijät huomauttavat, sosiologian ja antropologian vaikutukset näkyvät
selvästi myös uusimmassa lapsuuden historiassa: lapsia tutkitaan heidän
omissa kulttuurisissa yhteyksissään ja osana perheen dynamiikkaa. On selviö,
että tutkimuksessa huomioidaan lasten ikä, sukupuoli, sosiaalinen asema ja
erilaiset kasvuympäristöt, ja on tärkeää keskittyä lapsen omaan
toimintaan, joka on sidoksissa sosialisaatioon eli yhteisön täysivaltaiseksi
jäseneksi kasva(tta)miseen. – Tätä prosessia kulttuurientutkijat sanovat
myös enkulturaatioksi. – Kulttuuristen normien ja käyttäytymistapojen
omaksuminen jatkuu läpi elämän, eikä ihmisestä tule valmista milloinkaan.

Uusi tutkimus on myös pyrkinyt näkemään lapset sosiaalistumisprosessin
aktiivisina toimijoina, jotka eivät niele purematta kaikkea, mitä heille
tarjotaan, vaan jotka muuttavat osaltaan tulevaa aikuisten maailmaa. Antiikin ja
keskiajan tutkimuksessa on lapsi usein jäänyt syrjään, kun tutkijat ovat
keskittyneet vanhempien rakkauteen ja yhteiskunnan tapoihin määritellä lapset
ei-aikuisiksi. Lapsen oma ääni ei kuulu suoraan, kun lasten itsensä tuottamaa
aineistoa ei ole, mutta vanhojen aineistojen, esimerkiksi saarnakirjallisuuden
ja pyhimyksiin liittyvän aineiston lukeminen uudesta näkökulmasta tuottaa
ainakin kaikuja lasten maailmasta.

Ranskalainen Philippe Ariès lienee tutkija, joka on eniten inspiroinut
lapsuuden historian tutkimusta. Vuonna 1960 hän väitti, että esimodernin ajan
lapsuus oli synkkä ja rakkaudeton ja että lapsen elämä onnellistui sitä
enemmän, mitä lähemmäs nykypäivää päästiin.  Hänen väitteensä
synnytti tutkimusten vyöryn, kun se pyrittiin kumoamaan. Lukuisissa
tutkimuksissa osoitettiin, että lapset olivat osa yhteiskuntaa, lasten
hyvinvointi oli tärkeää, vanhemmat rakastivat lapsiaan ja surivat näiden
kuolemaa. Nämä seikat näkyvät myös Katajala-Peltomaan ja Vuolannon
teoksessa.

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on selvää ja luistavaa asiaproosaa,
jota lukee mielikseen. Kunnon tutkimuksen tavoin se on varustettu viitteillä,
lähde- ja kirjallisuusluettelolla, kuvien luettelolla sekä hakemistolla.
Valitettavasti muutama viitteissä mainittu tutkimus puuttuu
kirjallisuusluettelosta. Teoksessa on lähes kolmekymmentä mustavalkoista ja
värikuvaa, mutta visuaaliseen ylenpalttisuuteen tottunut nykylukija kaipaa
niitä enemmän ja tasaisesti eri lukuihin. Se, että värikuvat on sijoitettu
tekstissä vain yhteen, perhesuhteita käsittelevään lukuun ja kansipaperiin,
ei saa koko tutkimusajan lapsuutta näyttämään yhtä värikkäältä ja
eloisalta kuin itse teksti runsaine esimerkkitapauksineen. – Kuvien
selityksissä kannattaa olla tarkka kaltaisieni saivartelijoiden ja faktojenkin
takia; kansikuvassa Maria ei näet kudo kangasta, kuten tekijät kirjan
Esipuheessa väittävät, vaan nauhaa tai vyötä. – Mutta harkiten laaditut
pitkät kuvatekstit kelpaavat muillekin tutkijoille malliesimerkeiksi!

Lapsuuden historiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea myös teos Lapsi matkalla
maailmaan, toim. Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen & Pasi Saarimäki (2012).

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/