[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hoover ilman meikkiä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kimmo Ahonen <kimmo.ahonen at utu.fi> FM, Turun yliopisto, yleinen historia
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Weiner, Tim: FBI − Liittovaltion poliisin historia (Enemies: A History of the
FBI). Kääntänyt Raivio, Jyri. Otava, 2012. 635 sivua.


Hoover ilman meikkiä
---------------------------------------------------------

FBI − Liittovaltion poliisin historia on kertomus Yhdysvaltain
keskusrikospoliisin tiedustelutoiminnan historiasta ensimmäisestä
maailmansodasta terrorismin vastaiseen sotaan. Pulizer-palkittu journalisti Tim
Weiner osaa kirjoittaa vetävää tekstiä, jossa laajasta
lähdemateriaalipaletista noukitut anekdootit seuraavat toistaan. Massiivinen
teos edustaakin tutkivan journalismin parhaita perinteitä. Kokonaiskuva ei ole
aina historiallisesti tasapainoinen, mutta se ei haittaa lukukokemuksen
nautittavuutta. FBI:n historian juonenkäänteet kun muistuttavat paikoin John
le Carrén vakoiluromaaneja.

Tim Weinerin teos pohjautuu haastatteluihin, arkistoaineistoon ja materiaaliin,
jota aiemmilla tutkijoilla ei ole ollut käytössä, kuten J. Edgar Hooverin
arkistoimiin tiedusteluraportteihin vuosilta 1945−1972. Weiner hyödyntää
mehukkaasti alkuperäislähteitä, mutta kirjoittaa välillä kuin FBI:sta ei
olisi lainkaan olemassa aikaisempaa tutkimusta. Toimittaja-tutkija Weiner
kuitenkin dokumentoi väitteensä uskottavasti ja huolellisesti, toisin kuin
esimerkiksi brittihistorioitsija-emeritusprofessori Rhodri Jeffreys-Jones, jonka
kuivakka tutkimus FBI: A History (2008) häviää Weinerille kaikilla
mittareilla. 

Hooverin punapeikot

FBI − Liittovaltion poliisin historia on luonteva sisarteos Weinerin
kirjoittamalle CIA:n historialle (2008). Otsikko on tosin harhaanjohtava, sillä
Weiner on ensisijaisesti kiinnostunut FBI:n roolista tiedustelutoiminnassa.
Organisaation toiminta ”tavallisia” rikollisia tai järjestäytynyttä
rikollisuutta vastaan on kirjassa vain pienessä sivuosassa. Etualalla on sen
sijaan salaisen tiedustelusodan ja demokratian pelisääntöjen välinen pysyvä
ristiriita. Vakoilutoiminnan historian ja poliittisen historian ohella teoksesta
voikin löytää myös kiinnostavia aate- ja kulttuurihistoriallisia
tarttumapintoja.

Tarinan pääosaan nousee odotetusti J. Edgar Hooverin ristiriitainen hahmo.
Hoover johti virastoa sen perustamisesta lähtien yksinvaltaisesti 48 vuotta
(1924−1972). Hän inhosi jo nuorena kommunismia ja kaikenkarvaista
radikalismia, pyrkien kaikin laillisin ja usein laittominkin keinoin ”punaisen
uhan” tuhoamiseen. Hoover näki itsensä unilukkarina, joka toistuvasti
varoitti päättäjiä kommunistien sabotaasi- ja salaliittopyrkimyksistä.
Viranomaisten soluttautuminen Yhdysvaltain kommunistiseen puolueeseen (CPUSA)
alkoi jo sen perustamiskokouksessa vuonna 1919. Lopulta 1960-luvun alussa
puolueen jäseniä oli enää muutama tuhat ja heistäkin merkittävä osa oli
FBI:n agentteja.

Hooverin pakkomielteinen kommunismi-inho ei ollut pelkkää vainoharhaisuutta.
CPUSA:n voimahahmoihin kuulunut William Z. Foster oli piinkova stalinisti, jota
Kreml avokätisesti rahoitti. Neuvostoliiton vakoilutoiminta Yhdysvalloissa
alkoi jo 1920-luvulla, mutta FBI ei suinkaan heti päässyt sen jäljille.
Neuvostoliitolle tietoja toimittanut kommunisti Lawrence Duggan totesi vielä
vuonna 1943, että FBI:n agentit olivat neuvostovakoilua tutkiessaan ”kuin
metsään eksyneitä lapsia”. Vakoilutoiminnan suhteen Yhdysvallat oli
tuolloin kehitysmaa verrattuna Euroopan suurvaltoihin – Natsi-Saksa pystyi
1930-luvulla rakentamaan Yhdysvaltoihin vakoiluverkoston viranomaisten sitä
huomaamatta. Franklin D. Rooseveltille Hooverin FBI oli tärkeä työkalu
taistelussa Natsi-Saksan vakoilijoita vastaan. Demokraatti Roosevelt nostikin
äärikonservatiivi Hooverin institutionaaliseen valta-asemaan ja presidentin
henkilökohtaiseksi tiedustelupäälliköksi.

Weinerin tutkimus tuo lisävalaistusta Hooverin asemaan presidenttien
palvelijana ja vihamiehenä. FBI:lla ei ollut eikä edelleenkään ole mitään
perusasiakirjaa, joka määrittelisi sen laillisen toimivallan rajat. Kyse oli
presidenttien määräysten ja vallitsevan lainsäädännön luovasta (ja
tarvittaessa härskistä) soveltamisesta. Sen Hoover todella osasi.

Rakkautena FBI

Kansalaisia urkkiessaan FBI hankki tietonsa puhelinkuunteluilla, murroilla ja
muilla epäilyttävillä keinoilla. Tiedot päätyivät Hooverin salaisiin
kansioihin, joiden avulla hän myös hienovaraisesti kiristi presidenttejä.
Hooveria inhonnut Harry S. Truman näki FBI:n toiminnassa gestapomaisia
piirteitä, mutta luki hänkin innolla Hooverin toimittamia tietoja
poliittisista vastustajistaan. Hoover olikin likaisen työn tekijä, josta
jokainen presidentti oli vuorollaan riippuvainen.

Yksityiskohtaisimmin Hooverin presidenttisuhde paljastuu puhelinkeskusteluissa,
joita hän kävi Lyndon B. Johnsonin ja Richard Nixonin kanssa. Nämä
presidenttien nauhoittamat suorasanaiset keskustelut ovat kirjan ehkä
kiehtovinta (ja karmivinta) antia. Ne todistavat, että Johnsonin aikana Hoover
pääsi mestaroimaan myös ulkopolitiikkaa, kun FBI järjesti Joaquín
Balaguerin paluun Dominikaanisen tasavallan presidentiksi vuonna 1966. Johnson
vaati, että maan hallitukseen ei tulisi ainoatakaan kommunistia. Vapailla
vaaleilla ja yhdysvaltalaisella rahalla yksinvaltaan noussut Balaguer
hyväksyttikin heti hallituksensa kokoonpanon FBI:lla.  

Weinerin antama kuva Hooverista on erilainen kuin esimerkiksi brittiläisen
toimittaja Anthony Summersin kirjassa J. Edgar Hoover – FBI:n päällikön
salainen elämä (1994). Siinä Summers hekumoi viihdyttävän
sensaatiohakuisesti Hooverin ja hänen kakkosmiehensä Clyde Tolsonin
intiimillä suhteella. Hooveria onkin kuvattu populaarikulttuurissa
kaappihomoksi ja ristiinpukeutujaksi, viimeisimpänä Clint Eastwoodin
yllättävässä gay-elokuvassa J. Edgar (2011). Weiner sen sijaan väittää,
ettei Hooverin homoseksuaalisuudesta ole mitään todisteita ja että Hooverin
ainoa rakkaus oli FBI. Todisteita ei varmasti löydykään arkistomateriaalista.
Ihmisenä Hoover oli Weinerin mukaan älykäs ja kylmäkiskoinen aseksuaali,
joka osoitti tunteellisuutta ainoastaan koiriaan kohtaan. Muiden seksuaalisuus
häntä kiinnosti sitäkin enemmän. FBI:lla olikin oma seurantaohjelma koskien
turvallisuusriskiksi katsottujen virkamiesten ”sukupuoliperversioita”.

Lähteiden pohjalta viileästi argumentoiva Weiner haluaa tehdä pesäeron
Summersiin ja villeimpiin salaliittoteoreetikkoihin. Siksi hän sivuuttaa
tarpeettoman lyhyesti Hooverin toimet John F. Kennedyn murhan tutkinnassa. Hän
ohittaa myös tyystin Summersin väitteen, jonka mukaan mafia olisi kiristänyt
Hooveria. FBI kun heräsi mafian ja Ku Klux Klanin tutkimiseen vasta pakon
edessä. Weiner osoittaa kyllä kiinnostavasti, että vasta Lyndon B. Johnsonin
imartelu sai Hooverin suostumaan Ku Klux Klanin järjestelmälliseen vakoiluun.
FBI soluttautui Klaaniin samoilla metodeilla kuin kommunistipuolueeseen ja
onnistui vesittämään sen vaikutusvallan etelävaltioissa muutamassa vuodessa.

FBI ei rajoittanut toimintaansa vain Yhdysvaltoihin, vaan sillä oli myös omaa
ulkomaantiedustelua. Merkittävin tietolähde oli koodinimi Solo eli
Yhdysvaltain kommunistisen puolueen CPUSA:n johtohahmoihin kuulunut Morris
Childs, joka toimi kuriirina Moskovan ja CPUSA:n välillä 1950-luvulta
1970-luvulle. Edes CIA ei tiennyt tästä huipputason kaksoisagentista. Childsin
välittämät tiedot tuovat lisävalaistusta siihen, miksi Hoover vihasi niin
raivokkaasti Martin Luther Kingiä.  Childs oli kertonut, että Kreml halusi
CPUSA:n soluttautuvan aktiivisemmin kansalaisoikeusliikkeeseen. Hooverille
tämä oli taas yksi merkki kommunistien salaliitosta. 

Tilttaavat tietokoneet ja terrorismi

Weinerin teos todentaa myös Washingtonin eri instituutioiden keskinäisen
valtapelin ja kilpailun. Hoover vastusti CIA:n perustamista ja halveksi sen
johtajaa Allen W. Dullesia, pitäen CIA:n ulkomaantiedustelua
amatöörimäisesti johdettuna touhottamisena. Organisaatioiden välinen
epäluulo säilyi vuosikymmenten läpi. 

Hooverin jälkeisiä FBI:n johtajia Weiner kuvaa tiedustelutoimintaa
ymmärtämättömiksi juristeiksi ja teknokraateiksi. FBI:n tiedustelukoneisto
ei lopulta kyennyt vastaamaan kylmän sodan jälkeisiin haasteisiin.
Kömmähdykset ovat paikoin surkuhupaisia. FBI otti 1980-luvun ATK-huumassa
käyttöön uuden tietokanta-ohjelmiston. Suurin osa ohjelmaan syötetyistä
tiedoista kuitenkin katosi jonnekin data-avaruuteen (kuulostaa tutulta, eikö
vain?). Internetin tiedon valtateillä FBI ajoi pitkään kärrypolkuja:
vuosituhannen vaihteessa vain kolmasosa analyytikoista pystyi tekemään
Google-hakuja omista tietokoneistaan.

FBI:n ongelmista kertoo sekin, että 1980-luvun lopussa sillä oli
palkkalistoillaan tasan yksi arabian kieltä osaava analyytikko! Ennen syyskuun
2001 iskuja FBI:n agentit välittivät esimiehilleen tietoja Yhdysvaltoihin
emigroituneista, lentokoneiskua suunnittelevista terroristeista, mutta ne
jumiutuivat organisaation labyrinttimäiseen byrokratiaan.

CIA-kirjan lailla myös FBIkuvaa tiedustelutoimintaa tarkoitushakuisen
kriittisesti ja hieman jälkiviisaastikin. Yhdysvaltalaiseen tapaan Weiner on
kuitenkin rakentanut teokseensa jonkinlaisen happy endin. Hän ihailee FBI:n
nykyistä johtajaa Robert Muelleria, joka otti komennon juuri ennen 9/11
-katastrofia ja on sen jälkeen yrittänyt uudistaa sitä.

Hehkutuksesta voi olla monta mieltä, mutta jos FBI:n synkähköstä historiasta
pitää etsiä sankaria, niin sen viitan sovittaminen Muellerin harteille on
myös perusteltua. Mueller esimerkiksi kielsi agenttejaan osallistumasta CIA:n
harjoittamiin vankien kidutuksiin, ja hän asettui vastustamaan George W. Bushin
ja Dick Cheneyn valtuuttamia laittomia salakuunteluita.       

Teoksensa lopuksi Weiner kuvaa, kuinka terrorismin vastainen sota on jatkunut
Obaman kaudella uusin metodein. Bushin ajan kidutukset ja massiiviset
salakuunteluoperaatiot ovat nyt pannassa. Tilalla ovat lennokeista laukaistavat
”täsmäiskut” Jemenissä ja Pakistanissa. Nobelin rauhanpalkinnon saanut
Obama on hänkin ottanut innolla FBI:n ja CIA:n työkalukseen sodassa
Yhdysvaltain vihollisia vastaan. FBI on tiedusteluhistoriansa aikana
erikoistunut juuri tähän, todellisten ja kuviteltujen vihollisten
metsästämiseen.

Weiner nostaa esiin myös ne vastavoimat, jotka ovat yrittäneet hillitä FBI:n
valtaoikeuksien laajentumista. Yhdysvaltain korkein oikeus äänesti jo vuonna
1928 Olmstead vs. U.S. -jutussa siitä, oliko viranomaisilla oikeus kansalaisten
salakuunteluun. Enemmistön mielestä oli. Tuomari Louis Brandeisin johtama
vähemmistö oli kuitenkin eriävällä kannalla. Brandeisin kirjoittama
perustelu on edelleen ajankohtainen:

”Suurimman uhan vapaudelle aiheuttavat salakavalat oikeuksien loukkaukset,
joiden takana ovat hyvää tarkoittavat mutta asioita ymmärtämättömät
vakaumuksen miehet”.    

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/